Ladataan...

Alfredo Jaarin elokuvasta ”Pasolinin tuhkat”.

Italialainen runoilija, kirjailija, elokuvaohjaaja ja yhteiskuntakriitikko Pier Paolo Pasolini (1922-1975) on taas ajankohtainen. Alfredo Jaarin näyttelyssä Kun runous ei riitä Kiasmassa on mukana elokuvamontaasi, joka on taiteilijan kunnianosoitus Pasolinille. 38-minuuttinen elokuva Pasoliniin tuhkat (2009) koostuu pääosin otteista Pasolinin omista elokuvista sekä hänen televisioesiintymisistään 1970-luvulla. Myös hänen kuolemansa oli aikanaan mediatapahtuma.

Aika ajoin kiinnostus Pasolinin ajatteluun ja taiteellisen tuotantoon herää henkiin. Esimerkiksi vuonna 2012 New Yorkin Modernin taiteen museo järjesti Pasolinin elokuvien retrospektiivin ja vuonna 2013 Barcelonan nykykulttuurin keskuksessa oli esillä Pasolinin ja Rooman suhdetta käsittelevä näyttely. Samana vuonna New Yorkissa gallerianäyttelyssä Location Onessa esiteltiin Pasolinin omia piirustuksia ja maalauksia, lähinnä omakuvia ja muotokuvia 1940-luvulta lähtien. Malleihin kuului Pasoliniin läheinen ystävä, oopperalaulajatar Maria Callas. Hänet nähdään myös Jaarin Pasolini-lyhytelokuvassa traagisen Medeian roolissa, Pasolinin samannimisestä elokuvasta leikatussa otoksessa.

Pasolini on innoittanut myös kuvataiteilijoita. Toukokuussa 1975, viisi kuukautta ennen kuolemaansa, Pasolini esiintyi Bolognassa Galleria Comunale d’Arte Modernassa Fabio Maurin performanssissa Intellektuelli. Siinä Pasolini istui tuolilla yleisön edessä ja hänen rintakehäänsä, valkean paidan päälle, projisoitiin hänen elokuvaansa Evankeliumi Matteuksen mukaan

Myöhempinä aikoina Pasolinille on nimennyt teoksiaan useampikin nykytaiteilija, kuten Richard Serra, Cerith Wyn Evans, Adrian Paci ja Berlinde de Bruyckere samoin kuin hänen maanmiehensä Elisabetta Benassi ja Francesco Vezzoli. Monille heistä Pasolini edustaa radikaalia intellektuellia, pelkäämätöntä yhteiskuntakriitikkoa ja ennen kaikkea kulttuurin merkityksen puolestapuhujaa. Hänen mysteerinen kuolema Ostian hiekkarannalla jaksaa myös kiinnostaa.

Willem Dafoe Abel Ferraran tulevassa elokuvassa ”Pasolini”.

Populaarikulttuurissakin Pasolini on saanut tribuuttinsa. Morrissey samaistuu häneen laulussaan You Have Killed Me (2006) ja brittibändi Coilin musiikkivideolla Ostia - The Death of Pasolini (1986) nähdään Pasolinin roolissa tunnettu elokuvantekijä Derek Jarman. Paraikaa Pasolinin elämän viimeisistä päivistä kuvataan fiktioelokuvaa, jonka ohjaajana on Abel Ferrara ja jonka nimiosassa tullaan näkemään tunnettu amerikkalaisnäyttelijä Willem Dafoe. Elokuvan pitäisi valmistua ensi vuonna, jolloin tulee kuluneeksi 40-vuotta Pasolinin kuolemasta.

Pier Paolo Pasolini oli tunnettu tyylikkäästä pukeutumisestaan, italialaiseen tyyliin. Se näkyy myös Jaarin elokuvaan leikatuissa kohtauksissa Pasolinin esiintymisistä Italian televisiossa ajan muodille ominaisissa kapeissa puvuissa ja näyttävissä silmälasikehyksissä. Muotitalo Hugo Boss onkin nimennyt yhden miesten kapealinjaisen, ”eurooppalaisen” pukumallinsa Pasolinille. Saa nähdä, milloin markkinoille tulee Pasolinille nimetty vintage-kehysmallisto?

Jari-Pekka Vanhala
amanuenssi

Share
Ladataan...

Ladataan...

