Ladataan...

Juuri avattu näyttely Art Robotique – Robottitaide on esillä Pariisin tiedemuseossa (Cité des Sciences et de l'Industrie) ensi vuoden tammikuulle saakka.

Tieteen ja estetiikan, ns. hyödyllisten ja hyödyttömien keksintöjen rajoilla liikkuvan näyttelyn parinkymmenen teoksen joukkoon kuuluu amerikkalaisen Chico MacMurtrien ”Totemobile” eli ”Kuolonkaara”. Se on vuoden 1965 Citroënin mallista muokattu, transformers-lelujen tapaan muotoaan muuttava mekaaninen veistos, joka lopulta kasvaa 18 metrin korkuiseksi toteemiksi. Tekijänsä mukaan se esittää auton biologista kehitystä – kuin kotelosta perhoseksi tai nupusta aukeavaksi metalliseksi kukinnaksi.

Sympaattista robottitaidetta näyttelyssä edustaa hollantilaisen Theo Jansenin kolme teosta sarjasta “Animaris”. Ne ovat tuhatjalkaisten tapaan liikkuvia, olkihimmelin ja Leonardo da Vincin sotakonepiirustuksen yhteen sulautumalta näyttäviä laitteita, joita voi kävelyttää myös meren rannalla.

© Robotlab

Saksalainen taiteilijaryhmä Robotlab on usein valjastanut teollisuusrobotteja piirtämään muotokuvia tai kirjoittamaan täydellisellä käsialallaan kalligrafista tekstiä. Pariisin näyttelyssä mukana oleva uusi teos ”The Big Picture” tulee näyttelyn kestäessä, yhdeksän kuukauden aikana, toteuttamaan suurikokoisen piirustuksen. Meidän onneksemme, ainakaan näiden taiderobottien mekaaniset liikkeet eivät vielä vedä vertoja ihmisen motoriikalle.

Jari-Pekka Vanhala

Share
Ladataan...

Ladataan...

Perjantai! Se tarkoittaa, että Twitterissä on taas hyvät mahdollisuudet seurata Amos Andersonin taidemuseon vireää puujalkakulttuuria! Suosittelemme lämpimästi!

Amoksen puujalkojen kopsetta odotellessa tunnelmaan voi virittäytyä katsomalla Yhdysvalloissa järjestettävän sanailun maailmanmestaruuskilpailun vuoden 2013 finaalia. Tämän vuoden skabat käydään vajaan kahden kuukauden päästä, joten osallistumaan ehtii vielä. :D

Share
Ladataan...

Ladataan...

Viime syksyn tweetupissa kohdattiin kultaaja Seppo Laakkonen ja taiteilija Roi Vaara valmistelemassa performanssia.

Järjestimme viime syyskuussa Kiasmassa Suomen ehkä ensimmäisen museo-tweetupin. Parikymmentä twiittaavaa taiteenystävää kokoontui yhteen, tutustui toisiinsa ja uuteen näyttelyyn – ja twiittasi. Kokemus oli niin innostava, että siitä jäi hinku jatkaa. Jatkoa seuraa nyt.

Kiasman toinen tweetup järjestetään torstaina 10.4. Tällä kertaa twitteristit pääsevät vip-vieraina tutustumaan chileläissyntyisen, New Yorkissa asuvan taiteilijan Alfredo Jaarin seuraavana päivänä aukeavaan näyttelyyn.

Taiteilija itse esittelee ryhmällemme valikoituja teoksia ennen näyttelyn avajaisia. Samalla on tilaisuus tavata näyttelyn kuraattorit Pirkko Siitari ja Kati Kivinen sekä Kiasman Twitter-tiimiä.

Alfredo Jaar on luvannut esitellä twiittaajille mm. teoksensa Miljoona Suomen passia (1995/2014).

Noin tunnin mittaisen kierroksen jälkeen on tarjolla virvokkeita sekä mahdollisuus jatkaa iltaa näyttelyn avajaisissa.

Tweetup alkaa klo 16.30. Alfredo Jaar esittelee näyttelynsä englanniksi, muutoin tapahtuman kieli on suomi. Twiittien kieli on luonnollisesti vapaa.

Alfredo Jaar Kiasmassa.

Haluan mukaan. Miten toimin?

  1. Ilmoittaudu mukaan täyttämällä lomake.
  2. Odota vahvistusta. Tweetupiin mahtuu 20 osallistujaa.
  3. Ala twiitata. Tapahtuman hashtag on #KiasmaTwUp.
  4. Tule paikalle sovittuun aikaan ja vietä mieleenpainuva ilta toisten twiittaajien ja taiteen parissa!

Jos et ehdi paikalle, osallistu Twitterissä! Seuraa hashtagia #KiasmaTwUp.

Kuvat:
Kansallisgalleria / Petri Virtanen
Valtion taidemuseo / Kuvataiteen keskusarkisto / Antti Kuivalainen (kuva 2)
Share
Ladataan...

Ladataan...

Onko se kissan, karhun vai tiikerin nenä? Vai kenties hirvenkakkaa? Näin pohtivat Päiväkoti Vironniemen neljävuotiaat Nestorit taiteen äärellä.

Kyseessä on Hanna Vihriälän teos Terveen koiran kuono, joka on esillä Kiasmassa Lasten vuoro -näyttelyyn kuratoitujen teosten joukossa. Lasten itsensä valitsemana.

Ei mikään ihme, että lapset tykkäävät, kun teokseen saa kerrankin koskea! Kylmä materiaali tuntuu kuitenkin vähän jännältä ihoa vasten. Nestoreiden mielestä se saattaisikin kaivata vähän lämmitystä.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Suomen Kansallisgallerian mittavat taidekokoelmat ovat nyt näyttävästi esillä verkossa.

