Ladataan...

Lastenkasvatus on mukavaa. Ei tule aika pitkäksi ja harrastusmahdollisuuksia on loputtomasti. Uusia haasteita löytyy ja vanhoja taitoja voi aina kerrata. Oma lajinsa on taidemuseossa käyttäytyminen, sitä voi treenata vaikka Kiasmassa. Tässä muutama ohje matkan varrelle.

 

1. SOPIKAA ETUKÄTEEN YHTEISISTÄ TAVOITTEISTA JA AIKATAULUSTA.

4-vuotias: Äiti, voidaanko mennä taas Kiasmaan?
Minä: Voidaan me joskus mennä, miksi sinä sinne haluaisit?
4-vuotias: No kun siellä on se ihana pusikko.
Minä: ???
6-vuotias: Se tarkoittaa sitä, jossa on niitä nauhoja.
Minä: Selvä, lähdetään vain. Katsotaan ensi taidetta ja mennään sitten iltapalalle kahvilaan.

Jacob Dahlgrenin teos Wonderful World of Abstraction on yksi Kiasma Hits –näyttelyn suosikeista.

 

2. KESKUSTELKAA KOHTEEN SÄÄNNÖISTÄ .  

Minä: Kiasmassa ei sitten mekasteta, juosta EIKÄ kosketa taiteeseen.
6-vuotias: Mutta meidän taiteeseen saa koskea.
Minä: Ei meidän taidetta ole Kiasmassa.
4-vuotias: Niin, kun sinä et antanut ottaa sitä mukaan.

3. KAIKKEA EI VOI KIELTÄÄ.

4- ja 6-vuotias: KKKKAAIIIIKUUUUU!!!!
Minä: shhhh….
6-vuotias: Yy, kaa, koo, kisataan…
Minä: STOP!!!

Kiasman aula kaikuu upeasti ja rampit on kuin tehty kilpajuoksua varten. Pitäkää kuitenkin huolta että muut museovieraat eivät liikaa häiriinny.

4. NOUDATA MUSEON OHJEITA. HENKILÖKUNTA OPASTAA TARVITTAESSA.

4-vuotias: Miksi lattiaan ei saa koskea?
6-vuotias: Miksi tähän ei saa laittaa keilaa?
4-vuotias: Vauvatkaan ei saa koskea lattiaan. Se voi olla likainen, hyi hyi.
6-vuotias: Äiti, sulla on kaksi lasta vaikka saisi olla vain yksi.

 

5. TEOKSIA VOI KATSOA JA TULKITA OMASTA NÄKÖKULMASTA.

4-vuotias: Kun minä olin pieni vauva, niin minä tykkäsin pupuista.
6-vuotias: Sinä olet vieläkin pieni.
4-vuotias: Enkä ole. Itse oot.

Teresa Moorhousen Puput leikkii –teos tulee vastaan jo Kiasman aulassa.  Se on osa Kiasman ja Marimekon yhdessä toteuttamaa Kimpassa-näyttelyä.

6. TAIDE HERÄTTÄÄ KYSYMYKSIÄ, JOISTA JOIHINKIN LÖYTYY MYÖS VASTAUS. 

6-vuotias: Mitä täällä on? Menkää katsomaan.
6-vuotias: Olenko minä nyt näkymätön? Et.
4-vuotias: Mikä tämä on? Kimmo Schroderuksen Laajentuja.
4-vuotias: Niin, mutta mikä OTUS se on?  

Matkalla Alfredo Jaarin teokseen Kuvien suru.

 

p.s. Ohjeet sopivat myös aikuisille Kiasman kävijöille.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Pääsiäisenä Kiasma Hitsin seinälle ilmestyi korkeuksiin kurotteleva puu, jonka oksilla on kukkia, marjoja ja sulkia. Kaikki on peitetty mustalla vahalla. Kyseessä on amerikkalaisen nykytaiteilija Petah Coynen teos Nimetön (Kotimaa) (2002–2004). Korkeutta ja leveyttä sillä on reilut 2,5 metriä, syvyyttäkin yli 1,5 metriä. Ei mikään ihan pienikokoinen teos.

Veistosta katsellessa herää liuta kysymyksiä: Eivätkö luonnonmateriaalit mene pilalle ja vaha rapise pois? Miten ihmeessä näin iso teos on kuljetettu näyttelysaliin? Ja miten sitä säilytetään? Kun näyttelytekstit eivät tarjoa tiedonjanoiselle riittävästi vastauksia, on käännyttävä asiantuntijan puoleen. Kysytään asiaa siis Kiasman vastaavalta konservaattorilta Siukku Nurmiselta.

