Ladataan...

Ilahdutti, kun näin tämän lapun sähköpömpelin kyljessä. Turku Energia torjuu katutaidetta katutaiteella. Ja hyvin tuntuu toimivan: ei ollut ensimmäistäkään tarraa tai tagia pömpelissä. Jotenkin ihanaa vaikka klapuista sähkökaapeissa pidänkin.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Japani on robottiteknologian johtavia maita. Kolmekymmentä prosenttia maailman kaupallisista roboteista on peräisin Japanista. Maassa satsataan rahaa robotiikkaan mm. ikääntyvän yhteiskunnan mukanaan tuomien hoitopulmien johdosta. Vanhusten verensokerin ja verenpaineen mitannee tulevaisuudessa robotti.

Länsimaiset ihmiset näkevät roboteissa lähinnä tunteettoman terminaattorin, ei suinkaan ystävällistä, avuliasta ja leikkisää kaveria. Terminator-elokuvassa Skynet-puolustusjärjestelmä saavuttaa tietoisuuden ja päästää ihmiskunnan tuhoavan atomisodan ja laumoittain tappajarobotteja valloilleen. Matrixissa robotit taas orjuuttavat ihmiskuntaa salakavalalla tavalla ja pitävät heitä orgaanisina paristoina.

Aibo-robottikoira Japanista ja Terminator Hollywoodista.

Japanilaiset ovat tottuneet suhtautumaan elottomiin esineisiin, myös mekaanisiin, suopeammin esimerkiksi šintolaisuuden perinteen pohjalta. Japanilaiseen populaarikulttuuriin robotit ja ihmisten ohjastamat mechat kuuluvat tiiviimmin kuin osaan edes kuvitella. Mechat eivät ole siis sataprosenttisia robotteja, vaikka ulkoapäin siltä näyttäisikin. Suuret ja voimakkaat robottikuoret soveltuvat niin rakennustyömaalle kuin sotaankin jälkimmäisen ollessa suositumpi vaihtoehto.

Mechat sopivat taistelukenttien lisäksi myös avaralle taidekentälle. Japanilainen (tietenkin!) Kogoro Kurata on nimittäin laatinut itselleen taideprojektina ihka aidon mechan. Neljämetrinen ja 4500 kiloa painava Kuratas vyöryy pyörien päällä, operoi massiivisilla rautakourilla ja ampuu muovikuulia ja vesipulloja. Liipaisimena toimii hymyilevä kuski - ”this feature is called THE SMILE SHOT”.

Näin homma toimii:

Lue lisää Kuratas-projektista: Monster mecha with smile-controlled gatling guns makes public debut

Share

Ladataan...

Päivän sateinen sää osui hyvin yksiin äsken näkemäni New Yorkin Museum of Modern Artin mainoshehkutuksen kanssa: rAndom International -taiteilijaryhmän installaatio Rain Room on nyt auki New Yorkissa, ehdittyään olla useamman kuukauden viihdyttämässä kävijöitä Lontoon Barbican Centressä.

Rain Room on huone, jossa sataa jatkuvasti. Katossa olevat liiketunnistimet reagoivat huoneessa käveleviin ihmisiin ja sammuttavat vesisuihkut siten, että huoneessa voi kulkea kastumatta, vaikka ympärillä sataa kaatamalla.

Kävin alkuvuonna jonottamassa sadehuoneeseen Lontoossa. Ja siis todellakin jonottamassa. Tietää, että jotakin on markkinoinnin suhteen tehty oikein, kun henkilökunta onnittelee pari tuntia ennen teoksen aukeamista paikalle tulleita ihmisiä hyvästä ajoituksesta, sillä jonotusaika on "vain" noin tunnin. Lisäksi jonotuksemme aikana jono ehti tuplata pituutensa ja väkeä tuli koko ajan lisää. Paikalla pyörinyt ranskalainen TV-toimittaja leukaili kameroilleen, että hullut britit kun jonottavat katsomaan sadetta – Lontoossa!

Oli hullua tai ei, Rain Room on kaikkien aikojen suosituin teos Barbicanissa.


Mutta millainen teos sitten käytännössä oli? Hienoinen pettymys oikeastaan. Toki rankkasateessa seisominen kastumatta oli jännä kokemus ja sinällään jo jonottamisen arvoista. Teos on kuitenkin hieman ylimarkkinoitu: mainosvideoista saa sellaisen kuvan, että sateessa voi seistä täysin kuivana, mutta näin ei suinkaan ole. Vaikka suihkut sammuvatkin, kun niiden alle kävelee, putkista tippuu silti aina jonkin verran vettä. Suihkuja on niin paljon, että vaikkei yksittäinen suutin tiputtaisikaan kuin muutaman pisaran, kokonaisuutena elämys oli kuin olisi kävellyt kevyessä tihkusateessa rankkasateen keskellä. Tihku ei ollut epämiellyttävää, mutta se – kirjaimellisesti, hah! – vesitti illuusiota sateen kontrolloinnista.

Oman lisäkuumotuksensa toivat tietysti myös varoitukset siitä, että liiketunnistimet eivät välttämättä aina havaitse tummiin pukeutuneita kävelijöitä. Klassiseen mustaan viehtynyt taidehippi oli jännän äärellä, kun ulkona oli pakkasta, vaihtovaatteita ei ollut ja koko ajan sai arvuutella, muistaako installaatio olemassaoloni vielä senkin jälkeen, kun ottaa askeleen eteenpäin.


Rain Room on teknisesti vaikuttava ja elämyksenäkin ainakin minulle ihan ok. Sateen kontrollointi, joka on teoksen eniten mainostettu ominaisuus, ei aiheuttanut odotetunlaisia kiksejä, mutta suuren huoneen kokoinen sadekuuro sen sijaan oli kevyesti jonottamisen arvoinen kokemus.

Hassusti Rain Roomissa parasta olikin kaikki muu kuin se, miksi siitä kohistaan. Toisten katsominen sateessa – sekä kuuron sisältä että sen ulkopuolelta – oli paljon hauskempaa kuin itse sateessa käveleminen. Teoksen idea oli paljon hauskempi kuin varsinainen toteutus. Barbicanin kokolattiamatolle leiriytyminen muiden innokkaiden kanssa oli tunnelmallisempaa kuin sadehuoneessa törmäily.

Sikäli Rain Room olikin aika outo kokemus. Harvoin on pienen pettymyksen tuottanut taideteos tuntunut silti näin vahvasti vaivan väärtiltä.

En tiedä, suosittelisinko Rain Roomia, mutta olen ehdottomasti tyytyväinen, että tulin sen kokeneeksi. Kuten taiteessa niin usein käy, your mileage may vary.

Share

Pages