Angela Washko, videopelit ja feministinen performanssitaide

Osana HIAP:n keskustelusarjaa, yhdysvaltalainen taiteilija Angela Washko kävi torstaina Kiasmassa kertomassa taiteestaan, joka käsittelee videopelejä, feminismiä ja sukupuolirooleja.

Washko puhui lähinnä viimeisimmästä projektistaan, jossa hän pyysi satunnaisia  pelaajia World of Warcraft -verkkopelissä kertomaan, mitä feminismi (heille) tarkoittaa.

Yleisimmät Washkon saamat vastaukset olivat:

"gb2 kitchen"
"go make me a sandwich"

Joku myös onnitteli, että hän on onnekas, kun on saanut tietokoneen keittiöönsä.

Verkkopelikulttuurissa anonyymiys ja kohtalainen vapaus vastuusta takaavat, että pelaajien on helppo käyttää roisia kieltä. Huonosta käytöksestä ei juuri ole seuraamuksia. Jos ei pelkää oman pelihahmonsa vaikuttavan sovinistis-rasistiselta mulkulta, verkossa voi huoletta käyttää ällöttävän ilkeää puheenpartta. Se mitä ei kehtaa omalla naamalla sanoa, on avatarin suojista helppo laukoa Azerothin nummilla.

Tiedetään, tiedetään. Pelaajat eivät ottaneet kysymystä vakavasti. Pelaajat trollasivat. Pelaajat vain vitsailivat. Vitsi, vitsi.

Pistää silti ajattelemaan, millainen anteeksiantamaton ihmisperse toivottaa hetken mielijohteesta naisen takaisin keittiöön. Luultavasti aivan tavallinen henkilö, joka kasvotusten ei ikimaailmassa käyttäytyisi noin rasvaisesti. Ajatus moisesta kaksinaamaisuudesta etoo.

Projektin jonkinlaisena huipentumana Washko kohtasi Chastity-nimisen pelaajahahmon, jonka kanssa kävi pitkän keskustelun feminismistä julkisella pelialueella. Keskustelu on tallennettu videolle ja löytyy taustatietoineen verkosta, eräänlaisena virtuaaliperformanssina. Se on mielenkiintoista katseltavaa.

Washko päätti luentonsa puhumalla varhaisemmasta projektistaan Heroines with Baggage, jossa hän pelasi nuoruutensa lempipelejä ja tarkasteli, miten ne ovat vaikuttaneet hänen varhaisiin käsityksiinsä rakkaudesta, ihmissuhteista ja sosiaalisista rooleista.

Osana projektia hän kasasi (ja näytti nyt meille) videon nuoruutensa pelien naishahmoista ja näiden rooleista. Kuten Washko sanoo: "'Don't leave me' is a popular phrase in these games."

Videolla Washko näyttää hienosti, miten pelit ja niiden ympärillä oleva kulttuuri on samaan aikaan kaunista, ongelmallista ja hyvin kiehtovaa.

Kuvat: Angela Washko
Share

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

"Tiedetään, tiedetään. Pelaajat eivät ottaneet kysymystä vakavasti. Pelaajat trollasivat. Pelaajat vain vitsailivat. Vitsi, vitsi.

Pistää silti ajattelemaan, millainen anteeksiantamaton ihmisperse toivottaa hetken mielijohteesta naisen takaisin keittiöön. Luultavasti aivan tavallinen henkilö, joka kasvotusten ei ikimaailmassa käyttäytyisi noin rasvaisesti. Ajatus moisesta kaksinaamaisuudesta etoo."

Mutta kun se vain on niin. Peli on oma kieroutunut maailmansa ja huumori on osittain täysin sopimatonta etenkin ulkopuolisen silmin, mutta silti sydämellistä ja hyväätarkoittavaa. Käsitän kyllä, että tämä kuulostaa paradoksiselta.

