Juoksun taide

Kiasmassa juuri avatussa Mika Taanilan näyttelyssä ”Aikakoneita” on mukana lyhytfilmi Kuuden päivän juoksu(2013). Se kuvaa kestävyysjuoksuun sisältyvää henkistä kilvoittelua suomalaisen ultrajuoksijan Pekka Aallon jalanjäljissä New Yorkissa järjestettävässä tapahtumassa ”Self- Transcendence Six Day Run”. Siihen osallistuvat juoksijat kiertävät mailin pituista rataa kuusi vuorokautta lähes tauotta.

Taanilan filmin kesto on 12 minuuttia, mutta juoksemista taidetekona on usein kuvattu myös reaaliajassa, olipa tapahtuman kesto useita tunteja tai vain muutama sekunti. Pelkistetyimmillään, amerikkalaisen käsitetaiteen perinteen hengessä, juoksupyrähdys on dokumentointi John Divolan valokuvasarjassa “As Far as I Could Get” (1996-97). Siinä taiteilija juoksee karkuun kameraa painettuaan ensin itselaukaisijaa, joka ottaa kuvan 10 sekunnin kuluttua.

Guido van der Werve, ”Nummer dertien, Effugio C, You’re always only half a day away”, 2011, HD ja kehystetty teksti, kesto 12 h. Courtesy: The artist and Luhring Augustine Gallery, New York.

Osan ajastaan Suomessa asuva hollantilaistaiteilija Guido van der Werve on toteuttanut 12- tuntisen videoteoksen, jossa hän juoksee ympäri taloaan keskisuomalaisessa Hassin kylässä. Juoksijataiteilijalle teko oli rankka fyysinen suoritus, mutta sitä se on myös videota seuraavalle, tuntikausia istuvalle katsojalle. Pari vuotta aiemmin van der Werve käynnisti New Yorkissa vuosittaisen taidejuoksuperinteen, ”Running for Rachmaninoff”, jossa juostaan kukkapuska kädessä 55 kilometrin matka Manhattanilta säveltäjä Sergei Rachmaninoffin haudalle Kensicon hautausmaalle.

Museoissa ei saa juosta, mutta juostaan kuitenkin, luvan kanssa tai ilman. Saksalainen Florian Slotawa toteutti 2000-luvun alussa videosarjan, joka dokumentoi hänen juoksemistaan eri taidemuseoissa, nopeinta mahdollista reittiä gallerioiden läpi. Filmin alakulmassa näkyy juoksuun käytetty aika, yleensä alle pari minuuttia museossa kuin museossa. Slotawan ”Museojuoksut” tuovat museokäyntiin kirjaimellisesti uutta vauhtia ja ääntä parkettien natistessa ja kivilattioiden nirskuessa adidaskumien alla. Juoksija ei kylläkään ehdi ohi viliseviä taideteoksia katselemaan ja videota katsova puolestaan jännittää, ettei juoksija vain kaadu tai törmää mihinkään.

Brittitaiteilija Martin Creedin Teos numero 850” (2008) perustuu vastaavaan ideaan. Hänen ideoimassaan live-esityksessä yksittäinen juoksija pyrähtää pari kertaa minuutissa ihmisjunan nopeudella halki Tate Britainin komean aulan. Museokävijät jähmettyvät yllättyneinä paikoilleen komean arkkitehtuurin aikaansaaman ylevän ja ajattoman tunnelman rikkoutuessa hetkeksi. Miksi ylipäätään juosta museossa? Creed vastaa: ”Täysillä juokseminen on kuoleman vastakohta. Se on merkki elossa olemisesta”.


On museoissa juostu tätä aiemminkin, kuten vuonna 1964 valmistuneen Jean Luc Godardin elokuvan ”Laittomat” kuuluisassa kohtauksessa, jossa päähenkilökolmikko Franz, Arthur ja Odile juoksevat Louvren museossa vartijoiden yrittäessä turhaan pysäyttää heitä. Villit nuoret onnistuvat haasteessaan rikkoa amerikkalaisen Jimmie Johnsonin väitetty aiempi ennätysaika (9:45 min) kahdella sekunnilla. Sama tempaus on kuvattu Bernardo Bertoluccin elokuvassa “The Dreamers” (2003), jossa vuoden 1968 kuohuvaan Pariisiin ajoitetussa kohtauksessa nuorisokolmikko saavuttaa uuden ennätysajan (9:27 min) Louvre-juoksussa. Vuonna 2007 meksikolainen Mario Garcia Torres palasi samaan aiheeseen videossaan “A Brief History of Jimmie Johnson’s Legacy”. Tässä versiossa nuorten museojuoksu kuvattiin Meksiko Cityn Museu Nacional de Artessa.

Sveitsiläinen taiteilija Beat Lippert teki kesäkuussa 2010 uuden ennätyksen (9:14 min) juostessaan ”La Sprezzatura” -videoteostaan varten Godardin elokuvan trion käyttämää reittiä halki Louvren pääsalien. Neljä kameraa kuvasi Lippertin juoksua, jonka hän toteutti ilman museon teos- ja yleisöturvallisuudesta vastaavien lupaa. Lippert on aiemminkin yhdistänyt fyysisen suorituksen ja arvonsa tuntevan museon. Performanssissaan ”Ride”(2009) hän palkkasi ammattimaisen kalliokiipeilijän kipuamaan ylös ja pitkin Neuchâtelin historiallisen taidemuseon koristeellista fasadia, uhkarohkeasti ilman valjaita. Tämän läheisempään fyysiseen kontaktiin museoon rakennuksena ja instituutiona ei juuri voi päästä. Uudempi museoarkkitehtuuri sileine metalli- ja lasipintoineen ei onneksi kannusta riskialttiiseen museoseinäkiipeilyyn.

David Adamo, “Museum Museum XX”, Metropolitan Museum Of Art, American Wing Mezzanine
Thursday, November 15,2007, 9:30 a.m. - 5:15 p.m. Photo credit: G Giattino.

Fyysistä ja henkistä kestävyyttä voi testata museossa myös täysin liikkumatta. Näin teki amerikkalaistaiteilija David Adamo performanssissaan ”Museum Museum XX” vuonna 2007 New Yorkin Metropolitan Museum of Artissa. Esityksessään hän seisoi paikoillaan museon avaamisesta sen sulkemiseen saakka tuijottaen John Singer Sargentin maalausta “Madame X” (1884). Aika pysähtyi, museon läpijuoksu muuttui ultrakatsomiseksi. Kerrankin taideteos saa ansaitsemansa, keskittyneen katsomiskerran.

Jari-Pekka Vanhala
amanuenssi

PS. Juoksemiskokemusta on hienosti käsitelty myös kirjallisuudessa, kuten Jari Ehrnroothin esseessä ”Kaipaava askel”, jonka voi lukea Kiasman julkaisemassa Mika Taanilan näyttelyluettelossa. Sitä on saatavilla Kiasmasta ja verkkokaupasta. Kokonaisen kirjan verran aiheesta voi lukea Ehrnroothin teoksessa ”Juoksu” (LURRA Editions, 2012).

Share

Kommentoi