Ladataan...

Louise Bourgeois, Ei pakotietä, 1989. Kuvat: Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen

Usein ihmiset hankkivat itselleen taidetta, josta he pitävät. Ajan myötä teoshankintaan voi muodostua erityinen suhde. Voisiko samankaltainen suhde muodostua Kansallisgallerian kokoelmateoksiin, jotka ovat ”yhteisomistuksessamme”?

Yksi omia suosikkiteoksiani Kiasman kokoelmista on Louise Bourgeois'n Ei pakotietä, (1989). Viimeksi tiemme kohtasivat vuonna 2009 Kiasma-rakennuksen Studio K -tilassa, jonka suurien lasi-ikkunoiden ulkopuolella seisoo Mannerheim-patsas. Juuri tuo teos puhutteli minua silloin, ja odotan innolla mitä mielessäni liikkuu kun näemme uudelleen Taidehallissa lokakuussa.

Viime kesäkuussa Ylen Strada -ohjelma teki museoiden kokoelmahankinnoista ohjelman. Strada otsikoi: "Et ehkä tiennyt tätä! Joku ostaa sinun rahoillasi taidetta. Joku jossakin käy näyttelyssä ja valitsee mielestään parhaimmat teokset ja vie ne tuntemattomaan paikkaan. Etkä pääse edes niitä katsomaan! Strada huolestui ja päätti selvittää, mistä on kysymys." Olin tietysti innoissani, kun toimittaja Jonni Roos ryhtyi toimeen ja alkoi selvittää museohankintojen taustoja. Pätkä löytyy edelleen netistä.

Sen lisäksi, että Kiasma goes Taidehalli -näyttely esittelee museohankintoja yhteensä 22 taiteilijalta, kuraattorit vastaavat kokoelmia koskeviin kysymyksiin. Olemme muun muassa luvanneet, että "sunnuntaina 16.11. Kiasman kokoelmaintendentti Arja Miller opastaa näyttelyyn ja paljastaa Kiasman kokoelmien salat". Selviääkö silloin myös, kuka hankkii kokoelmateokset ja mihin ne on piilotettu?

Itse olen varsin tyytyväinen, että joku muu pitää huolta teoksista, joita mielelläni silloin tällöin ihastelen. En esimerkiksi tilanpuutteen tai monen muun käytännön seikan, kuten "teoshuollon", vuoksi pystyisi sijoittamaan useita nykytaideteoksia kotiini.

Ehkä 100-vuotiaana tiedän, voiko Kansallisgallerian kokoelmateokseen muodostua elämänmittainen suhde. Ehkä silloin seison edessäni Ei pakotietä, takanamme hieno taipale yllättäviä kohtaamisia eri seurueissa.

Reetta Haarajoki
Kirjoittaja työskentelee Taidehallissa viestintäpäällikkönä

Share
Ladataan...

Ladataan...

Roger Bernat/FFF: Kevätuhri. Kuva: BLENDA

Lokakuu tuo Helsinkiin kaksi poikkeuksellista ja upeaa esitystaiteen tapahtumaa, kun Mad House Helsinki polkaistaan käyntiin Suvilahdessa heti lokakuun alussa ja vuosittainen /teatteri.nyt lokakuun loppupuolella Kiasmassa. Tapahtumien myötä yleisölle tarjoutuu ainutlaatuinen tilaisuus kokea saman viikon aikana espanjalaistaiteilija Roger Bernat’n kaksi teosta, Domini Públic ja Kevätuhri.

/teatteri.nyt & Mad House

Kiasma-teatterin vuosittainen esitystaidetapahtuma /teatteri.nyt kulkee tänä vuonna Poikkeustila -teeman alla. Useista erilaisista live-esityksistä koostuva tapahtuma levittäytyy remontin vuoksi suljetun Kiasman 3. ja 5. kerrokseen yhden viikonlopun ajaksi.

Mad House on puolestaan esitystaiteen toimijoiden aloittama kokeilu, jossa tutkitaan mahdollisuuksia esitystaiteen jatkuvatoimintaiselle tuotantotalolle Suomessa. Mad Housen ensimmäinen kausi toteutuu kuukauden mittaisena esitystaiteen tapahtumana Helsingin Suvilahdessa. Tapahtuman ohjelmaan kuuluu kotimaisten ja ulkomaisten esitysten lisäksi laaja keskusteluohjelma, jolla pyritään kehittämään esitystaiteen kenttää ja löytämään Mad Housen toiminnalle tulevaisuuden muoto.

Espanjalaisen Roger Bernat’n kaksi teosta koettavissa samalla viikolla Helsingissä!