Teoksessa on käytetty noin 20 eri materiaalia. Miten useiden eri materiaalien käyttö vaikuttaa konservointiin?

Uusien töiden kohdalla konservointi on pikemminkin ennaltaehkäisevää eli teoksen säilyttämistä, kuljettamista ja esittämistä oikealla tavalla, oikeissa olosuhteissa. Mitä enemmän työssä on käytetty eri materiaaleja, sitä ongelmallisempaa ennaltaehkäisevä konservointi on. Ennaltaehkäisevä konservointi tapahtuu herkimmän materiaalin ehdoilla. Coynen teoksessa määrittävä materiaali on sen pinnassa oleva mustapigmenttinen vaha. Se ei kestä kylmää eikä kuumaa ja rapisee herkästi pois koskettaessa.

Minkälaisia haasteita orgaaniset materiaalit asettavat teoksen säilymiselle?

Kiasmassa vallitsevat säilymisen kannalta hyvät, kontrolloidut lämpö- ja kosteusolosuhteet. Teoksen orgaaniset materiaalit ovat mustan vahan sisässä, ja esimerkiksi sulat ovat yllättävän kestäviä verrattuna vaikkapa kasveihin. Tarvittaessa tiettyjä osia voi korvata uusilla. Tarkistamme aina teosta hankittaessa, että luonnonmateriaalit ovat terveitä eli eivät ole homeessa tai lahoja.

Mitkä ovat teoksen pahimpia uhkia ja miten sitä suojataan niiltä?

Coynen teos on erittäin herkkä kokonaisuus, eikä sitä voi laittaa osiksi. Liikuttelua ja koskettelua pyritään välttämään. Mekaaninen uhka kuten tärinät, iskut ja osumat ovat vahingollisimpia: oksia voi mennä poikki tai kukat saattavat tippua. Herkimmät teokset joudutaan aitaamaan näyttelysaleissa, ettei niille vahingossakaan käy mitään.

Minkälaisia konservointitoimenpiteitä teokselle on tehty?

Kun teos saatiin ensimmäisen kerran Kiasmaan vuonna 2006, taiteilija ja hänen assistenttinsa tulivat itse paikan päälle ohjeistamaan, miten teosta ylläpidetään ja huolletaan. He opastivat esimerkiksi, miten pois karissutta vahaa lisätään. Tällä kertaa ainoastaan kuivapuhdistimme veistoksen pölystä käyttämällä pehmeä harjaa, vaikka ripustusvaiheessa vahaa karisikin jonkun verran. Tämä oli taiteilijan toive.

Miten näin suurta teosta säilytetään ja kuljetetaan?

Säilytys ja kuljetus tapahtuvat puisessa kehikossa, joka on huputettu muovilla. Teoksen oksat ja ulokkeet sidotaan polyesterinauhoilla ja vaijereilla kehikkoon, etteivät ne pääse heilumaan. Kehikon alla pidetään tärinävaimentimia suojaamaan teosta lattiasta tulevilta iskuilta ja tärinältä. Puukehikkoa käytetään apuna myös teoksen ripustamisessa. Veistos ei ole kovin painava, mutta suuren kokonsa ja herkkyytensä vuoksi hankala liikutella.

P.S. Jos jokin konservoinnista jäi askarruttamaan, kysymyksiä voi jättää kommenttiboksin puolelle.

Noora Happonen

Kuvat järjestyksessä: Kansallisgalleria/Pirje Mykkänen, Susanna Belinskij, Kansallisgalleria

Share
Ladataan...

Ladataan...

Jos ei ole koskenut siveltimiin ja maaleihin vuosiin, ajatus maalauskurssista voi jännittää. Siitä huolimatta päätän osallistua Kiasmassa järjestettävälle intensiivikurssille, jota ohjaa taiteilija Tiina Mielonen. Pian huomaan, ettei täällä tarvitse olla ammattilainen eikä edes harrastelija. Osa on maalaamassa ensimmäistä kertaa elämässään. Kiinnostus riittää.

Käytämme työskentelymme lähtökohtana omavalintaista postikorttia tai kuvaa, samaa tekniikkaa, jota Tiina soveltaa omissa maalauksissaan. Yllätyn, miten monesta ensisilmäyksellä tavanomaisesta valokuvasta alkaa löytyä kiinnostavia värejä, sommitelmia ja yksityiskohtia. Päädyn kuvaan, jossa on puun lehvästön muodostama pitsimäinen kuvio. Rajaan sitä Tiinan tapaan post-it -lappujen avulla. Muodostuu uusi kuva-alue, jossa on pilkahdus alkuperäisestä valokuvasta.

