Ladataan...

Karnevaalitunnelma ja Kiasman pinkkinä tunnettu väri valtasivat nykytaiteen museon kesän korvalla 2008, kun Kiasma juhli 10-vuotista taivaltaan. Olin paikalla talkootyöntekijänä ja Taideteollisen korkeakoulun opiskelijana toteuttamassa juhlaviikonlopun tempauksia ja mukana loihtimassa tunnelman arvoisia juhla-asuja. Ohjelmaa oli tarjolla monipuolisesti, ja sen villeimmät rönsyt jalkautuivat myös museon seinien ulkopuolelle.

Karnevaaliviikonlopun viimeisen päälle pinkkiin puetut talkootyöntekijät valmiina toimeen.

Juhlaviikonlopun häikäisevän garderobin suunnittelimme ja toteutimme varta vasten muotiluomuksia varten organisoidussa työpajassa. Kuten ryhmäkuvasta voi havaita, juhlavaatetuksemme kaavoituksen kantavana ideana oli ”more is more” tai kenties jotakin vieläkin runsaampaa…

Asujemme ja asusteidemme pääasiallinen materiaali oli pinkki muovi, jota kätevästi laskostimme, saumasimme ja edelleen stailasimme ompelukoneella ja käsin. Oman juhla-asuni erityisin piirre oli muhkea, vaaleanpunainen, jättiläismäistä vaahtokarkkia muistuttanut hattu – liki kokonaan muovia sekin – joka osoittautui aurinkoisen mutta tuulisen juhlaviikonlopun vaativissa kenttäoloissa varsin lentoon lähteväksi asusteeksi. On tunnustettava, etten ole hennonnut luopua päähineestäni vieläkään, vaikka tuo mitä epäkäytännöllisin kapistus on lojunut eteisen yläkaapissani vailla käyttöä jo yli viisi vuotta!

Eilen lauantaina, kun Kiasma juhli 15-vuotispäiväänsä, juhlan pukukoodina oli raitapaita. Piti pohtia, maalaisinko pitkään unohduksissa olleeseen hattuuni muutaman iloisen värisen tasaraidan ottaakseni sen jälleen käyttöön juhlan kunniaksi.

Elina Gyldén
Kirjoittaja on Kiasman opas ja työpajaopas, joka muistelee lämmöllä Kiasman 10-vuotisbileiden juhlamuotia.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Ystäväni hidastaa puherytmiään ja muodostaa sanat tahallisen selkeästi: mies omistaa yli tuhat raidallista t-paitaa. Yli tuhat! Raidallista! T-paitaa! Ymmärrän, että minun pitää kauhistua, joten pyörittelen silmiäni, puistelen päätäni ja mumisen jotain sellaista, että ei hyvää päivää.

Ystävä jatkaa jotain muutakin taiteilija Jacob Dahlgrenistä, mutta minä en enää kuuntele. Mietin paitoja ja lasken päässäni, kuinka paljon ne vievät tilaa vaatekaapissa. Ehkä ne riippuvat rekillä värijärjestyksessä? Tai raitojen paksuuden mukaan järjestettynä? Paksut raidat tietysti vasemmalla, ohuet oikealla. Jos yksi paita vie rekiltä sentin, tuhat paitaa vie kymmenen metriä, räknään. Kymmenen metriä raidallisia t-paitoja.

Vain ja ainoastaan raidallisia.

En sano ystävälleni mitään, mutta ajattelen ajatuksen silti.

Sehän on aika vähän.

En ole koskaan laskenut, kuinka monta raidallista vaatetta omistan (tai olen omistanut). Jos mukaan laskee sukkahousut  ja topit ja hiuslenkit ja huivit ja pinnit ja paidat ja takit ja housut ja sateenvarjot ja laukut, taidan päästä aika lähelle Dahlgrenin lukemia. Minä yksinkertaisesti rakastan raitoja. Rakastan niiden rytmiä, yksinkertaisuutta, puhtautta, järjestelmällisyyttä ja raikkautta. Haalin kotiin raitatyynyjä ja raitatarjottimia, raitapussilakanoita ja raitapyyhkeitä ja kuvittelen olevani jylhällä kalliolla jossain meren äärellä, ahavoituneet kasvot tuuleen päin käännettynä.

Vasta vähän aikaa sitten tajusin, että minulla taitaa olla ongelma.

Havahtuminen ei ole pelkästään Dahlgrenin paitakokoelman syy. Aavistin överit jo aikaisemmin keväällä, kun nelivuotiaan tyttäreni päiväkodissa maalattiin taustakankaita koulukuvia varten. Pihalle oli levitetty isoja pahveja, valtavia suteja ja jättisammioita maalia. Lapset saivat sotkea ja sutata, heitellä maalia rennolla ranteella, valuttaa ja ripotella, luoda abstraktia taidetta.