Vuonna 2010 URB-festivaalin ohjelmistossa nähty, Kampin Narinkkatorilla esitetty Roger Bernat’n Domini Públic tekee paluun Helsinkiin Mad Housessa. Kansainväliseksi menestykseksi noussut, sosiaalisen pelin muotoa noudattava teos nähdään nyt ensimmäistä kertaa suomenkielisenä versiona.

Kiasmassa on koettavissa Bernat’n rekonstruktio tanssilegenda Pina Bauschin Kevätuhrista. Esitys koostuu yhteispelistä, missä jokaisella osallistujalla on oma ohjattu pelipaikkansa. Kevätuhri on mahdollista kokea sekä englanniksi että suomeksi.

Mad House Helsinki 1.-29.10.2014, Suvilahti
Domini Públic keskiviikkona 22.10., esitykset klo 17 ja klo 19
Lisätietoja: www.madhousehelsinki.fi

/teatteri.nyt 24.-26.10.2014, Kiasma
Poikkeustila –esitystaidetapahtuma
Pe 24.10. klo 16-18:30
La 25.10. klo 14-16:30
Su 26.10. klo 14-16

Roger Bernat/FFF: Kevätuhri
Pe 24.10. klo 19 (in English)
La 25.10. klo 17 (suomeksi)
Su 26.10. klo 17 (suomeksi)

Lisätietoja: www.kiasma.fi/kiasma-teatteri

Share
Ladataan...

Ladataan...

Vielä muutaman viikon ajan ne onnekkaat, jotka tekivät ajoissa huonevarauksen, voivat viettää unohtumattoman - ja ehkä unettoman? – yön Helsingissä Hotelli Mantassa. Japanilaisen taiteilijan Tatzu Nishin taideprojekti antaa ainutkertaisen mahdollisuuden tutkailla Havis Amandan pronssi-ihon patinahuntua lähietäisyydeltä. Manta-hotellissa yön viettänyt Kiasman intendentti Arja Miller kertoo taideteoksen kanssa (ja taideteoksessa) vietetyn yön olleen hieno elämys, tosin hieman normaalia viileämpi pronssipatsaasta hohkannen kylmyyden vuoksi.

Taideteoksessa nukkuminen ei sinällään ole mitään uuttaa, yöpymispaikat ja -muodot vain vaihtuvat. Muutama vuosi sitten Pariisissa oli mahdollisuus viettää hotelliyö Palais de Tokyo -museon katolle nostetussa Hotel Everlandissa. Se oli sveitsiläisen taiteilijaparin L/B:n (Sabina Lang ja Daniel Baumann) suunnittelema retrotyylinen kapseli, josta avautui upea näköala yli kaupungin. Hotelli oli käytössä kaikkiaan 557 yötä. 

New Yorkin Guggenheim-museossa on voinut viettää hotelliyötä saksalaisen taiteilijan Carsten Höllerin installaatiossa Revolving Hotel Room (2008). Se on seinätön, hitaasti pyörivä rakenne, jossa enimmillään kaksi henkeä kerrallaan saattoi yöpyä. Pari vuotta myöhemmin Höllerin hotelliteos oli käytössä Rotterdamissa, Museum Boijmans Van Beuningenissa. Silloin yöpymishintana oli yhdeltä hengeltä 275 euroa ja kahdelta hengeltä 450 euroa.

Myös museossa tai galleriassa nukkuva taiteilija tai julkisuuden henkilö voi olla taideteos. Varhainen esimerkki on amerikkalainen taiteilija Chris Burden, joka vietti performanssissaan Bed Piece (1972) newyorkilaisgalleriassa 22 päivää sängyllä lepäillen, ottamatta kontaktia katsojiin.

Brittitaiteilija Cornelia Parker ulkoisti nukkumistyön näyttelijä Tilda Swintonille teoksessaan The Maybe. Sen ollessa ensi kertaa esillä Lontoossa Serpentine Galleryssä vuonna 1995, mahdollisuudesta tuijottaa lasivitriinissä nukkuvaa elokuvatähteä ei tiedotettu, vaan se jäi yllätykseksi galleriaan muuten tulleille. Kun performanssi toteutettiin samalla idealla New Yorkin MoMAssa vuonna 2013, sosiaalisen median kautta salamannopeasti levinnyt tieto nosti sen hetkessä etusivun taideuutiseksi.

