Ladataan...

Louise Bourgeois, Ei pakotietä, 1989. Kuvat: Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen

Usein ihmiset hankkivat itselleen taidetta, josta he pitävät. Ajan myötä teoshankintaan voi muodostua erityinen suhde. Voisiko samankaltainen suhde muodostua Kansallisgallerian kokoelmateoksiin, jotka ovat ”yhteisomistuksessamme”?

Yksi omia suosikkiteoksiani Kiasman kokoelmista on Louise Bourgeois'n Ei pakotietä, (1989). Viimeksi tiemme kohtasivat vuonna 2009 Kiasma-rakennuksen Studio K -tilassa, jonka suurien lasi-ikkunoiden ulkopuolella seisoo Mannerheim-patsas. Juuri tuo teos puhutteli minua silloin, ja odotan innolla mitä mielessäni liikkuu kun näemme uudelleen Taidehallissa lokakuussa.

Viime kesäkuussa Ylen Strada -ohjelma teki museoiden kokoelmahankinnoista ohjelman. Strada otsikoi: "Et ehkä tiennyt tätä! Joku ostaa sinun rahoillasi taidetta. Joku jossakin käy näyttelyssä ja valitsee mielestään parhaimmat teokset ja vie ne tuntemattomaan paikkaan. Etkä pääse edes niitä katsomaan! Strada huolestui ja päätti selvittää, mistä on kysymys." Olin tietysti innoissani, kun toimittaja Jonni Roos ryhtyi toimeen ja alkoi selvittää museohankintojen taustoja. Pätkä löytyy edelleen netistä.

Sen lisäksi, että Kiasma goes Taidehalli -näyttely esittelee museohankintoja yhteensä 22 taiteilijalta, kuraattorit vastaavat kokoelmia koskeviin kysymyksiin. Olemme muun muassa luvanneet, että "sunnuntaina 16.11. Kiasman kokoelmaintendentti Arja Miller opastaa näyttelyyn ja paljastaa Kiasman kokoelmien salat". Selviääkö silloin myös, kuka hankkii kokoelmateokset ja mihin ne on piilotettu?

Itse olen varsin tyytyväinen, että joku muu pitää huolta teoksista, joita mielelläni silloin tällöin ihastelen. En esimerkiksi tilanpuutteen tai monen muun käytännön seikan, kuten "teoshuollon", vuoksi pystyisi sijoittamaan useita nykytaideteoksia kotiini.

Ehkä 100-vuotiaana tiedän, voiko Kansallisgallerian kokoelmateokseen muodostua elämänmittainen suhde. Ehkä silloin seison edessäni Ei pakotietä, takanamme hieno taipale yllättäviä kohtaamisia eri seurueissa.

Reetta Haarajoki
Kirjoittaja työskentelee Taidehallissa viestintäpäällikkönä

Share

Ladataan...

Roger Bernat/FFF: Kevätuhri. Kuva: BLENDA

Lokakuu tuo Helsinkiin kaksi poikkeuksellista ja upeaa esitystaiteen tapahtumaa, kun Mad House Helsinki polkaistaan käyntiin Suvilahdessa heti lokakuun alussa ja vuosittainen /teatteri.nyt lokakuun loppupuolella Kiasmassa. Tapahtumien myötä yleisölle tarjoutuu ainutlaatuinen tilaisuus kokea saman viikon aikana espanjalaistaiteilija Roger Bernat’n kaksi teosta, Domini Públic ja Kevätuhri.

/teatteri.nyt & Mad House

Kiasma-teatterin vuosittainen esitystaidetapahtuma /teatteri.nyt kulkee tänä vuonna Poikkeustila -teeman alla. Useista erilaisista live-esityksistä koostuva tapahtuma levittäytyy remontin vuoksi suljetun Kiasman 3. ja 5. kerrokseen yhden viikonlopun ajaksi.

Mad House on puolestaan esitystaiteen toimijoiden aloittama kokeilu, jossa tutkitaan mahdollisuuksia esitystaiteen jatkuvatoimintaiselle tuotantotalolle Suomessa. Mad Housen ensimmäinen kausi toteutuu kuukauden mittaisena esitystaiteen tapahtumana Helsingin Suvilahdessa. Tapahtuman ohjelmaan kuuluu kotimaisten ja ulkomaisten esitysten lisäksi laaja keskusteluohjelma, jolla pyritään kehittämään esitystaiteen kenttää ja löytämään Mad Housen toiminnalle tulevaisuuden muoto.

Espanjalaisen Roger Bernat’n kaksi teosta koettavissa samalla viikolla Helsingissä!

