Mitä hyötyä on taiteesta?

Ladataan...

Minulta kysytään silloin tällöin, mitä hyötyä taiteesta on. Sikstuksen kappelin freskot ovat mieltäylentäviä ihan jo silkkaa historiallisuuttaan, mutta mikä – kysyvät kaverini – oikeuttaa oudon ja joskus myös hyvin pieniin piireihin vetoavan nykytaiteen tekemisen ja levittämisen?

Minä en tiedä. Minulla ei ole tuohon kysymykseen ensimmäistäkään tyhjentävää vastausta. Enkä usko, että siihen kaikkia epäilijöitä tasapuolisesti tyydyttävää vastausta edes onkaan.

Sen kuitenkin tiedän, että taiteesta voi nauttia monella tavalla. Taiteesta nauttiminen ei välttämättä vaadi päräyttävää visuaalista tykitystä tai sydänlankoja näppäilevää tunnekokemusta. Joskus pelkkä teoksen tai taiteilijan olemassaolo riittää hyvään fiiliksen.

Kuulostaako oudolta? Selitän!

Tuossa yläpuolella tekniikkarojun keskellä revittelee Adachi Tomomi. Hän on esiintyjä, runoilija, ohjaaja, soitinrakentaja ja vaikka mitä muuta. Hänen tuotantonsa koostuu suurilta osin valtavirrasta poikkeavasta musisoinnista. Hän esimerkiksi tuottaa musiikkia paidallaan.

 

En ole koskaan erityisemmin pitänyt musiikista, josta puuttuvat selkeät rytmit ja sävelkulut. Sellainen musiikki on jollakin tapaa hirveän hermostuttavaa ja vaikeasti kuunneltavaa. Enpä ajatellut sen kummemmin siis Tomominkaan tuotannosta innostuvani.

Mutta noita esiintymisvideoita katsellessani tulin silti aivan älyttömän hyvälle mielelle. Toki myönnän, etten edelleenkään pidä sinne tänne tempoilevasta kokeellisesta musiikista. Silti en voi olla hymyilemättä Tomomin touhuja katsellessani.

En voinut olla hymyilemättä, sillä tajusin, että jossain päin maailmaa on henkilö, jonka suurin intohimo on rakennella soittimia vietereistä, kauluspaidoista ja Tupperwaren muovirasioista. Tajusin, että jossain päin maailmaa tämä henkilö käyttää kaiken tarmonsa ja luovuutensa johonkin, jota rakastaa yli kaiken. Ja ennen kaikkea tajusin, että jossain päin maailmaa tämä henkilö pääsee jakamaan intoaan muille; esittämään luovuutensa tuloksia kaikille, joita vain suinkin kiinnostaa.

En ehkä välitä Adachi Tomomin soundista, mutta siitä huolimatta hänen taiteensa koskettaa minua. Se ei vastaa kysymykseen siitä, mitä hyötyä taiteesta on, mutta silti päiväni on monin verroin aurinkoisempi, kun tiedän, että jossain päin maailmaa – ehkä jopa juuri tällä hetkellä – Adachi Tomomi soittaa vieteriä. Ja on onnellinen.

Adachi Tomomi esiintyy Kiasma-teatterissa 26.4.2012 klo 19.00, osana performanssin ja uuden mediataiteen biennaali Là-Bas’n ohjelmistoa.

 

Share
Ladataan...

Kommentit

Toi utilitaristinen lähestymistapa on aika hankala moneenkin asiaan, taiteessa erityisesti.  Mä en oo mikään "taideihminen",  mutta kyllähän taiteesta  on tekijälle ja katsojalle iloa - myös yhteiskunnallista merkitystä, vapauttavaa ilmaisua, se herättää ajattelemaan, luo merkityksiä, voi innostaa rikkomaan rajoja, parantaa suruja jne. Ja jos kukaan ei innostu tai katso niin sehän vasta kertookin paljon meistä muista ja ympäristöstämme. Ja tulee jollain tapaa kosketetuksi? Erilaisuuden hyväksyminen on vaikeaa ja jos taide opettaa sitä(kin) niin se on itsessään kovin arvokasta. (mä en osaa yhtää lähteä siihen keskusteluun, että mikä sitten on taidetta - viisammat voi yrittää määritellä sitä... )

A·bun·dance

Jesh. Hyvin sanottu!

Tuntuu, että keskustelussa on jo lähtökohtaisesti päädytty hakoteille, jos pitäisi jollakin konkreettisella mittatikulla näyttää, mitä hyötyä taiteesta on. Harvemmin sitä vaikka penkkiurheiluakaan joutuu (tai pystyy!) oikeuttamaan, vaikka se toimii pitkälti samalla tavalla kuin taiteen harrastaminenkin: mennään katsomaan juttuja, koska tiedetään, että ne tuottavat itsessä jonkin sortin tunnehyrinää.

Taide on loppujen lopuksi (jos nyt oikein mutkia oiotaan) aika pitkälti sitä, että ihmiset toteuttavat luovuuttaan ja nauttivat muiden luovuudesta. Se on jotenkin niin perustavanlaatuista inhimillistä toimintaa, että sen hyödyllisyyden selittäminen on yllättävän hankalaa. Kuin selittäisi, mitä hyötyä on sosiaalisesta kanssakäymisestä tai ystävistä.