Pahvit olivat yhä ulkona kuivumassa, kun hain tyttären iltapäivällä. Oli roiskeita ja kreisejä suttuja. Ja sitten se yksi pahvi, johon oli maalattu tasaisia, kurinalaisia raitoja, väri kerrallaan. Rakastin tytärtäni ja vihasin itseäni ehkä enemmän kuin aikoihin. Päätin kaksi asiaa. Että seuraavalla kerralla suostun, kun tyttö haluaa Hello Kitty -farkut. Ja että hankin itselleni jotain kukallista tai kreisiä tai sekavaa. Sellainen vaate voisi sopia hyvin raitasukkahousuihin.

Laura Mattila
toimittaja, jonka tekisi aina mieli pysähtyä ihailemaan suojateitä

 

Share

Ladataan...

Tekniikan museossa paraikaa pyörivä erikoisnäyttely Pongista Pleikkaan ei ole laajuudeltaan suuren suuri, mutta nostalgiavaikutus on sitäkin mittavampi. Järjestäjän omin sanoin näyttely onkin täynnä peli- ja pelikonenostalgiaa juuri 1970- ja 80-lukujen video- ja tietokonepelejä pelanneille. Pääosassa ovat siis tämän aikakauden tunnetuimmat pelit ja laitteistot, kolikkopeliklassikkoita unohtamatta.

Aiemmin blogissamme esitelty Helsingin tietokone- ja pelikonsolimuseo esittelee kotitietokoneiden kirjon ehkä kattavammin, mutta Pongista Pleikkaan pääsee taustoittamisessa ja tarinoinnissa askeleen pidemmälle. Pelit ja koneet tulevat myös osaksi arjen historiaa.

Sony Playstation (julkaistiin Euroopassa vuonna 1995) ja Nintendo Gameboy (julkaistiin Euroopassa vuonna 1990)

Nykyisin vallitsevan pelikulttuurin tukijalat lepäävät pitkällä historiassa – merkkipaaluja ovat esimerkiksi myöhemmin Nintendoksi muuttuneen Marufuku-pelikorttiyhtiön perustaminen vuonna 1889, Gottliebin flipperituotannon käynnistyminen vuonna 1931 ja Commodore 64:n markkinoille ilmaantuminen vuonna 1982.

Alkuperäinen Commodore 64 kunniapaikalla vitriinissä

Tältä historialliselta pohjalta ponnistaen näyttelyssä nähdään myös lavastus sen aidon ja oikean kasibitti-Nintendon sijoittumisesta 80-lukulaiseen olohuoneeseen ja Kuusnelosen kunniapaikka pojan kammarissa. Pelottavaa miten paljon näistä huoneen puolikkaista tulee mieleen Berliinin DDR-museon näkemys itäsaksalaisesta kodista.

Nyt sitä NITROa!

Myös kolikkopelivalikoima lämmitti mieltäni, koska mukaan oli saatu legendaarinen Ivan ”Ironman” Stewart's Super Off Road. Se on niitä harvoja valioluokan pelejä, joihin olen syöttänyt urakalla viikkorahojani paikallisen Citymarketin aulassa. Myöhemmin pelasin kotioloissa melkein yhtä innolla pelin Nintendo- ja Amiga-versioita.

Kotilaitteiden pelivalikoima oli sen sijaan jo 80-luvulla niin laaja, että näyttelyvalikoimaankin on livahtanut tukuittain minulle tuntemattomia pelejä - vaikka siihen aikaan pelejä hamstrattiin vinot pinot keinoja kaihtamatta.

Nero 2000 -tietovisailu on nettipeli Älypään esi-isä ja innosti allekirjoittanuttakin yksinkertaisten kysymyspelien ohjelmointiin Basicilla.

Näyttelyn äänimaisema muodostuu oldskool-pelimusiikista, joka herättelee sekin oivalla tavalla peliveteraanin muistia: Boulder Dash, Bubble Bobble, Pacman... Vaikka kyllähän näitä tulee kuunneltua muutenkin aina silloin tällöin, tai ainakin uustulkintoja ja remixejä. Tämäkin on yksi hyvä esimerkki digitaalisen pelaamisen ympärilleen luomista alakulttuureista.

Näetkö sinäkin TAC-2:ssa ystävälliset kasvot?

Näyttely on toteutettu useiden yhteistyökumppaneiden kanssa, joita ovat esimerkiksi Sähkömuseo Elektra, Pelikonepeijoonit ja Raha-automaattiyhdistys. Pongista pleikkaan jatkuu vuoden 2014 puolelle saakka, mutta museovierailua ei siltikään kannata lykätä. Eikä ainakaan isänpäiväviikonloppua pidemmälle, jolloin yleisö pääsee taas pelailemaan retrokoneilla!

Pongista Pleikkaan 24.4.2013 - 26.1.2014, Tekniikan museo

Ps. Myös Kiasma tarjoilee kattauksen peliasiaa Level up – pelit nykytaiteessa -tapahtumassa 23. marraskuuta. Onko nykytaiteessa sijaa videopeleille?

Share

Pages