Uusi museo Mäntässä, Serlachius-säätiön rakennuttama Göstan paviljonki avattiin viime perjantaina ja se on ehtinyt herättää jo paljon ihastusta, eikä syyttä. Puinen rakennus myötäilee maisemaa ja niveltyy luontevaksi osaksi sekä Joenniemen kartanoa, puutarhaa että metsää.

Kokonaisuuteen liittyy myös silta, kartanorakennuksen toisella puolella.

Silta on elämys. Sen kaide muuttuu sillan puolivälissä penkiksi. Puu on miellyttävän sileää ja mukava materiaali istua. Alla solisee vesi.

Silta on säänkestävää, patinoituvaa cor-ten terästä ja samaa kuusipuuta kuin Göstan paviljonki. Molemmat materiaalit muuttuvat ajan mittaan: nyt vaalea kuusi tummuu ja harmaantuu, cor-ten teräs saa ruskeanoranssin ruostepinnan.

Silta vie Taavetinsaareen, jossa on parhaillaan esillä Mäntän kuvataideviikkojen teoksia. Tulevaisuudessa Taaventinsaaressa nähdään lisää taidetta, suunnitteilla on mm. taidepaviljonkeja, eli luvassa lisää kiinnostavaa arkkitehtuuria ja taidetta.

Gösta paviljongin ja sillan ovat suunnitelleet barcelonalaisen arkkitehtitoimiston MX_SI:n arkkitehdit Boris Bezan, Héctor Mendoza ja Mara Partida.

Arja Miller

Share
Ladataan...

Ladataan...

Tiilipino ostoskärryissä, palava palmu lastenrattaissa, puistonpenkki rullaluistimilla. Yhdysvaltalaisen Brad Downeyn videoteosta This is How We Roll (2011) katsoessa silmien eteen vyöryy odottamattomia tapahtumia. Tuttuja esineitä yllätyksellisellä tavalla yhdisteltyinä.

Downeyn leikkisässä kaupunkitaiteessa ei välttämättä luoda mitään uutta vaan päivitetään ja muokataan olemassa olevia elementtejä. Esimerkiksi mainittu This is How We Roll kommentoi humoristisesti skeittausta, tuota kaupunkilaisille tuttua urbaanin liikkumisen muotoa. Tukholmalaisen katutaitelija AKAY:n kanssa toteutettu video näyttää, mitä tapahtuu, kun kadulta löytyneet esineet siirtyvät vuorostaan renkaille.

Elokuvaa ja maalausta opiskellut Brad Downey on julkisen tilan taiteilija, jonka hyppysissä katukivet, lyhtypylväät, puistonpenkit ja työmaa-aidat muuttavat muotoaan. Julkisen tilan arkkitehtuurin ja kalusteiden hyödyntäminen ja toisaalta väärinkäyttö ovat tyypillisiä Downeyn työskentelylle. Hänen teoksissaan katutilan ja taiteen raja on liukuva.

Paitsi visuaalista mielihyvää, Downeyn kaupunkitaideteokset synnyttävät katsojassa tai ohikulkijassa myös oivalluksen hetkiä. Leikkisyydestä ja huumorista huolimatta teoksissa on usein kriittinen sävy. Ne haastavat katsomaan arkisia asioita ja tuttua ympäristöä uusin tavoin, kiinnittämään huomiota kaupunkitilan epäkohtiin ja muuttumiseen.

This is How We Rollin lisäksi Kiasmassa on tällä hetkellä esillä toinenkin Downeyn teos. Scars-niminen installaatio (2012–13) sai alkunsa Düsseldorfissa työmaa-aidasta leikatusta suojapeitteestä. Pressuun oli painettu kuva sen suojaamasta tiiliseinästä. Aitaan vähitellen kertyneet reiät, viilletyt tekstit ja palkeenkielet oli kursittu umpeen ruosteisella rautalangalla.

Tästä inspiroituneena taiteilija viritti rautalangalla kolme pressua rullattaviin sermeihin. Installaatioon kuuluu myös kolmen valokuvan sarja, jossa työmaa-aita näkyy alkuperäisessä ympäristössään. Downeyn käsittelyssä arvottomatkin materiaalit muuttuvat taiteeksi.

Brad Downeyn teokset ovat esillä Huone X:ssä 13.6.–7.9. osana Kiasma Hitsiä. Teokset hankittiin Kiasman kokoelmiin keväällä 2014.

