Sunnuntai-iltapäiväni rituaalimenoissa

Jännittää. Hypähdyttää. Mitä jos teen jotakin noloa ja väärin?

Katsomme pimenevää iltaa Kiasman viidennestä kerroksesta. Paikka on tuttu, mutta tunnelma ihan uusi. Minua ympäröi joukko ihmisiä, joista tunnen vain muutaman. Tiedän etukäteen vähän siitä, mitä tuleman pitää. Olen suorittaja, joka ei ota mitään tekemistä kovin kevyesti.

Olemme menossa espanjalaisen Roger Bernat'n pelimuotoon rakennettuun Kevätuhri-esitykseen, jossa emme ole katsojia vaan teemme esityksen itse. Kenraaliharjoituksia ei ole pidetty eikä rooliasuja jaeta. Vähän lavasteita, valot ja tanssimatto. Lattialla on yksi pahaenteinen punainen viitta. Kuulokkeet päähän ja menoksi.

Tunnelma on tunnin ajan todella intensiivinen. Kirjoitamme liiduilla sanoja, hyppelehdimme, huojumme. Iloitsemme ja pelkäämme. On hämärää. Liitutaulut muuttuvat kukkulaksi, aamunkoitoksi/yöksi ja metsiksi. Moni saa kuulokkeista samat ohjeet – välillä kuitenkin vain ensiksi ehtivä ottaa tietyn roolin. Esityksen loppupuolella päädyn miehen rooliin. Dramaattinen valaistus tekee minusta ylvään ja uhrista pelokkaan. “Mene maahan makaamaan, nosta kätesi ylös. Sinun pitää pysyä tässä asennossa kauan”. Makaan lyhyehkö hame päällä lattialla. Puristan käsien lisäksi reisiä yhteen. Kuulen, miten uhri tanssii. Repii sydämensä irti. Tunnen, kuinka väkijoukko liikkuu niityllä. Puristan ja kohotan. Lopulta saan luvan laskea kädet hitaasti niittyyn. Lasken kädet liian nopeasti. Tavanomaisesti.

Rituaalimenot tuntemattomien ihmisten kanssa saavat poskeni helottamaan. Kumarramme lopuksi uhrin kanssa kerta toisensa jälkeen kiitokseksi. Poskien lisäksi korvat pysyvät vielä pitkään punaisina. Huikea elämys!

Mutta ne kädet, ne kädet. Olisinpa vain laskenut ne hieman hitaammin. Näyttävämmin.

Maria Rantamaula

Roger Bernat'n Kevätuhri oli osa Kiasma-teatterin /teatteri.nyt -ohjelmistoa.
Lue Maria Säkön arvio Kevätuhrista.

Kuvat: Kansallisgalleria / Petri Virtanen
Share

Kommentoi