Ladataan...

Richard Longin teos Kuivuuden ympyrä (1989) Taidehallissa.

Tämä elämys saapui Taidehalliin 32 punaisessa muuttolaatikossa.

Niin brittitaiteilija Richard Longin teosta säilytetään Kiasman varastossa. Jokainen hiekkakiven murikka on kääritty erikseen ohueen solumuoviin, jotta ne ovat suojassa kolhuilta ja pölyyntymiseltä.

Taideteosten säilytys, hoito ja esillepano ovat maallikolle kutkuttava mysteeri mutta konservaattoreille arkea.

Miten Kuivuuden ympyrä asetettiin esille? Taiteilijan ohjeen mukaan tietenkin. 

Kiasman konservaattori llkka Heikkinen näyttää minulle paperin, jossa on havainnekuva ympyrästä sekä käsin kirjoitettu selostus sen kokoamisesta. Alareunassa on varmuudeksi taiteilijan huomautus, että tämä piirros ei ole taideteos eikä sitä pidä kopioida.

Ensimmäiset kivet Taidehallin lattialla.

Esillepano aloitettiin piirtämällä Taidehallin lattiaan liidulla kaksi samankeskistä ympyrää, säteeltään 180 ja 80 senttiä. Kivet aseteltiin niiden väliselle alueelle reunoista alkaen. Aluksi tehtiin yksi kerros ja sen jälkeen lisättiin kiviä niin, että keskikohdaltaan ympyrä on 2–3 kiven paksuinen.

Ohje neuvoo, että teoksen pinnan on oltava rosoinen ja satunnaisen näköinen mutta kokonaismuodon tasapainoisen pyöreä.

Näennäisen huoleton look valkoisesta hiekkakivestä.

Richard Long ei ollut mukana teoksensa ripustuksessa, mutta moni taiteilija haluaa olla, varsinkin jos esillepano on teknisesti vaativa. Toiset taas pysyvät mielellään kaukana koko jutusta.

Taiteilijan toiveet ja ohjeet teoksen esillepanosta, hoidosta ja ylläpidosta selvitetään tarkkaan, kun uusia teoksia hankitaan museon kokoelmiin.

Kuivuuden ympyrän rakentaminen Taidehallin lattialle vei kaksi päivää. Kuulostaako hitaalta? Konservaattori naurahtaa, että Longin teos on siitä harvinainen, että sen esillepano on nopeampaa kuin poispurku. Satojen kivien paketointi on nimittäin hidasta hommaa.

 

Richard Longin teos on esillä Kiasma goes Taidehalli -näyttelyssä, joka on avoinna 16.11. asti.

Kuvat 1 ja 3: Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen
Kuva 2: Minna Raitmaa
Share

Ladataan...

Jännittää. Hypähdyttää. Mitä jos teen jotakin noloa ja väärin?

Katsomme pimenevää iltaa Kiasman viidennestä kerroksesta. Paikka on tuttu, mutta tunnelma ihan uusi. Minua ympäröi joukko ihmisiä, joista tunnen vain muutaman. Tiedän etukäteen vähän siitä, mitä tuleman pitää. Olen suorittaja, joka ei ota mitään tekemistä kovin kevyesti.

Olemme menossa espanjalaisen Roger Bernat'n pelimuotoon rakennettuun Kevätuhri-esitykseen, jossa emme ole katsojia vaan teemme esityksen itse. Kenraaliharjoituksia ei ole pidetty eikä rooliasuja jaeta. Vähän lavasteita, valot ja tanssimatto. Lattialla on yksi pahaenteinen punainen viitta. Kuulokkeet päähän ja menoksi.

Tunnelma on tunnin ajan todella intensiivinen. Kirjoitamme liiduilla sanoja, hyppelehdimme, huojumme. Iloitsemme ja pelkäämme. On hämärää. Liitutaulut muuttuvat kukkulaksi, aamunkoitoksi/yöksi ja metsiksi. Moni saa kuulokkeista samat ohjeet – välillä kuitenkin vain ensiksi ehtivä ottaa tietyn roolin. Esityksen loppupuolella päädyn miehen rooliin. Dramaattinen valaistus tekee minusta ylvään ja uhrista pelokkaan. “Mene maahan makaamaan, nosta kätesi ylös. Sinun pitää pysyä tässä asennossa kauan”. Makaan lyhyehkö hame päällä lattialla. Puristan käsien lisäksi reisiä yhteen. Kuulen, miten uhri tanssii. Repii sydämensä irti. Tunnen, kuinka väkijoukko liikkuu niityllä. Puristan ja kohotan. Lopulta saan luvan laskea kädet hitaasti niittyyn. Lasken kädet liian nopeasti. Tavanomaisesti.