Vuonna 2010 URB-festivaalin ohjelmistossa nähty, Kampin Narinkkatorilla esitetty Roger Bernat’n Domini Públic tekee paluun Helsinkiin Mad Housessa. Kansainväliseksi menestykseksi noussut, sosiaalisen pelin muotoa noudattava teos nähdään nyt ensimmäistä kertaa suomenkielisenä versiona.

Kiasmassa on koettavissa Bernat’n rekonstruktio tanssilegenda Pina Bauschin Kevätuhrista. Esitys koostuu yhteispelistä, missä jokaisella osallistujalla on oma ohjattu pelipaikkansa. Kevätuhri on mahdollista kokea sekä englanniksi että suomeksi.

Mad House Helsinki 1.-29.10.2014, Suvilahti
Domini Públic keskiviikkona 22.10., esitykset klo 17 ja klo 19
Lisätietoja: www.madhousehelsinki.fi

/teatteri.nyt 24.-26.10.2014, Kiasma
Poikkeustila –esitystaidetapahtuma
Pe 24.10. klo 16-18:30
La 25.10. klo 14-16:30
Su 26.10. klo 14-16

Roger Bernat/FFF: Kevätuhri
Pe 24.10. klo 19 (in English)
La 25.10. klo 17 (suomeksi)
Su 26.10. klo 17 (suomeksi)

Lisätietoja: www.kiasma.fi/kiasma-teatteri

Share

Ladataan...

Vielä muutaman viikon ajan ne onnekkaat, jotka tekivät ajoissa huonevarauksen, voivat viettää unohtumattoman - ja ehkä unettoman? – yön Helsingissä Hotelli Mantassa. Japanilaisen taiteilijan Tatzu Nishin taideprojekti antaa ainutkertaisen mahdollisuuden tutkailla Havis Amandan pronssi-ihon patinahuntua lähietäisyydeltä. Manta-hotellissa yön viettänyt Kiasman intendentti Arja Miller kertoo taideteoksen kanssa (ja taideteoksessa) vietetyn yön olleen hieno elämys, tosin hieman normaalia viileämpi pronssipatsaasta hohkannen kylmyyden vuoksi.

Taideteoksessa nukkuminen ei sinällään ole mitään uuttaa, yöpymispaikat ja -muodot vain vaihtuvat. Muutama vuosi sitten Pariisissa oli mahdollisuus viettää hotelliyö Palais de Tokyo -museon katolle nostetussa Hotel Everlandissa. Se oli sveitsiläisen taiteilijaparin L/B:n (Sabina Lang ja Daniel Baumann) suunnittelema retrotyylinen kapseli, josta avautui upea näköala yli kaupungin. Hotelli oli käytössä kaikkiaan 557 yötä. 

New Yorkin Guggenheim-museossa on voinut viettää hotelliyötä saksalaisen taiteilijan Carsten Höllerin installaatiossa Revolving Hotel Room (2008). Se on seinätön, hitaasti pyörivä rakenne, jossa enimmillään kaksi henkeä kerrallaan saattoi yöpyä. Pari vuotta myöhemmin Höllerin hotelliteos oli käytössä Rotterdamissa, Museum Boijmans Van Beuningenissa. Silloin yöpymishintana oli yhdeltä hengeltä 275 euroa ja kahdelta hengeltä 450 euroa.

Myös museossa tai galleriassa nukkuva taiteilija tai julkisuuden henkilö voi olla taideteos. Varhainen esimerkki on amerikkalainen taiteilija Chris Burden, joka vietti performanssissaan Bed Piece (1972) newyorkilaisgalleriassa 22 päivää sängyllä lepäillen, ottamatta kontaktia katsojiin.

Brittitaiteilija Cornelia Parker ulkoisti nukkumistyön näyttelijä Tilda Swintonille teoksessaan The Maybe. Sen ollessa ensi kertaa esillä Lontoossa Serpentine Galleryssä vuonna 1995, mahdollisuudesta tuijottaa lasivitriinissä nukkuvaa elokuvatähteä ei tiedotettu, vaan se jäi yllätykseksi galleriaan muuten tulleille. Kun performanssi toteutettiin samalla idealla New Yorkin MoMAssa vuonna 2013, sosiaalisen median kautta salamannopeasti levinnyt tieto nosti sen hetkessä etusivun taideuutiseksi.

On olemassa hieman etäännytetympiäkin nukkumisen katseluun perustuvia teoksia, kuten Andy Warholin viisituntinen klassikkofilmi The Sleep (1962) ja brittiläisen Sam Taylor-Woodin madridilaisessa hotellihuoneessa vuonna 2004 kuvaama tunnin mittainen videomuotokuva David Beckhamista – tietenkin nukkumassa.

Jari-Pekka Vanhala

Kuvat:
Arja Miller
Hotel Everland, Pariisi 2007. Photo © L/B.
Share

Pages