Ladataan...

 

Kävelin tässä eräänä aamuna Kiasman viidennen kerroksen suuren näyttelysalin läpi ja tempauduin äkkiä joulutunnelmaan. Tässä ovat Tosi kyseessä -näyttelyn jouluisimmat taideteokset.

1. Christian Boltanski: Monumentti (Purim-juhla, 1989)

Parasta joulussa ovat valot. Kynttilät totta kai, mutta miksei sähkövalotkin, kunhan ovat pieniä, hämärässä ja yksittäin. Tulee mieleen joulyö, kuusi, uudet kirjat, jouluähky.

Ranskalaistaiteilija Christian Boltanskin teos luo salin hämärään nurkkaan joulutunnelman hehkulampuilla. Valojen lisäksi teoksessa on rutosti vaattetta, niin kuin jouluna pitää ollakin, että tarkenee. Ja lasten kuvia. Nämä lapset hymyilevät meille vuosikymmenten takaa mustavalkoisissa valokuvissa. Mieleen tulevat aina alttiit ja ahkerat martit ja sirkat, jotka hiihtivät kouluun ja riemuitsivat puuhevosesta. Isäni toivoi lahjaksi pastillirasiaa, vaikkei ollutkaan varma, mikä se on.

Teoksesta tekee erityisen koskettavan se, että nuo iloiset ilmeet ovat niin selvästi menneisyyttä. Missä nuo lapset mahtavat olla nyt? Jonkun mieleen kasvokuvat ja valot tuovat ehkä muistoseinän tai -alttarin. Tämän joulun alla nekin ovat surullisen ajankohtaisia. Vaikka teoksen nimi viitoittaa aivan toiseen juhlaan, installaation jouluisuutta ei kumoa mikään.

2. Cildo Meireles: Babel (2001)

Viereisessä huoneessa vedotaan silmien lisäksi korviin. Brasilialaisen Cildo Meirelesin Babel on kuin valtava jukeboksi, vain sillä erotuksella ettei kuulijalla ole biisien valintaan osaa eikä arpaa. Sadat radiovastaanottimet tuuttaavat ilmoille erikielistä ohjelmaa eri maista.

Koska ohjelma on reaaliaikaista, Babel on nyt joulun alla radikaalisti erilainen elämys kuin vielä muutama viikko sitten. Terhakan mainos- ja juontopuheen rinnalle on tullut uusi juhlava sävy. Innoittunut tenori tulkitsee O Holy Night ja naisääni laulaa jotain muuta joulun ihmeestä. Adelen Skyfall istuu keitokseen kuin rosolli rinnuksille. Jos Babelia kuuntelisi jouluaattona, sattuisikohan sieltä korvaan joulurauhan julistus Suomen Turusta?

Meirelesin radiotorni on parhaimmillaan hämärän aikaan. Sen sinistä loistetta voi ihailla paitsi sisällä Kiasmassa myös ulkoa Musiikkitalon ja Mannerheimintien suunnasta. Babel on juuri nyt erittäin jouluinen taideteos.

3. Topi Ruotsalainen: To do (Tehtävää, 2011)

Varoitus: Teos sisältää korvamadon

Joulu on monille velvollisuuksien juhlaa. Topi Ruotsalaisen maalauksessa liitutaululle syntyy to do -lista. Jouluisten silmälasien läpi tiiratessa huomio kiinnittyy nuoren kirjoittajan punaisiin housuihin ja puhtaanvalkeaan paitaan. Amerikan-keikoillaan Joulupukki kai suosii tuollaisia värejä; Pohjolassa olemme tottuneet hieman maanläheisempiin sävyihin.

Vitsikästä kyllä, teoksen jouluisuus ei ole yksinomaan minun silmässäni. Aiemmin tänä vuonna, kun kirjoitin näyttelytekstejä Tosi kyseessä -teoksista, olin yhteyksissä taiteilija Ruotsalaiseen. Hän kertoi maalauksen tausta-ajatuksista muun muassa seuraavaa: 

"Itselläni on tapana pyöritellä maalatessani aika kaukaakin haettuja ajatusreittejä mielessäni. Niinpä tämän maalauksen kohdalla olen myös lohduttomasti ajatellut, että toteutettavien asioiden mystinen taikaluku seitsemän voidaan haluttaessa nähdä viittauksena kuolemansynteihin, joita tämäkin viaton lapsi rupeaa varttuessaan kontolleen kirjaamaan.

Maalaus syntyi joulunajan ajatuksia pyöritellessäni. Työskennellessäni päässäni pyöri armoa antamatta Anna Hanskin joululaulu Tontun tehtävät.

Mitkä ovat tontun tehtävät
kun jouluaatto viimein alkaa.
Mitkä ovat tontun tehtävät
kun jouluaamu sarastaa,
ne luetelkaa.
On niitä seitsemän, seitsemän
tontun tehtävää,
ne luetelkaa…"

Bubbling under – myös näissä on häivähdys joulua

Riikka Kuoppala: Palavan kaupungin alla (2010)

Lyhytelokuvassa tyttö ja mummo puhuvat sodasta ja rakentavat komean piparkakkutalon. Muistot, piparit ja sukupolvien kohtaaminen (tai kohtaamattomuus) ovat monen perhejoulun osatekijöitä.