On olemassa hieman etäännytetympiäkin nukkumisen katseluun perustuvia teoksia, kuten Andy Warholin viisituntinen klassikkofilmi The Sleep (1962) ja brittiläisen Sam Taylor-Woodin madridilaisessa hotellihuoneessa vuonna 2004 kuvaama tunnin mittainen videomuotokuva David Beckhamista – tietenkin nukkumassa.

Jari-Pekka Vanhala

Kuvat:
Arja Miller
Hotel Everland, Pariisi 2007. Photo © L/B.
Share
Ladataan...

Ladataan...

Kimpassa-näyttelyssä viedään jo viimeistä viikkoa. Näyttely on auki sunnuntaihin 7.9. saakka! Näyttelyn mittaan olemme julkaisseet Marikylässä esittelyjä Kimpassa-taiteilijoista. Perustietojen lisäksi esittelyistä käy ilmi jotakin pientä taiteilijoiden historiasta, työskentelyprosessista tai inspiraation lähteistä. Ensimmäinen esittelykimara löytyy täältä.

Tässä toinen puolisko esittelyistä:

Teresa Moorhouse – Taide on arkea ja juhlaa

Tommi Musturi – Päivänmittainen matka läpi fantastisen maailman

Tuula Pöyhönen – Vuosituhantinen tekstiilin historia

Anu Tuominen – Innoitusta sanaleikeistä

Jenni Tuominen – Porukassa on voimaa

Timo Vaittinen – Abstraktin taiteen perinteestä abstrahoituun head shopiin

Hanna Vihriälä – Kukkien maailmaan

Share
Ladataan...

Ladataan...

PainStation. /////////fur////

Berliinin keskustassa sijaitsevassa Computerspielemuseumissa lymyää laite nimeltä Painstation. Tai oikeastaan laite nimeltä The artwork formerly known as Painstation, koska Sony ei arvostanut taiteilijoiden viittausta Playstation-brändiin. Mutta puhutaan nyt kaikella uhallakin ihan vain Painstationista.

PainStation on /////////fur////-taiteilijakollektiivin vuonna 2001 kehittämä pelilaite, jossa pelaajat pelaavat hyvin paljon Pongia muistuttavaa peliä ja kärsivät sen seurauksena kivuliaista rangaistuksista. Käynnistääkseen pelin pelaajat asettavat kätensä metallisen laatan muodostamalle rangaistusalueelle. Pelin kuluessa pelikentälle pelaajien mailojen taakse ilmestyy symboleja, jotka vastaavat erilaisia rangaistuksia: sähköshokkeja, kuumuutta ja piiskaa. Jos pallo livahtaa ohi omasta mailasta ja osuu rangaistussymboliin, pelaaja saa symbolin mukaisen rangaistuksen. Peliä pelataan kunnes toinen pelaajista nostaa kätensä rangaistusalueelta tai toisella pelaajista on riittävästi pisteitä.

Toinen Painstationin suunnittelijoista, Tilman Reiff, tiivistää pelin idean kipuun: pelottavia pelejä on ollut ties miten paljon, mutta Painstationin pelaaminen aiheuttaa oikeaa vaaran tuntua. Kivun odotus ja pelko – sekä kivun tuottaminen vastustajalle – luovat hänen mukaansa intensiivisen pelikokemuksen. Testikokemuksemme oli hieman erilainen.

Minä ja vastustajani asetimme kätemme rangaistuslevyille ja aloitimme pelin. Pallo kimpoili jonkin aikaa, rangaistuslevy lämpeni hiukan. Toinen meistä sai pistevoiton.

Ei kipua. Ei rangaistusta.

Pettymys. Kipukynnyskisan sijaan ottelut päättyivät uudestaan ja uudestaan siihen, että jompi kumpi meistä voitti pisteillä. Reiffin mainitsema ja seinällä olevien varoitustarrojen hehkuttama kipu, kärsimys ja kuumotus eivät toteutuneet. Tuntui hölmöltä pelata Painstation-nimistä peliä ilman, että kumpaankaan sattuu.

Aloimme pelata peliä väärin. Kumpikin yritti ohjata palloa omiin kipusymboleihinsa tai auttaa toista tekemään samoin. Peli eteni Pongin hengen mukaisesti vain siinä määrin, että saimme vältettyä turhat – siis kipuun johtamattomat – pallonmenetykset. Todellinen päämäärämme oli pistevoittojen ja -tappioiden välttely. Kivun maksimointi.

PainStation-juliste. /////////fur////

Lopulta onnistuimme. Rangaistuslevy kuumeni lähes sietämättömän kuumaksi ja kumipiiska läiski meille kummallekin kunnon mustelmat kämmenselkään. Sähköäkin kai jossain vaiheessa tuli, vaikkei sitä muilta rangaistuksilta juuri huomannutkaan.

