Tyttö pinkissä T-paidassa



Cecilia Moisio: Hi! My name is...

Eilen kello kahdeksan illalla astelin ulos Kiasma-teatterista iloisesti juttelevan väkijoukon keskellä. Juuri loppunut URB 11 -festivaalin tanssiteos Hi! My Name Is... tarjosi meille, yleisölleen, vajaan tunnin verran mainiota viihdettä, joka pisti myös ajattelemaan. Vitseille naureskellessa havahtui välillä oivallukseen: "Minähän käyttäydyn juuri noin! Nauranko nyt itselleni, tai mahdollisesti sille henkilölle, joksi saatan hyvin pian muuttua?" Ennen esityksen alkua kuulinkin vierustoverini puhelevan ystävälleen: "Mä ajattelin heti, kun luin tän teoksen kuvauksen, että meidän pitää kattoa tää, kun tuntuu, että pystyttäis samaistumaan niin hyvin tilanteeseen."



Mariano Pensotti: Sometimes I think, I can see you

Otan suunnaksi Elielinaukion, jossa pitäisi olla pian alkamassa toinen URB 11 -teos, jota olen innolla odottanut: Sometimes I think, I can see you. Kun ehdin paikalle, performanssi oli jo täydessä vauhdissa, valkokankaat pystytetty bussipysäkeiden keskelle ja kirjailijat istuivat sivussa läppäreiden kanssa. Muutama ihminen oli jo pysähtynyt lukemaan screeneille reaaliajassa ilmestyvää tekstivirtaa, heistä itsestään ja muista heidän ympärillään. Suunnitelmanani olikin tarkkailla tekstin lisäksi myös heitä, halusin nähdä ihmisten reaktiot. Suurin osa vilkuili ympärilleen, etsien tekstin lähdettä, mutta myös muita siinä mainittuja ihmisiä. Yksi performanssin hienouksia onkin se, että se saa usein kiireiset pysähtymään hetkeksi ja huomioimaan ympäristöään aivan uudella tavalla. Katson takaisin näyttöön, ja huomaan olevani itsekin siellä.



tyttö pinkissä T-paidassa

hän pysähtyy hetkeksi




Puhelimeni soi. Ystäväni soittaa, ja kysyy ehtisinkö nähdä nyt heti, kun viime kerrasta on niin pitkä aika.



puhuu puhelimeen

ja hymyilee




Olin kylläkin ajatellut seurata performanssia vielä vähän aikaa, ja sitten lähteä kotiin.



ilta on ollut kiva

ja se on vasta aluillaan




Mutta kuka sanoi, että suunnitelmia pitäisi noudattaa orjallisesti, etenkään kesällä? Kävelen kirjailijan luokse, kiitän häntä ja kerron hänen arvelleen ihan oikein (näin jälkeenpäin ajateltuna se ei varmasti ollut vaikeaa). Lähden ystäväni luokse, enkä enää näe, oliko juttutuokiomme kirjailijan mielestä maininnan arvoinen.



Le

Kuvat: Kira Leskinen

Share

Kommentoi