Janne Nabb & Maria Teeri: Sisällysluettelo (2011)

Onko joulu liian täynnä tavaraa? Taiteilijapari Nabb ja Teeri inventoi työhuoneensa kaikki esineet ja niiden säilytysvälineet. Tavarat, laatikot, pussit ja kassit ikuistettiin taidokkaisiin vesivärimaalauksiin ja lueteltiin ääninauhalle. Tätä tilpehöörin määrää tutkiessa tulee mieleen, että aineeton lahja saattaa olla paras lahja.

Kuvat: VTM/KKA, Pirje Mykkänen

 

Share

Ladataan...

Kiasma virittäytyi joulutaajuudelle. Lilyläiset saavat museon aulassa sijaitsevasta Pop-up -kaupastamme joulukuun ajan tuote-etuna pienen muistivihkon (mallia "luonnos" tai "teos") kaupanpäällisiksi Kiasmassa tehtyjen ostosten yhteydessä. Ostokseksi käy mikä vain museolipusta rintanappiin. Kunhan muistatte mainita olevanne lilyläisiä. Edun voi lunastaa lipunmyyntitiskiltä.



Mikäli tämänhetkiset näyttelyt on jo nähty, kannattaa Kiasmaan suunnata 16.-23.12., sillä silloin museon aulan valtaavat perinteiset kirjamyyjäiset. Myyjäisten aikaan Kiasman omissa julkaisuissa on tuntuvat alennukset ja muita painotuotteita on tarjolla lukuisten kustantajien ja kirjamyyjien pöydistä, joten valinnanvaraa riittää.



Hyvää joulunodotusta!

Share
Ladataan...

Ladataan...

Pikkupoikana ihailin isäni tatuointeja ja ajattelin, että wau, noi on hieno juttu ja aion ottaa samanlaisia kun kasvan isoksi. Isä siihen tietysti, että älä ihmeessä, ja kertoi, että mielellään haluaisi omistaankin eroon. Tosin olin kuitenkin aistivinani hivenen ylpeyttä oman kehon koristelusta, ja koska hän oli tehnyt kuvat itse, oli niissä varmasti paljon muistoja ja onnistumisenkin tunteita. Monesti tatuoinnit liittyivät oman kehon hallitsemiseen ja sitä kautta itsetuntoon ja oman elämän kontrolloimiseen.

Kiasmassa on vuonna 2013 esillä Jouko Lehtolan Merkitty iho -sarjan kuvia, jotka esittävät tatuoituja ihmisiä. Jotkut kuvatuista ovat julkisuuden henkilöitä ja jotkut aikansa tunnetuimpia tatuointien keräilijöitä Suomessa. Yksi malleista, Ville Valo, muistelee lapsuuttaan vähän samoin kuin minäkin; faijalla oli tatska ja se oli niin hieno, että Villen oli pakko kokeilla myöhemmin itsekin.

Suurin osa Lehtolan kuvista sijoittuu tatuointien ”tee se itse” -aikaan 1980-luvulle ja 90-luvun alkuun. Tatuointistudion perustaminen tuli Suomessa lain puitteissa mahdolliseksi vasta 80-luvun loppupuoliskolla; siihen asti oltiin oman käden varassa ja kukaan ei oikein tiennyt miten homma tulisi hoitaa. Ihmisellä on kuitenkin koko olemassaolonsa ajan ollut tarve koristella itseään, ja jotkut sanovat, että tatuoiminen on vanhin taidemuoto. Jos se on vanhin, niin on se myös yksi vaikeimmista. Aina ei omat kokeilut ole Lehtolankaan malleilla menneet aivan nappiin.

Ajan kuvana Jouko Lehtolan teokset antavat loistavan kuvan ihmisistä, asenteista ja tatuointitaiteen kehittymisestä maassamme. Mukana kuvissa on Villen lisäksi muitakin uudemman tatuointeja keräävän sukupolven edustajia. Esimerkiksi Miika ja kaverit -kuvassa näkyy jo uudemman ammattimaisemman otteen tavoittelu. Kuvat edustavat 90-luvun lopussa vallalla ollutta tribaalitatuointien buumia. Tribaalit houkuttelivat yhä suuremman ihmisjoukon tatuointien pariin, studioita alkoi ilmestyä suurimpiin kaupunkeihin ja tatuoinnit tulla yleisemmiksi.

Tällä hetkellä eletään aikaa, jolloin tatuoinnit ovat yleisempiä, hyväksytympiä ja tekniseltä toteutukseltaan viimeistellympiä kuin koskaan. Kehon koristelu on jälleen, aivan kuin entisten heimokulttuurien aikana, koko kansan huvia. Suomessakin on murtauduttu ulos ennakkoluuloista ja kohti tatuointitaiteen suurta toista tulemista. Lehtolankin hienosti kuvissaan dokumentoima ”tee se itse” -vaihe oli se ensimmäinen.

Michael Aalto

Kirjoittaja on helsinkiläinen tatuointitaiteilija, joka työeskenteli Kiasmassa korkeakouluharjoittelijana syksyllä 2012.

Tatuointikuva: Jouko Lehtola, "Nalle" (sarjasta merkitty iho), 1999. Kuva: VTM/KKA, Petri Virtanen
Share
Ladataan...

Pages