Olen nainen, feministi ja tasa-arvon kannattaja, joka on pyörinyt juuri tuossa WoWin ihmeellisessä maailmassa sen julkaisusta lähtien. Aluksi naispuoleiset pelaajat olivat harvinaisia, nykyisin eivät enää lainkaan. Naispelaajien rooli on myös hyvin ongelmallinen heidän itsensä vuoksi. Karkeasti ottaen noin puolet pelaavista tytöistä/naisista haluaa toitottaa naiseuttaan ("Olen tyttö, olen harvinainen ja kiinnostava") ja pyrkivät keräämään huomiota kaikin mahdollisin keinoin. Nuo "huomiohuoraavat" tytöt kieltämättä ärsyttävät paitsi minua myös muita pelaajia ja heidän vuokseen esimerkiksi itse pidän sukupuoleni piilossa kunnes minut tunnetaan paremmin. Nämä tytöt eivät kuitenkaan ole seksististen vitsien aiheuttajia, mutta kolikon toinen puoli, joka vääristää naiskuvaa pelaajien silmissä.

Kaikki tuntemattomat pelaajat ovat "he" (maskuliini "hän"), kun heistä keskustellaan. Itse olen myös tuntemattomille pelaajille "he", sillä he eivät voi tietää sukupuoltani ellen sitä heille erikseen kerro. Tällä ei ole väliä, sillä pelimaailmassa sukupuolellani ei ole väliä. Pelissä kohdataan ihmisiä, pelataan heidän kanssaan 15-30 minuuttia yhteisen päämäärän eteen, sitten tiet eroavat. Pidempiaikaiset tuttavuudet ovat tietenkin asia erikseen.

Omat rakkaat ystäväni käskevät minun mennä keittiöön niin oikeassa elämässä kuin pelissäkin. Koska pelaajapiireissä se on vitsi, pieni tölväisy. "Äläs nyt hassuja puhu." Todellisuudessa he arvostavat minua pelaajana, naisena, ystävänä ja ihmisenä suunnattomasti. En ole kertaakaan törmännyt pelissä tilanteeseen, jossa kukaan olisi ottanut keittiökommentit tosissaan tai että kukaan olisi tosissaan syrjimässä ketään sukupuolen vuoksi.

Enemmän minua häiritsee juurikin se, että pelien naishahmojen varusteet ovat luokkaa bikinit, kun miehet saavat päälleen haarniskan. Peleissä perinteisesti (kuten saduissa yleensäkin) nainen on ollut hyvin passiivisessa roolissa. Tämä on ongelma, ei alakulttuurin kieroutunut huumorintaju yleisesti.

Itse pelaajat kuitenkin kokemukseni mukaan tahtovat kohdata toiset pelaajat ihmisinä ja yksilöinä ja sukupuoli on käytännössä merkityksetön. Mikäli olet hyvä tyyppi ja taitava pelaaja, sukupuolellasi ei ole väliä. Jos olet ärsyttävä kitisijä, olet ärsyttävä kitisijä sukupuolestasi huolimatta. Mikäli mokaat jotain, sinun oletetaan kantavan vastuusi samalla tavoin sukupuolesta huolimatta. Ihmissuhteita, ihastumisia ja vihastumisia tietenkin syntyy, kun kyse on pitkäaikaisesta, vuosien ajan jatkuvasta kommunikaatiosta, mutta pääsääntöisesti peliin tullaan viettämään aikaa samanhenkisten ihmisten pariin. Ei samanhenkisten poikien.

Kyseinen taideprojekti on siis tavallaan mielenkiintoinen, mutta lopputulos on täysin ennalta-arvattava juuri tuon ingame-keskustelun suhteen ja myös täysin todellisia asenteita vastaamaton. Tuolla tavoin keskusteltuna ei saa oikeita vastauksia. Tyypit haluavat vain härnätä ja pelleillä. Mikäli keskustelu olisi käyty kahdenkesken tai pienessä ryhmässä tuon "julkisen tilan" sijaan, olisivat vastaukset todennäköisesti olleet rehellisiä. Tuntuukin siltä, että tuo osuus on tehty, koska on tiedetty, että se on varmaa kohauttavaa materiaalia. Todellisuudessa pelaajat eivät ole sen sovinistisempaa porukkaa kuin muukaan väestö.

Johannes
A·bun·dance

Kiitos vastauksesta. Sain paljon ajattelemisen aihetta!

On tärkeää, että Washkon töitä tarkastellaan kriittisesti, kuten taidetta tietysti yleensäkin. Washkon performanssit eivät ole tutkimuksia, eikä niiden pohjalta kannata vetää johtopäätöksiä siitä, millaisia pelaajat yleisesti ovat World of Warcraftissa tai missään muussakaan pelissä. Lisäksi voisin vääntää hänen kanssaan tuntitolkulla esimerkiksi blogauksessa linkatun videon sisällöstä ja siitä, miten oikeudenmukaisesti siinä näkyviä pelejä käsitellään. Ja on totta, että hän muutoinkin esittää töissään hyvin kapean kaistaleen peli- ja pelaajakulttuurista.

