Tuhon taiteesta taiteen tuhoon

Ed Ruscha, “The Los Angeles County Museum on Fire” (1965–68) öljy kankaalle. Hirshhorn Museum and Sculpture Garden, Smithsonian Institution, Washington, D.C., Gift of Joseph H. Hirshhorn, 1972. © Ed Ruscha. Photography by Lee Stalsworth.

Mitä kertookaan ajastamme se, että tuhosta taiteena ja tuhotusta taiteesta tehdään juuri nyt laajoja teemanäyttelyitä? Palavaa museota kuvaava maalaus on tunnuskuvana Washingtonin Hirshhorn-museon uudelle näyttelylle Damage Control: Art and Destruction Since 1950. Sen tarina alkaa toisen maailmansodan jälkeisen ajan ydinsodan pelosta, josta kertoo mm. Harold Edgertonin filmille hidastettuina kuvaamat ydinräjähdykset, superkauniita kaikessa tuhovoimassaan. Mukana on tietysti myös Andy Warholin onnettomuuksista uutisoiviin lehtikuviin pohjautuvia Disasters-sarjan teoksia.

Luovan tuhon kohteena voi olla taiteilijan oma teos - tai koko tuotanto. Vuonna 1970 taiteilija John Baldessari poltti krematoriossa tuhkaksi kaikki vuosina 1953-66 tekemänsä maalaukset ja leipoi niiden jäänteistä pikkuleipiä. The Cremation Project merkitsi taiteilijalle konkreettista menneisyydestä irtautumista ja jonkin uuden alkua, josta kertoo hänen ensimmäinen tekstiteos haastavine lupauksineen: I Will Not Make Any More Boring Art.

Brittitaiteilija Michael Landy teki henkilökohtaisen puhdistuksensa myöhemmin projektillaan Breakdown (2001). Lontoossa entiseen tavarataloon rakennettu liukuhihnalaitos tuhosi 10 työntekijän avustamana kahden viikon aikana koko hänen 37 vuoden aikana kertyneen omaisuutensa, kaikkiaan yli 7000 esinettä: kirjat, vaatteet, taideteokset, muistoesineet, valokuvat ja jopa taiteilijan auton. Vilkkaan kauppakadun varrella tapahtunut näytös kommentoi tietysti myös kulutuskulttuuria ja turhien tavaroiden paljoutta. Nykyään tapahtumaa esitetään videodokumentin muodossa.

Itse itsensä tuhoavien taideteosten klassikko on Jean Tinguelyn Homage to New York vuodelta 1960. Museum of Modern Artin veistospihalle rakennettu romuveistos tuhoutui kolisten, savuten ja palaen alle puolessa tunnissa kunnianosoituksena suurkaupungin energialle. Vuonna 2010 Tinguely-museossa Baselissa esiteltiin uudempaa tuhotaidetta näyttelyssä Under Destruction. Mukana oli Jonathan Schipperin prosessiteos The Slow Inevitable Death of American Muscle, joka havainnollisti kolarin kahden toisiaan vasten painautuvan auton muodossa. Lähes näkymättömän hitaasti tapahtunut työntöliike – mekaaninen kuoleman suudelma - kesti kuusi päivää. Sitä voi seurata nopeutettuna täällä.

Tate Britainin uusi näyttely Art under Attack: Histories of British Iconoclasm esittelee taiteen hävittämistä ja vandalisointia Britanniassa 1500-luvulta tähän päivään.  Tuhotöiden motiivina ovat kautta vuosisatojen olleet mm. uskonnolliset, poliittiset, moraaliset ja myös itse taiteeseen liittyvät kysymykset. Mielenkiintoisen mikrohistorian näyttelyssä muodostaa 1900-luvun alussa naisten oikeuksia ajaneiden suffragettien tekemät iskut museoihin Manchesterissa. Kohteiksi valittiin etenkin naisia kuvaavia maalauksia ja ajan poliitikkojen muotokuvia, joita suojaavat lasit hakattiin rikki vasaralla.

Isokokoista vasaraa käytetään myös Kiasma Hits –näyttelyssä paraikaa esillä olevassa Cristina Lucasin videossa Puhu (2008). Siinä tutustutaan konkreettisesti kipsikopioon Michelangelon Mooses-veistoksesta ja yritetään se iskuin saada puhumaan. Samoin teki kuulemma aikanaan myös omaan teokseensa ihastunut Michelangelo, joka vaati luomustaan puhumaan iskemällä sitä vasaralla polveen.

James McNeill Whistlerin maalaus ”Arrangement in Grey and Black No.1” (1871) Mr. Beanin tuunaamana. Korjailematon versio on nähtävillä Pariisissa Musée d’Orsayn kokoelmissa.

Brittiläiset nykytaiteilijat ovat jatkaneet ikonoklasmia omilla tavoillaan. Jake ja Dinos Chapmanin sarja One Day You Will No Longer Be Loved koostuu 1800-luvun tuntemattomien taiteilijoiden muotokuvista, joita he hankkivat huutokaupoista ja kirpputoreilta. Vanhoja maalauksia “parantelemalla” - ja samalla alkuperäinen teos tuhoamalla – unohtuneet hahmot herätellään tähän päivään. Ikimuistettavasti vastaava tehtiin elokuvassa Bean – äärimmäinen katastrofielokuva, jossa James Whistlerin maalaus äidistään saa Mr. Beanin käsittelyssä aivan uudet, modernit kasvot.  Douglas Gordon on valinnut fyysisen kommentointinsa kohteeksi mm. Andy Warholin ikoniset serigrafiamuotokuvat Marilynista, Jackiesta ja Elviksestä. Self-portrait of You + Me –sarjassa (2008) kuvat alkuperäisistä teoksista on osin rei’itetty polttamalla ja pohjustamalla kuvan jäänteet peilipinnalle. Warholin kuvan jäänteitä Gordonin teoksessa katsova tulee itsekin osaksi muotokuvaa.

Erwin Wurm, “Guggenheim – Melting” (2005), hartsi, 45 x 136 x 101 cm. Edition of 12.

Entäpä arkkitehtuuri; voiko rakennus olla taideteon kohteena tai itsekseen tuhoutuva taideteos? Amerikkalainen Gordon Matta-Clark tuli tunnetuksi 1970-luvulla leikkaamalla, poraamalla ja sahaamalla aukkoja ja viiltoja rakennusten seiniin ja lattioihin. Vertauskuvallisempaa tyyliä edustaa itävaltalaisen Erwin Wurmin veistossarja jäätelön tavoin sulavasta – vai kuohukermasta juuri nousevasta? – Frank Lloyd Wrightin suunnittelemasta Guggenheim-museosta. Samalla lämmöllä Wurm on veistoksissaan sulatellut myös toisen modernin arkkitehtuurin ikonin, Mies van der Rohen pilvenpiirtäjää.

Kattavaa tietoa tuhotuista, varastetuista ja muulla tavoin kadonneista taideteoksista 100 vuoden ajalta saa Tate Galleryn “The Gallery of Lost Art” -projektia dokumentoivilla verkkosivuilla: http://galleryoflostart.com

Jari-Pekka Vanhala
amanuenssi

Share

Kommentoi