Taiteesta, muistoista ja ufoista

Lapsuudenkotini seinällä on eleetön ja viralliselta näyttävä lappu, jossa varoitetaan ufojen laskeutumispaikasta ja kerrotaan, miten siellä tulee toimia. Lappu liittyy Jussi Kiven ja Tapani Koivulan Vanhan Galleriassa vuonna 1988 järjestettyyn yhteisnäyttelyyn Tunnistamaton lentävä esine – näyttely UFO-ilmiöistä. Näyttelyn osana – jos muistini ei nyt aivan petä, sillä olin tuolloin 4-vuotias – oli myös lapussa mainittu laskeutumisalue. Se oli hiekkakenttä, jonka keskellä oli jonkinlainen laskeutumisaluetta merkkaava rakennelma. Kentällä käyminen on varhaisin muistamani taidekokemus, vaikken sitä vielä silloin sellaiseksi tunnistanutkaan, ja vaikken olekaan aivan varma, oliko koko kenttää edes olemassa vai onko se vain ohjelapun pohjalta rakentamani lumemuisto.

Oli miten oli, lappu ja hiekkakenttä liittyvät oleellisesti siihen, miten ensimmäistä kertaa tajusin, että taide on kivaa. Kodin seinällä ollut virallisennäköinen ukaasi nimittäin kirvoitti ala-asteella kavereiltani usein kysymyksen: "Onko toi oikea?"

Vastausta oli vaikea löytää. Onhan se oikea; laskeutumisalue oli oikeasti olemassa ja kaikki aikuiset suhtautuivat siihen kuten... no... kuten ufojen laskeutumisalueeseen kai suhtaudutaan. Jollain tasolla se siis oli hyvinkin totta. Toisaalta jo ala-asteella olimme aika skeptisiä ufoja kohtaan. Ymmärsimme kyllä, että aikuiset varmasti yllättyisivät, jos kentälle oikeasti laskeutuisi tunnistamaton lentävä esine. Toisin sanoen tiedostin, etteivät aikuiset suhtautuneet juttuun aivan kaikella esittämällään vakavuudella.

TV-sarja X-Files oli oleellisen äärellä vuosina 1993–2002

Kaikki tämä kiteytyi yleensä huonoksi vastaukseksi: "No ei. Ei se silleen oikeasti ole totta. Paitsi jotenkin kumminkin on." Jos kaveri keksi esittää jatkokysymyksenä, että onko lapussa mainittu laskeutumisalue kumminkin oikeasti jossakin vierailtavissa, vaikkei totta olisikaan, olimme niin syvällä taiteen määrittelyn suossa, ettemme löytäneet sieltä koskaan ulos.

Taideteoksen määrittelyn liepeillä soutaminen ja huopaaminen kuitenkin iskosti minuun jo räkäposkisena nappulana erään taidekokemusten keskeisen nautinnon. Usein taide on samaan aikaan vakavaa ja vitsi, totta ja fiktiota, kirjaimellisesti se, mitä se esittää ja tulkinnallisesti ihan mitä vain katsoja siitä lukee. Taide on kulttuurisalonkikelpoista larppia, jossa voi hetken uskoa, että Finlandia-talon väestösuojassa suoritetaan auratestauksia.

***

Idea tähän kirjoitukseen tuli saranna00:n YouTube-kanavalta, videosta "My Earliest Memory of Art". Katsokaa, se on hyvä!

Share

Kommentoi