Pidän Washkon WoW-projektia silti kiehtovana. Ymmärrän, että hyvien ystävien kesken voileipäläpät ovat arkipäivää ja ne tulkitaan huumorina. Jos porukassa kaikkien mielestä se on OK niin mikäpä siinä. Hankalaksi tilanne muuttuu siinä vaiheessa, kun tämä toverillinen naljailu muuttuu niin arkipäiväiseksi, että sellaista kelpaa viljellä ihan refleksinä, kun joku kysyy julkisesti vaikka feminismistä.

Pelit ovat oma maailmansa siinä mielessä, että niiden parissa yleensä pätevät eri säännöt kuin arkielämässä. Pelit ovat kuitenkin myös osa ympäröivää yhteiskuntaa, minkä vuoksi en jaksa kuunnella satunnaisten vastaantulijoiden suusta homottelua, sovinismia ja rasistista huumoria, vaikka se tapahtuisikin pelissä. Joskus siedän sitä, koska "se kuuluu pelaamiseen", koska "se on kevyttä kenttävittuilua" ja koska "sticks and stones ja niin edelleen". Paljon useammin se kuitenkin saa minut vain pahalle tuulelle. Pelatessani thatgamecompanyn mainiota peliä Journey, huomasin, miten rentouttavaa oli, kun kommunikointi muiden pelaajien kanssa oli rakennettu siten, että se sulki täysin pois kaiken negatiivisen sisällön.

Alakulttuurin "kieroutunut huumorintaju" on tietysti ymmärrettävä kontekstissaan. Usein se kumpuaa samasta paikasta kuin urheilujoukkueiden pukukoppikielikin: pelatessa tunteet ovat pinnassa, aikaa vietetään samanmielisessä porukassa ja kaikki ylipäänsä haluavat vain viihtyä ja olla rennosti.

Hauskanpidon lomassa on helppo puhua karskeja vastauksena pelitilanteeseen tai muiden pelaajien toimintaan. Reaktiolla ei varmasti useimmissa tapauksissa ole mitään tekemistä aatteellisen tai tarkoitushakuisen rasismin, sovinismin tai ajattelemattoman solvaamisen kanssa. Reaktiot kuitenkin usein ovat mitä ovat: rasistisia, sovinistisia tai ajattelemattoman solvaavia.

En halua olla ilonpilaaja. En halua olla se tyyppi, joka häiritsee hyvin sujuvaa Left 4 Dead -pelisessiota ikävällä marinalla, koska joku pelaajista tiputtelee kasuaalisti rasistista läppää. Ei hän sillä varmasti mitään tarkoita, kunhan vitsailee, toistelee meemejä, popkulttuurisitaatteja ja ehkä ihan hiukan rivien välistä kotikutoista peräkammarin nationalismia. Jos hänen kanssaan keskustelisi, hän olisi varmasti erinomainen tyyppi. Siitä huolimatta olen kyllästynyt pyyhkäisemään maton alle pelkkänä karskina huumorina tits or gtfo -huutelut, homottelut, raiskausvitsailut ja muut verkkokulttuurin klassikot.

Jos huumori vaikuttaa sopimattomalta ulkopuolisen silmin, mutta tuntuu pahalta pelaajastakin, en tiedä, miksi kutsuisin sitä enää huumoriksi. Yleensä minulla ei ole rohkeutta sanoa vastaan nettipelien anonyymeille sankareille. Yleensä myös kartan verkkopelejä, vaikka teininä te kuuluivat päivittäiseen rutiiniini.

Washkon WoW-projektin lopputulos oli toki ennalta-arvattava, mutta ehkä se oli osittain tarkoituskin. Eihän Washko yritä sanoa, että kaikki WoW-pelaajat suhtautuisivat asiaan loukkaavia sutkautuksia heitellen. Chastityn kanssa Washko kävi ihan oikeaa keskustelua hyvän tovin. Kohauttavan materiaalin kerääminen tuskin oli (ainakaan ainoa) tarkoitus, vaan ylipäänsä sen dokumentointi, miten satunnainen pelaajakunta vastaa, jos sille julkisesti esittää kysymyksen feminismistä.