Rituaalimenot tuntemattomien ihmisten kanssa saavat poskeni helottamaan. Kumarramme lopuksi uhrin kanssa kerta toisensa jälkeen kiitokseksi. Poskien lisäksi korvat pysyvät vielä pitkään punaisina. Huikea elämys!

Mutta ne kädet, ne kädet. Olisinpa vain laskenut ne hieman hitaammin. Näyttävämmin.

Maria Rantamaula

Roger Bernat'n Kevätuhri oli osa Kiasma-teatterin /teatteri.nyt -ohjelmistoa.
Lue Maria Säkön arvio Kevätuhrista.

Kuvat: Kansallisgalleria / Petri Virtanen
Share

Ladataan...

Noin yksi tuhannesosa Jan Fabren teoksesta Lentävä kukko. Kuva: Suomen Kansallisgalleria.

Joskus on vain pakko piirtää, täyttää tyhjyys piripintaan. Piirtäminen on aina myös fyysinen suoritus, ja etenkin silloin, kun kyse on suuresta pinnasta. Belgialaisen kuvataiteilijan ja teatteriohjaajan Jan Fabren tapauksessa piirtämisestä tulee aina myös esitys, vaikka sillä ei silminnäkijöitä olisikaan: “My theatre is what my drawing will cease to be and my drawing is what my theatre will become”, sanoo hän.

1980-luvulla Fabre käytti välineenään tuikitavallista kuulakärkikynää, jota moni taiteilija ei välineekseen huolisi sen kuivan ja monotonisen jäljen vuoksi. Teoksessaan The Bic-Art Room (1981) Fabre sulkeutui Belgian Leidenissa galleriatilaan 72 tunnin ajaksi ja piirsi denimin sinisellä musteella kaikille mahdollisille pinnoille: seiniin, lattiaan, vaatteisiin ja omaan ihoonsa. Monin tavoin vaativampi projekti toteutui vuonna 1991, jolloin Fabre työryhmineen peitti piirtämällä kokonaisen linnan ulkopinnat Mechelinissä Belgiassa. Peitettävää pintaa oli yli 3000 neliömetriä ja aikaa kului runsaat kolme kuukautta.

Paraikaa Helsingin Taidehallissa voi, osana Kiasma Goes Taidehalli –näyttelyä, upottaa silmänsä Jan Fabren suureen sinipintaiseen teokseen Lentävä kukko (1987). Se oli mukana Fabren näyttelyssä Nykytaiteen museossa Ateneum-rakennuksessa vuonna 1992. Teoksessa kuulakärkikynän viivoin kirjottu satiinipinta vertautuu iltahämärän intensiiviseen siniseen hetkeen. Yli 120 neliömetrin kokoisessa teoksessa kuivamustekynän standardisininen on tuottanut yllättävän paljon vaihtelevia sävyjä, vaaleampia ja tummempia alueita. Pinta on kuin tilkutettu piirtämisrituaalista kertovien innon ja väsymyksen hetkin, tuoreen ja jo ehtyvämmän musteen jäljin. Muodoltaan suurta esirippua muistuttava teos sopii hyvin Fabren mahtipontiseen dramatiikan tajuun.

Jan Fabren lyhyeen Suomi-historiaan kuuluu vuonna 1985 Vanhalla Ylioppilastalolla nähty esitys The Power of Theatrical Madness. Sen esiintyjäkaartiin kuului myös eläviä sammakoita. Seuraavana vuonna teoksesta julkaistiin kirja, jossa oli Fabren piirustusten lisäksi Robert Mapplethorpen Antwerpenin esityksestä ottamia valokuvia. Alastomana tanssivat kruunupääprinssit kuuluvat tämän Fabren klassikkoesityksen ikonisimpiin pysäytyskuviin. Vastaavalla tavalla mieleen etsautui morsiuspukuun puetun esiintyjän koreografia elävien tarantellojen kanssa Kiasma-teatterissa vuonna 2000. Se oli osa Jan Fabren kolmen sooloesityksen sarjaa. Fabrella on aina ollut kyky ja halu hätkäyttää, niin kuvin kuin teoin.

Jari-Pekka Vanhala

Näyttely Kiasma Goes Taidehalli on avoinna 16.11.saakka.

Share

Pages