Aistien armoilla

Miltä taidenäyttelyssä liikkuminen tuntuu, kun silmät on sidottu ja oma liikkuminen täysin toisen päätettävissä? Tai kun ympäriltä kuuluvat äänet eivät ole synkassa sen kanssa, mitä silmät kertovat? Taiteilijaryhmä KOKIMO tutkii Series of Spaces II – the Kiasma Edition -esityksellään, miten museo mielletään eri aistien kautta.

Ajatus oman kroppansa valjastamisesta teatterin tekemisen välineeksi saattaa tuntua vaikealta. Esityksessä, jossa perinteinen katsomon ja näyttämön välinen raja on murrettu, on kokija tapahtumien keskipisteessä. Esitys tehdään yhdessä taiteilijoiden kanssa niin, että kokijan täytyy aktiivisesti osallistua siihen.

Omista ennakko-oletuksista ja peloista kannattaa silti irtautua. Teatteria ei tehdä kokijan nöyryyttämiseksi, eikä KOKIMO:n esityksessä tarvitse hävetä. Päinvastoin. Parhaimmillaan se vie kokijan maailmaan, jossa ympäröivä museo muuttuu sosiaalisesta tilasta esteettiseksi ympäristöksi. Sellaiseksi, jossa huomio kiinnittyy ääniin, väreihin, muotoihin ja liikkeeseen – ei siihen, kuka katsoo, ja miten, ja ketä.

Series of Spaces II – the Kiasma Edition leikittelee ainakin kolmella aistilla: kuulo-, näkö- ja tuntoaistilla. Nämä ovat myös ne, jotka taidenäyttelyssä mielletään yleensä kaikista keskeisimmiksi (vaikka koskeminen onkin useimmiten kiellettyä).

Pääsin osallistumaan teoksen ensimmäiseen testiryhmään. Alkuun jännitti, sillä ihmisten edessä en ole parhaimmillani. En ainakaan silloin, kun täytyy olla ”mukana leikissä”. Onneksi KOKIMO:n teos ei työllistä. Koska se blokkaa yhden tai useamman aistin, on siinä helppo sukeltaa oman pääkopan sisälle. Keskittyä itseensä, ei muihin.

Ensimmäisessä vaiheessa kuljetaan kuulokkeet korvilla museotilassa. Kuullut äänet ovat tavallaan tästä tilasta, mutta eivät sitten kuitenkaan. Asetelmasta voi löytää nähdyn ja kuullun sovittamattoman ristiriidan tai toisaalta täydellisen harmonian.

Uppoutuessani ajatuksiini ympäröivät asiat muuttuvat ääniä tukeviksi muodoiksi, pinnoiksi ja liikeradoiksi. Voin yhtälailla ihailla Leena Nion kookkaita öljyväritöitä, joiden elävät pinnat paljastuvat kerroksittain, kuin vaikkapa loivasti kakkoskerrosta kohti kaartavaa kaidettakin. Istua IC-98:n huoneessa ja seurata hitaasti elävää puumaisemaa, ja toisaalta sitä seuraavia ihmisiä. Museo on paljon muutakin kuin siellä esitelty taide.

Toisessa vaiheessa olen täysin KOKIMO:n armoilla. Silmät sidottuna minua liikutellaan ympäri museotilaa. Yritän pysyä kärryillä, mutta se on vaikeaa. Steven Hollin suunnittelema rakennus, jonka nimi tarkoittaa risteyskohtaa, on pinnoiltaan niin eläväinen, ettei tarkasta sijainnistaan pysy kartalla. Asiaa ei helpota se, että liikkuminen eri kerrosten välillä tapahtuu vuoroin portaita, vuoroin luiskaa ja vuoroin hissiä käyttäen.

Kuulemani äänet ovat nyt ns. oikeita, ympäristöstäni kumpuavia ääniä. Ne tuntuvat silti kuin äänitetyiltä. Toden ja simulaation raja hämärtyy: voivatko ohitseni kopistelevat korkokengät olla totta? Ääni tuntuu nauhoitetulta, ja on klisee. Samoin kahvilan puheensorina, jossa vanhat muorit päivittelevät nuorisoa ja keski-ikäiset kiireitään.

Lopussa saan piirtää paperille jotain äsken kokemastani, silmät yhä sidottuna. Kuultua on vaikea pukea kuvaksi, jollei sitä osaa liittää johonkin konkreettiseen. Miten kuvittaa ne ainutlaatuiset äänet, joihin vain silmät suljettuna osaan kiinnittää huomion?

Onneksi muistan korkokengät. Ne sanoivat selkeästi ”kop kop”.

Anton Vanha-Majamaa
Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka työskentelee Kiasmassa korkeakouluharjoittelijana.

Share

Kommentoi