Uudessa palvelussa on nähtävillä Kansallisgallerian museoiden, eli Kiasman, Ateneumin ja Sinebrychoffin taidemuseon kokoelmiin kuuluvat taideteokset. Ja mikä parasta, zoomailtavaa kuva-aineistoa on runsaasti.

Taidekokoelmat-sivustolla voi selata ja etsiä taideteoksia, taiteilijoita, kokoelmia, aiheita ja vaikkapa seurata reittejä, jotka on rakennettu valmiiksi tietystä aiheesta, esimerkiksi Helene Schjerfbeckin taiteesta. Sivustolla on katsottavissa myös taiteilijoiden luonnoskirjoja. Myös hyvät harjoittelevat!

Hakkerihenkiselle porukalle on tarjolla myös avointa dataa teosten metatiedoista. Sitä voi hyödyntää vaikkapa etsimällä kokoelmien nimettömät teokset kautta aikain.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Miltä taidenäyttelyssä liikkuminen tuntuu, kun silmät on sidottu ja oma liikkuminen täysin toisen päätettävissä? Tai kun ympäriltä kuuluvat äänet eivät ole synkassa sen kanssa, mitä silmät kertovat? Taiteilijaryhmä KOKIMO tutkii Series of Spaces II – the Kiasma Edition -esityksellään, miten museo mielletään eri aistien kautta.

Ajatus oman kroppansa valjastamisesta teatterin tekemisen välineeksi saattaa tuntua vaikealta. Esityksessä, jossa perinteinen katsomon ja näyttämön välinen raja on murrettu, on kokija tapahtumien keskipisteessä. Esitys tehdään yhdessä taiteilijoiden kanssa niin, että kokijan täytyy aktiivisesti osallistua siihen.

Omista ennakko-oletuksista ja peloista kannattaa silti irtautua. Teatteria ei tehdä kokijan nöyryyttämiseksi, eikä KOKIMO:n esityksessä tarvitse hävetä. Päinvastoin. Parhaimmillaan se vie kokijan maailmaan, jossa ympäröivä museo muuttuu sosiaalisesta tilasta esteettiseksi ympäristöksi. Sellaiseksi, jossa huomio kiinnittyy ääniin, väreihin, muotoihin ja liikkeeseen – ei siihen, kuka katsoo, ja miten, ja ketä.

Series of Spaces II – the Kiasma Edition leikittelee ainakin kolmella aistilla: kuulo-, näkö- ja tuntoaistilla. Nämä ovat myös ne, jotka taidenäyttelyssä mielletään yleensä kaikista keskeisimmiksi (vaikka koskeminen onkin useimmiten kiellettyä).

Pääsin osallistumaan teoksen ensimmäiseen testiryhmään. Alkuun jännitti, sillä ihmisten edessä en ole parhaimmillani. En ainakaan silloin, kun täytyy olla ”mukana leikissä”. Onneksi KOKIMO:n teos ei työllistä. Koska se blokkaa yhden tai useamman aistin, on siinä helppo sukeltaa oman pääkopan sisälle. Keskittyä itseensä, ei muihin.

Ensimmäisessä vaiheessa kuljetaan kuulokkeet korvilla museotilassa. Kuullut äänet ovat tavallaan tästä tilasta, mutta eivät sitten kuitenkaan. Asetelmasta voi löytää nähdyn ja kuullun sovittamattoman ristiriidan tai toisaalta täydellisen harmonian.

Uppoutuessani ajatuksiini ympäröivät asiat muuttuvat ääniä tukeviksi muodoiksi, pinnoiksi ja liikeradoiksi. Voin yhtälailla ihailla Leena Nion kookkaita öljyväritöitä, joiden elävät pinnat paljastuvat kerroksittain, kuin vaikkapa loivasti kakkoskerrosta kohti kaartavaa kaidettakin. Istua IC-98:n huoneessa ja seurata hitaasti elävää puumaisemaa, ja toisaalta sitä seuraavia ihmisiä. Museo on paljon muutakin kuin siellä esitelty taide.

Toisessa vaiheessa olen täysin KOKIMO:n armoilla. Silmät sidottuna minua liikutellaan ympäri museotilaa. Yritän pysyä kärryillä, mutta se on vaikeaa. Steven Hollin suunnittelema rakennus, jonka nimi tarkoittaa risteyskohtaa, on pinnoiltaan niin eläväinen, ettei tarkasta sijainnistaan pysy kartalla. Asiaa ei helpota se, että liikkuminen eri kerrosten välillä tapahtuu vuoroin portaita, vuoroin luiskaa ja vuoroin hissiä käyttäen.

Kuulemani äänet ovat nyt ns. oikeita, ympäristöstäni kumpuavia ääniä. Ne tuntuvat silti kuin äänitetyiltä. Toden ja simulaation raja hämärtyy: voivatko ohitseni kopistelevat korkokengät olla totta? Ääni tuntuu nauhoitetulta, ja on klisee. Samoin kahvilan puheensorina, jossa vanhat muorit päivittelevät nuorisoa ja keski-ikäiset kiireitään.

Lopussa saan piirtää paperille jotain äsken kokemastani, silmät yhä sidottuna. Kuultua on vaikea pukea kuvaksi, jollei sitä osaa liittää johonkin konkreettiseen. Miten kuvittaa ne ainutlaatuiset äänet, joihin vain silmät suljettuna osaan kiinnittää huomion?

Onneksi muistan korkokengät. Ne sanoivat selkeästi ”kop kop”.

Anton Vanha-Majamaa
Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka työskentelee Kiasmassa korkeakouluharjoittelijana.

Share
Ladataan...

Pages