The Casual Geek

Niin, jos katsotaan loppukuluttajan kantilta, mutta tuo on vain hyvin laiskaa ajattelua kokonaiskuvaltansa; se, että nostetaan näennäisesti mikä tahansa Jean Sibeliuksen, David Lynchin tai Pablo Picasson teoksien rinnalle, se vain kertoo, että sitä taidetta jotenkin määrittelevien maku näissä asioisa on hyvin epäkoherenttia ja ammataidotonta alallensa. Tieto on valtaa ja hyvin monet juuri modernin taiteen tekijöiden teokset perustuvat yksinään siihen, että tietää taitelijan taustaa tai edes motiivin tehdä teoksiansa, jollei teos yksinään ole tarpeeksi itsestään selvästi olemassaoleva. Se lisää teoksien arvoa. Se, että tehdään jotain sen takia, että se on "hauskaa", on varmaan luovaa, mutta aika halventavaa alalla toimivia tekijöitä kohtaan kutsua sitä taiteeksi.

Itse olen onnistunut sentään hyvin usein selittämään taiteen merkityksen ihmisille ihan vain sillä ajatuksella kuinka paljon taideproduktioita joudutaan tekemään, että siitä löytyy alallensa jotain hyödyllistä muuttaen alaa toiseen suuntaan - välillä paremmaksi, välillä pahemmaksi - tai jopa vaikuttaen muihin aloihin. Tämä on hyvin universaalia monella alalla; hyvää tuotetta ei saada kerralla, vaan pitää käydä läpi monta paskaa läpi ensin. Sehän on koko luovuuden idea.

A·bun·dance

On tietysti ihan oma juttunsa, millaisia teoksia lasketaan Sibeliuksen, Lynchin ja Picasson kaltaisten taiteilijoiden teosten rinnalle taiteen raskaaseen klassikosarjaan. Usein klassikkomateriaalia on nykytaiteen saralla muutenkin vaikea bongata, sillä on vaikea sanoa, mitkä teokset ja taiteilijat vaikuttavat yleisöön ja taidekenttään vielä vuosikymmentenkin päästä.

"Nykytaiteen klassikko" on käsitteenä muutenkin herkullinen mielennyrjäyttäjä ristiriitaisuudessaan. Se ei tietysti tarkoita, etteikö nykytaiteen saralla riittäisi klassikoita aivan pilvin pimein, mutta termi vain on minusta huvittavan kompurainen.

Mutta hauskuudesta ja halventavuudesta. Minä en oikein osaa kuvitella, miten nautinnosta kumpuavan luomisen kutsuminen taiteeksi olisi jollakin tapaa halventavaa. Leikkisä lähestymistapa taiteeseen ei minusta tee teoksesta yhtään sen vähempiarvoisempaa tai vähemmän taidetta.

Ja ennen kaikkea "hauskuus" (niin epämääräinen mittari kuin se onkin) on mielestäni aivan kelpo tapa tsekata, miten paljon pidän jostakin taideteoksesta. Jos jokin taideteos tai taidemuoto saa minut paremmalle tuulelle, pidän sitä jo ihan kohtalaisena saavutuksena, oli kyseinen teos raa'an objektiivisesti arvioituna miten laadukas hyvänsä. Tietenkään se ei ole ainoa käyttämäni peruste, mutta yksi toimivimmista kuitenkin.

Tämä on hyvin universaalia monella alalla; hyvää tuotetta ei saada kerralla, vaan pitää käydä läpi monta paskaa läpi ensin.

Haa, hyvin sanottu. Tämä täytyykin muistaa :D

The Casual Geek

Puhuin hauskuudesta nyt tekijälähtöisesti; se, että toiset oppivat tekniikkaa, historiaa ja /tai omaa makua on paljon isompi työprosessi kuin tehdä vain jotain, joka on hauskaa tehdä. Kyllä se minua tekijänä syö, jos ammattitaidoton räpellystä (Lolcat-kuvat) arvostetaan taiteen meriitein enemmän kuin jotain, joka on sen aikaansaannosta, mitä on halunnut, oppinut, kokenut ja lukenut (Tina Enghoffin Seven-sarja). Kuitenkin monet taitelijat eivät ihan vahingossa taitelijoiksi ole ryhtyneet, kyllä siihen paljon osaamista, tietoa ja kokemusta tarvitaan kuin vain luottaisi kaikkeen, mitä on hauskaa yehdä luovuuden nimissä.

Mutta näemmä ymmärsin jotain väärin, kun puhut katsojan kuvakulmasta. :B

A·bun·dance

Ah, juu. Näemmä minäkin ymmärsin jotain väärin :B

Ihan totta, että usein ihmisiltä menee täysin ohi se, miten paljon duunia taiteilijat tekevät ennen ensimmäistäkään julkista teostaan. Puhumattakaan siitä, miten paljon työtä sen ensimmäisenkään teoksen aikaansaamiseen kuluu. Monen paskan läpikäynti, kuten sanoit :) Kaikki kunnioitukseni työlle ja taiteelle siis.

Puhuin nimenomaan siitä, miten katsojana minua saattaa ilahduttaa sellainenkin taide, josta en välttämättä niin paljon pidä tai jota en edes ymmärrä. Minulla ei ole juurikaan valmiuksia ymmärtää Adachin toimia, sillä en tiedä paljoakaan kokeellisesta musiikista enkä etenkään mitään elektroniikasta. En siis ymmärrä Adachin taustaa, enkä erityisemmin pidä äänistä, joita hänen laitteensa pitävät. Mutta silti ilahduin suuresti hänestä ja hänen taiteestaan, koska jokin hänen tekemisissään vetosi minuun.

Kommentoi

Ladataan...