Noora Happonen

Kirjoitus perustuu Leevi Haapalan tekstiin.

KUVAT: Brad Downey
Share
Ladataan...

Ladataan...

Jos ei ole koskenut siveltimiin ja maaleihin vuosiin, ajatus maalauskurssista voi jännittää. Siitä huolimatta päätän osallistua Kiasmassa järjestettävälle intensiivikurssille, jota ohjaa taiteilija Tiina Mielonen. Pian huomaan, ettei täällä tarvitse olla ammattilainen eikä edes harrastelija. Osa on maalaamassa ensimmäistä kertaa elämässään. Kiinnostus riittää.

Käytämme työskentelymme lähtökohtana omavalintaista postikorttia tai kuvaa, samaa tekniikkaa, jota Tiina soveltaa omissa maalauksissaan. Yllätyn, miten monesta ensisilmäyksellä tavanomaisesta valokuvasta alkaa löytyä kiinnostavia värejä, sommitelmia ja yksityiskohtia. Päädyn kuvaan, jossa on puun lehvästön muodostama pitsimäinen kuvio. Rajaan sitä Tiinan tapaan post-it -lappujen avulla. Muodostuu uusi kuva-alue, jossa on pilkahdus alkuperäisestä valokuvasta.

Luonnostelemme ensiksi vapaasti lyijykynin ja akvarellein. Tiinan mukaan luonnostelu auttaa maalausvaiheessa. Kiinnitän huomiota kuvan valoon ja sommitteluun: siihen, mikä on tummaa ja mikä vaaleaa, mitä kuvasta on mukana ja mitä jää pois. Tarkoituksena ei ole jäljittää valittua kuvaa vaan saada siitä ideoita.

Pohjustamme maalauspohjina toimivat mdf-levyt joko vaaleankeltaisella tai -punaisella. Levyjen pohjustaminen tuo työhön valoa ja hehkua. Tiina kehottaa miettimään maalausvaiheessa erityisesti värien käyttöä ja sävyjen sekoittamista. Halutessaan Tiinalta saa apua, jos värioppi tuntuu heprealta. Apupöytä täyttyy paleteista, pensseleistä ja vesikipoista. Sitten on aika vetää ensimmäiset siveltimenvedot isolle levylle.

Vähitellen valitsemani keltainen pohjaväri peittyy erilaisten sävyjen ja muotojen alle. Erikokoisilla siveltimillä saa erilaista jälkeä: leveää, kapeaa, pyöreää, täplikästä, utuista, tarkkarajaista. Maalikerroksen paksuutta voi säädellä ohentamalla akryylivärejä vedellä. Värien käytössä saa olla luova ja omaperäinen. Kokeilen, miltä näyttävät sinertävät puunlehvät ja keltainen järvi.

Valmista työtä katsoo ylpeänä, vaikkei siitä mestariteosta tullutkaan. Oman maalauksensa saa kotiin viemisiksi. Mutta sen lisäksi kurssilta jää käteen muutakin: uudelleen löytynyt maalaamisen ilo ja taiteilijan vinkit ja opit, joita ei muualta olisi saanut. Ohjaajan saamien kiitosten perusteella samaa mieltä tuntuivat olevan muutkin kurssilaiset. Tekemisen riemu tarttuu.

Maalattu mielikuva -intensiivikurssi Kiasmassa 4.–5.6. Kurssin ohjaaja Tiina Mielonen on yksi Kimpassa-näyttelyn taiteilijoista. Ilmoittaudu mukaan.

Lue myös aiempi blogaus aiheesta!

Noora Happonen 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Museoissa ympäri maan väännetään hiki hatussa ensi vuoden näyttelykalentereita. Kotisohvalta tätä prosessia voi fiilistellä mainion näyttelynimigeneraattorin avulla. Minkä näyttelyn itse järjestäisit? Nojatuolikuratointiin jää yllättävän helposti koukkuun, kun generaattori puskee toinen toistaan parempia (tai pölhömpiä) ideoita, joista osa on jo itsessään loistavia ja osa kiihdyttää mielikuvituksen odottamattomille kierroksille.

Kuratoinnin ihmeellinen maailma ei toki ole aivan näin yksinkertainen (vuoden understatement, -toim. huom.), mutta kiinnostavan sisällön penkomisesta siinäkin pohjimmiltaan on kyse.

