Ladataan...

Kysyimme suunnittelija Maija Louekarilta – tulevan Kimpassa-näyttelyn taiteilijalta ja näyttelyn ilmeen tekijältä – millainen hänen suhteensa taiteeseen on.

"Käyn huomattavasti vähemmän taidenäyttelyissä kuin ennen, koska minulla on kaksi pientä lasta. Onneksi nykyään on oikein hyviä taideblogeja. Blogi ei tietenkään voi korvata oikeaa näyttelyä, mutta jos ne saavat useammat ihmiset kiinnostumaan taiteesta, niin sehän on oikein hyvä asia! Tämänhetkisiä suosikkejani ovat I'm revolting ja Colossal -blogit."

Kumpikin blogi on päivittäisellä tsekkauslistallani. Komppaan!

Kuva: Marimekko/Toni Rosvall
Share

Ladataan...

Alfredo Jaar, Lament of Images, 2002

Maaliskuun alussa Getty Images, yksi maailman suurimmista kaupallisista kuvapankeista, ilmoitti vapauttavansa merkittävän osan kuvistaan ilmaisjakeluun. Uutinen otettiin vastaan ilolla: kuvien vapauttaminen maksumuurin takaa nähtiin merkkinä uudenlaisesta internetin kuvavirran demokratisoimisesta. Getty omistaa n. sata miljoonaa kuvaa, ja luku kasvaa koko ajan.

Uudistuksessa oli vain yksi mutta: vastapalveluksena Getty istuttaa kuviin kehyksen, joka kertoo, mistä kuvat on otettu.

Kyse on siitä, että varsinaisen kuvatiedoston sijaan kuvat voidaan jatkossa upottaa sivulle suoraan Gettyn palvelimelta. Varsinainen kuvatiedosto ei siis siirry bloggaajan tai verkkovastaavan omistukseen, vaan hän saa oikeuden käyttää kuvaa – eli linkata sen toiselta palvelimelta.

Kuvia ei siis vapauteta yhtään mihinkään. Getty antaa linkata niihin, mutta ne ovat yhä kaupallisia. Banneri, jonka mukana ne tulevat, on tehokas väline mainontaan. Firman edustajat ovat myöntäneet suoraan, että lanseerausvaiheen jälkeen tätä mahdollisuutta tullaan tutkimaan.

Uudistuksen myötä Getty valjastaa bloggarit ja pienet verkkosivustot mainostulojen kerääjiksi. Linkkaamalla sivuillesi kuvan Gettyltä saatat samalla päätyä mainostamaan paitsi kyseistä kuvapankkia, myös mitä tahansa, mitä Getty haluaakaan mainostaa. Getty pystyy myös koska tahansa nappaamaan kuvansa pois, mikä voi tuhota koko jutun.

Alfredo Jaarille kuvan ja näkemisen välinen suhde on pitkään ollut ongelmallinen. Kun kuvaa kohti käyttämämme aika supistuu koko ajan, kuvan arvo merkityksillä ladattuna, esteettisenä ja ideologisena apparaattina muuttuu. Kaupallisten kuvien dominanssi arkistaa näkemisen ja katsomisen pisteeseen, jossa näkökyky tunnutaan liki menettäneen. Kuvien loputon virta synnyttää siis paradoksaalisesti kuvasokeutta.

Jaarin teos Kuvien suru (Lament of the Images) vuodelta 2002 näyttää meille kolme tekstiä, jotka liittyvät kuviin, niiden omistus- ja esitysoikeuksiin sekä todistusarvoon. Kuvat loistavat kuitenkin poissaolollaan. Jaar potee ahdistusta siitä, että elämme ajassa, jossa kuvia ostetaan, myydään, muokataan ja säilötään.

Installaatiossa kuvia ei siis nähdä. Mieleeni tulee kaksi ajatusta:

1) Kuvat ovat poissa, sillä jollakin kaupallisella tai poliittisella taholla on niiden suhteen kontrolli. Se päättää, mitä näytetään, ja miten.
2) Kuvia ei näytetä, sillä niiden todistusarvo on muutenkin olematon. Mediakuvat ovat aina ideologisesti ladattuja, harkittuja ja käyttötarkoituksen mukaan muokattuja. Ne tukevat argumenttia, eivätkä anna objektiivista kuvaa maailmasta.

Kuvien kontrollilla varmistetaan se, ettei muita näkökulmia tai ääniä kuulla. Tästä oli kyse esimerkiksi silloin, kun Yhdysvaltain puolustusministeriö ennen ensimmäisiä ilmaiskujaan Afganistaniin osti yksinoikeuden kaikkiin alueelta saataviin satelliittikuviin.