Useat pelaajista olisivat varmasti yksityisemmässä tilanteessa käyttäytyneet toisin, mutta siinä Washkon teoksen voima piileekin: kahdenkesken pelaajat voivat olla vaikka minkälaisia enkeleitä, mutta selkeästi kynnys epämääräiseen puskista huuteluun ja pelleilyyn on matalampi, kun sen voi tehdä ohimennen ja verrattain anonyymisti. Tämän toiminnan esittäminen näyttää yhtä lailla "oikeita asenteita" ja "oikeita vastauksia" kuin kahdenkeskisten haastattelujen tekeminenkin. Nämä asenteet ja vastaukset eivät ehkä kuvaa pelaajien syvimpiä tuntoja, mutta ensireaktioita sitäkin paremmin.

Itse koen vaivaannuttavana pelata maailmassa, jossa minun on oltava kahdestaan jonkun kanssa tai tunnettava tämä hyvin, jotta uskallan keskustella asioista ilman vittuilua. Pelimaailmassa kuka tahansa voi olla merirosvo, peikkoshamaani tai vaikka laivastollinen tähtienvälisiä taistelualuksia, mutta hahmojensa takana kaikki ovat oletuksena silti valkoisia heteromiehiä, kunnes toisin syystä tai toisesta todistetaan. Ahtaista normeista poikkeamista katsotaan ikävän helposti karsaasti tai siihen ainakin suhtaudutaan vitsaillen.

Tietysti kaikelle on paikkansa ja aikansa. Jos menen keskelle pelikaupungin toria ja alan huudella itsestäni, ihmiset luultavasti reagoivat nihkeästi, aivan kuten Washkon tapauksessakin. Tämä ei yllätä, mutta liittyy kyllä tiiviisti pelikulttuuriin: huorittelu ja kaikenkarvainen trollaus ensimmäisenä reaktiona epänormatiiviseen käytökseen on minusta surullista, vaikkei olisikaan pahantahtoista.

Todellisuudessa pelaajat eivät välttämättä ole muuta väestöä sovinistisempaa porukkaa, mutta pelaajakulttuurissa on silti yhtä lailla parantamisen varaa kuin niissä surullisenkuuluisissa bikinipanssareissakin. Tämä heijastuu Washkon töissä.

***

Huh, kuulostan siltä, kuin vihaisin moninpelejä ja pelikulttuuria. :'D Päinvastoin, mielestäni peleissä ja verkkopelikulttuurissa on paljon hyvää. Varmasti ainakin enemmän kuin mitä voisi kuvitella kaikesta siitä negatiivisesta kirjoittelusta, jota aiheen ympäriltä löytyy.

Peli- ja etenkin pelaajakulttuuria kritisoidessa täytyy aina muistuttaa, että kyseessä on äärimmäisen laaja ja monimutkainen aihe. Erityisen tärkeää tämä on silloin, kun kritiikin yleisö ei tunne pelejä. Aiheesta puhuessa kritiikki päätyy helposti esittämään pelit ja pelaajat paljon todellisuutta yksinkertaisempina karikatyyreinä. Ei ole kenellekään hyväksi, jos kritiikin avulla vain vahvistetaan kuvaa esimerkiksi siitä, että pelejä pelaavat rääväsuiset 14-vuotiaat pojat tai että pelien juonet sisältävät lähinnä alkeellisia voimafantasioita ja sukupuolirooleja.

Washko kertoikin tämän olevan yksi hänen suurimmista huolenaiheistaan. Aktiivisena pelaajana hän koki kiusalliseksi sen, miten hänen lähinnä taidemaailmalle suunnatut performanssinsa ja luentonsa saattavat vain vahvistaa peleistä tietämättömien negatiivisia stereotypioita. Siksi hän yrittääkin aina esityksissään muistuttaa pelaajakunnan monimuotoisuudesta ja aiheen monimutkaisuudesta.

Toisaalta voi kysyä, että jos Washko haluaa kertoa pelien positiivisistakin puolista, olisiko aiheellista tehdä enemmän projekteja myös siitä kauneudesta, toveruudesta ja hyvyydestä, jota pelikulttuuri on pullollaan? Ainakin hänen performanssinsa The WoW Psychogeographical Association toimii tältä pohjalta ja on juuri siksi minusta perin sympaattinen.

Kommentoi