Ja jos minusta olisi kiinni, Kummat illuusiot – Vahingon videotaide todellakin nähtäisiin ensi kesän näyttelyohjelmistossa.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Alfredo Jaar, The Sound of Silence, 2006. Kuva: Kansallisgalleria / Petri Virtanen

Helsingin Sanomat julkaisi tammikuun alussa Meeri Koutaniemen valokuvareportaasin tyttöjen ympärileikkauksesta Keniassa. Koutaniemi pääsi kameroineen poikkeuksellisen lähelle itse tapahtumia, jotka sijoittuivat hämärään savimajaan Kenian maaseudulla.

Kuvista nousi runsaasti keskustelua ja tapauksesta tehtiin myös kantelu Julkisen sanan neuvostolle.

Toimittajan ja eritoten valokuvaajan asemasta kriisialueilla on keskusteltu pitkään. Vastakkain ovat kaksi ihannetta, joita on usein vaikea sovittaa yhteen. Toisaalta kuvaaja nähdään tiedon välittäjänä: hänen tehtävänsä on taltioida tapahtumat ja tuoda ne yleisön nähtäville. Lisääntyvän tiedon myötä yhteiskunnallinen liikehdintä mahdollistuu, ja asioihin voidaan vaikuttaa. Tieto lisää työkaluja.

Toisaalta kuvaaja on ihminen, joka on konkreettisesti läsnä tilanteissa. Nuo tilanteet ovat usein sellaisia, joiden syihin tai seurauksiin hän ei voi ideologisesti sitoutua. Koutaniemi tuomitsee ympärileikkaukset, mutta pitää silti kiinni kamerastaan.

Lukijalle ristiriita on helposti sovittamaton: miksei kuvaaja tee mitään? Miksei hän puutu näihin vääryyksiin, vaan keskittyy kuvien ottamiseen? Tällöin itse kuvatkin luetaan helposti puhtaan esteettiseksi kokemukseksi, joka ei vaikuta maailmaan.

Kysymys valokuvaajan etiikasta ei ole uusi. Vakuuttavan kuvan ja sen taustalla olevien tapahtumien välistä suhdetta mietittiin esimerkiksi vuonna 1993, kun eteläafrikkalaisen Kevin Carterin ottama valokuva nälänhädästä Sudanissa julkaistiin The New York Timesissa.

Kuvassa pieni lapsi istuu uupuneena maassa, ja korppikotka seuraa sen kintereillä. Tarinan mukaan Carter seurasi tilannetta noin 20 minuutin ajan, toivoen kotkan levittävän siipensä.

Carter palkittiin kuvasta myöhemmin Pulitzerilla. Tapahtuma ei jättänyt häntä rauhaan. Mediassa käyty keskustelu ei tilannetta helpottanut. Lehteen otettiin yhteyttä ja kysyttiin, miksi kuvaaja ei auttanut lasta. Carter teki lopulta itsemurhan, ja pahoitteli jäähyväiskirjeessään tekojaan.

Chileläissyntyisen Alfredo Jaarin taiteessa valokuvan suhde todellisuuteen on yksi keskeinen juonne. Hän on kiertänyt maailman kriisialueita ja kamppaillut sen kanssa, kuinka valokuva ei tunnu koskaan kertovan tarpeeksi – tai ylipäänsä mitään. Monissa Jaarin teoksissa kuvaa ei näy, vaikka pitäisi.

The Sound of Silence (Hiljaisuuden ääni) on Jaarin vuonna 2006 toteuttama installaatio, joka kertoo Kevin Carterin tarinan. Kahdeksanminuuttinen video koostuu etupäässä tekstistä, joka on kuin runo.

Alfredo Jaarin näyttely haastaa miettimään mediakuvia. Millaisen kuvan ne maailmasta antavat, ja miksi? Jaar eli ison osan nuoruudestaan Pinochet’n hallinnon aikaisessa Chilessä. Hän tuntee kuvien mahdin, ja käyttää niitä siksi varoen. Kiasman näyttelyssä nähdään sekä hänen itse ottamiaan, että erilaisista medialähteistä koostamiaan kuvia.

Anton Vanha-Majamaa
Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka työskenteli Kiasmassa korkeakouluharjoittelijana.

Share
Ladataan...

Pages