Ratkaisu perusteltiin ”lisäkapasiteetilla”, mutta vähintäänkin kätevä sivutuote oli se, ettei muiden lähteiden tarjoamaa kuvaa yksinkertaisesti ollut. Yhdysvallat saivat täysin yksin määrittää sen, mitä muut näkevät heidän toisessa maassa tekevän.

Näyttelyssä jaettava juliste kertoo: valokuvaa ei oteta, se tehdään. Valokuvaaja Ansel Adamsiin usein liitetty lausahdus kiteyttää Jaarin näkemyksen hyvin.

Kuvien surussa kävijä projisoi tyhjälle kankaalle tekstien synnyttämän mielikuvan. Koska kuvaa ei näytetä, on katsojan pakko työstää se pintaan itse. Lopputulos saattaa olla puhtaampi, aidompi ja oikeampi, kuin yksikään kaupallisen median meille tarjoama.

Alfredo Jaarin näyttely Kun runous ei riitä Kiasmassa 7.9.2014 saakka.

Anton Vanha-Majamaa
Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka työskenteli Kiasmassa korkeakouluharjoittelijana.

Share

Ladataan...

Oletko koskaan ajatellut, miten filmitähti kokee taidenäyttelyn? Tai miten poliisi, joka on kutsuttu museoon työkeikalle, tulkitsee taidetta? Tai mihin poliittinen aktivisti kiinnittää huomiota teoksissa? Viimeistään Happy Families -kierroksella päädyt pohtimaan näitä kysymyksiä.

Happy Families on toiminnallinen näyttelykierros, joka toteutetaan yksinkertaisena roolipelinä. Siinä osallistujat tutustuvat Alfredo Jaarin taideteoksiin ennalta annetuissa rooleissa. Kierroksen idea juontuu Hullunkuriset perheet -korttipelistä ja verkossa pelattavista roolipeleistä.

Pelin aluksi pelaaja heittää noppaa, jonka silmäluku määrää roolin. Seuraavaksi pelaaja valitsee summanmutikassa teoskortin, joka määrää, minkä teoksen ääreen hän menee. Mukaan näyttelyyn saa kynän ja vihkon muistiinpanoja varten.

Toisen rooliin asettuminen ei ole ihan helppoa, eikä sen kierroksia ohjaavan taiteilija Edwina Goldstonen mukaan kuulukaan olla. Jos tuntuu, ettei heti osaa katsoa teosta vaikkapa filmitähden perspektiivistä, voi mielessään alkaa rakentaa hahmolle tarinaa. Minkälaisia elokuvia hän tekee? Missä hän asuu? Mitä hän pitää elämässä tärkeänä? Pikkuhiljaa huomaat katsovasi teosta roolihahmosi silmin. Tuohan on aivan kuin tekemästäni elokuvasta. Tuo teos taas muistuttaa kotikaupungistani. Ja noissa lehtien kansissahan on pelkästään julkkisten kuvia.

Roolipelin tarkoitus on etäännyttää omasta tavasta katsoa taidetta ja osoittaa, miten esimerkiksi ihmisen ammatti tai sosiaalinen asema vaikuttaa siihen, mitä näemme ja miten hahmotamme maailmaa.  Lisäksi ihmiset todennäköisesti uskaltautuvat herkemmin jakamaan teosten herättämiä ajatuksia, koska pelissä ei puhuta omana itsenään.

Kierroksen päätteeksi käytävässä ryhmäkeskustelussa tuleekin esiin mielenkiintoisia havaintoja ja rehellisiä mielipiteitä:

”Poliisina näin teoksessa rikollisen.”
”Äitinä laskin lapseni kanssa, montako ympyrää teoksessa oli.”
”Mekaanikkona teos oli mielestäni tylsä.”

Mutta olisiko tulkinta ollut toisenlainen ilman roolia? Ehkä, moni vastaa. Jos on syventynyt annettuun rooliin, voi olla vaikea ajatella, miten teosta olisi katsonut omana itsenään. Onneksi näyttelyn saa kiertää lopuksi uudestaan – roolissa tai ilman.

Happy Families -kierroksia Alfredo Jaarin näyttelyyn järjestetään osana opiskelijapäivän ohjelmaa perjantaina 25.4. klo 11, 14 ja 15.15.

Mukaan voi ilmoittautua tapahtumasivun kautta. Maksimissaan 25 osallistujaa/kierros, kesto n. 1 h. Kierrokset ohjaa taiteilija Edwina Goldstone, ja ne pidetään englanniksi.

Noora Happonen

Kuvat: Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen
Share

Pages