Session jälkeen olo oli hiukan kumma. Parhaassa(?) tapauksessa PainStation toimisi juuri kuten taiteilijat ovat tarkoittaneet: peli olisi intensiivistä ja jännittävää, kun ilmassa roikkuu alati oma tai toisen kärsimys. Fyysisen ja digitaalisen maailman rajankäynti nousisi parrasvaloihin, kun ruudulla tapahtuvien asioiden seuraukset näkyisivät päiväkausia pelaajien lihassa. Oma voitontahto muuttuisi vastustajan kivuksi.

“With better looks, more features and - of course - more pain, the prophet of a future, not necessarily more peaceful but more efficiency civilization is ready to seperate the men from the mice!” –Painstation.de

Painstationin ympärillä käytävä kipua hehkuttava ja usein aika tosimiespuheelta kalskahtava puheenparsi ei näkynyt millään tavalla meidän pelissämme, jossa korostui lähinnä yhteistyöllä saavutettu kipuelementtien kokeilu. Sanoivat säännöt mitä hyvänsä, meille voitto tuli vasta, kun molemmat hävisivät.

Vaan mikäpä siinä. Peli oli mielenkiintoinen myös eräänlaisena jaettuna itseruoskintana. Loppujen lopuksi on aika yhdentekevää, käyttääkö taitojaan vastustajan vahingoittamiseen vai pelin ja rangaistusten pitkittämiseen. Kummassakin tapauksessa tarkoituksena on kivun maksimointi, vaikka kokemuksen kehys on eri. Ei kilpailua vaan yhteistyötä. Ei kivun minimointiin ja maksimointiin pyrkivää nollasummapeliä vaan rangaistusten kontrollointia. Ilman kipua olisimme pelanneet peliä kuten Pongia kuuluukin, sillä omien maalien tekeminen (tai toisen auttaminen omien maalien tekemisessä) ei olisi järin mielekästä. Kipu muutti kokemuksen toverilliseksi, yhteiseksi. Tämä on kieltämättä miltä tahansa taideteokselta erinomainen saavutus.

Lopulta astuimme ulos Karl-Marx-Alleen lämpöön ja auringonpaisteeseen vertailemaan mustelmiamme – todisteita jaetusta kokemuksesta.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Kengät jalkaan ja kohti mattolaituria? © Sol Alonso, Brooms, (2012). Photo by David Collart.

Tässäpä näyttely, joka kiinnostaisi Lady Gagaa: Kunsthaus Wienissä Itävallassa esitellään 5.10. saakka kenkätaideteoksia näyttelyssä SHOEting Stars. Shoes in Art and Design. Siihen on koottu yli 200 muodoiltaan ja materiaaleiltaan luovaa kenkäparia suunnittelijoilta, taiteilijoilta ja arkkitehdeiltä. Osa on uniikkikappaleita, osa pieninä sarjoina toteutettuja kenkämaailman haute couture –tuotteita. Kovin monilla ei pidempi kävelymatka taitaisi edes onnistua.

Kenkiin liittyy yllättävän paljon tunnelatauksia, intohimoa, pakkomielteitä, fetisismiä ja monia muita haluja. Futuristisimpia jalkineita on suunnitellut huippuarkkitehti Zaha Hadid, jonka design-kengät muistuttavat hänen suunnittelemia rakennuksia, joissa puolestaan on virtaviivaisissa muodoissaan yhtymäkohtia uusimpiin urheilukenkämalleihin. Mukana näyttelyssä on myös luomuksia, jotka on koottu lusikoista ja haarukoista tai yhdistämällä ponin kavioon pistooli koroksi.

Suomalaisia näyttelyssä edustavat kansainvälisesti tunnetut suunnittelijat Aki Choklat, Marita Huurinainen, Julia Lundsten ja Minna Parikka sekä kuvataiteilija Kaarina Kaikkonen.

Näyttelyn verkkosivuilta on linkki varsinaiseen kenkäfriikin tietopankkiin, virtuaaliseen kenkämuseoon, jossa esitellään planeetan tunnetuimmat kenkäsuunnittelijat luomuksineen. Itselläni jäi silmä käteen katsoessani hollantilaisen Iris van Herpen suunnittelemia, ilmeisesti kavioeläinmaailman ja simpukoiden inspiroimia gagamaisia kenkiä.  

Jari-Pekka Vanhala

http://www.kunsthauswien.com/en/exhibitions/current
http://www.virtualshoemuseum.com/

Share
Ladataan...

Pages