Luonnostelemme ensiksi vapaasti lyijykynin ja akvarellein. Tiinan mukaan luonnostelu auttaa maalausvaiheessa. Kiinnitän huomiota kuvan valoon ja sommitteluun: siihen, mikä on tummaa ja mikä vaaleaa, mitä kuvasta on mukana ja mitä jää pois. Tarkoituksena ei ole jäljittää valittua kuvaa vaan saada siitä ideoita.

Pohjustamme maalauspohjina toimivat mdf-levyt joko vaaleankeltaisella tai -punaisella. Levyjen pohjustaminen tuo työhön valoa ja hehkua. Tiina kehottaa miettimään maalausvaiheessa erityisesti värien käyttöä ja sävyjen sekoittamista. Halutessaan Tiinalta saa apua, jos värioppi tuntuu heprealta. Apupöytä täyttyy paleteista, pensseleistä ja vesikipoista. Sitten on aika vetää ensimmäiset siveltimenvedot isolle levylle.

Vähitellen valitsemani keltainen pohjaväri peittyy erilaisten sävyjen ja muotojen alle. Erikokoisilla siveltimillä saa erilaista jälkeä: leveää, kapeaa, pyöreää, täplikästä, utuista, tarkkarajaista. Maalikerroksen paksuutta voi säädellä ohentamalla akryylivärejä vedellä. Värien käytössä saa olla luova ja omaperäinen. Kokeilen, miltä näyttävät sinertävät puunlehvät ja keltainen järvi.

Valmista työtä katsoo ylpeänä, vaikkei siitä mestariteosta tullutkaan. Oman maalauksensa saa kotiin viemisiksi. Mutta sen lisäksi kurssilta jää käteen muutakin: uudelleen löytynyt maalaamisen ilo ja taiteilijan vinkit ja opit, joita ei muualta olisi saanut. Ohjaajan saamien kiitosten perusteella samaa mieltä tuntuivat olevan muutkin kurssilaiset. Tekemisen riemu tarttuu.

Maalattu mielikuva -intensiivikurssi Kiasmassa 4.–5.6. Kurssin ohjaaja Tiina Mielonen on yksi Kimpassa-näyttelyn taiteilijoista. Ilmoittaudu mukaan.

Lue myös aiempi blogaus aiheesta!

Noora Happonen 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Museoissa ympäri maan väännetään hiki hatussa ensi vuoden näyttelykalentereita. Kotisohvalta tätä prosessia voi fiilistellä mainion näyttelynimigeneraattorin avulla. Minkä näyttelyn itse järjestäisit? Nojatuolikuratointiin jää yllättävän helposti koukkuun, kun generaattori puskee toinen toistaan parempia (tai pölhömpiä) ideoita, joista osa on jo itsessään loistavia ja osa kiihdyttää mielikuvituksen odottamattomille kierroksille.

Kuratoinnin ihmeellinen maailma ei toki ole aivan näin yksinkertainen (vuoden understatement, -toim. huom.), mutta kiinnostavan sisällön penkomisesta siinäkin pohjimmiltaan on kyse.

Ja jos minusta olisi kiinni, Kummat illuusiot – Vahingon videotaide todellakin nähtäisiin ensi kesän näyttelyohjelmistossa.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Alfredo Jaar, The Sound of Silence, 2006. Kuva: Kansallisgalleria / Petri Virtanen

Helsingin Sanomat julkaisi tammikuun alussa Meeri Koutaniemen valokuvareportaasin tyttöjen ympärileikkauksesta Keniassa. Koutaniemi pääsi kameroineen poikkeuksellisen lähelle itse tapahtumia, jotka sijoittuivat hämärään savimajaan Kenian maaseudulla.

Kuvista nousi runsaasti keskustelua ja tapauksesta tehtiin myös kantelu Julkisen sanan neuvostolle.

Toimittajan ja eritoten valokuvaajan asemasta kriisialueilla on keskusteltu pitkään. Vastakkain ovat kaksi ihannetta, joita on usein vaikea sovittaa yhteen. Toisaalta kuvaaja nähdään tiedon välittäjänä: hänen tehtävänsä on taltioida tapahtumat ja tuoda ne yleisön nähtäville. Lisääntyvän tiedon myötä yhteiskunnallinen liikehdintä mahdollistuu, ja asioihin voidaan vaikuttaa. Tieto lisää työkaluja.

Toisaalta kuvaaja on ihminen, joka on konkreettisesti läsnä tilanteissa. Nuo tilanteet ovat usein sellaisia, joiden syihin tai seurauksiin hän ei voi ideologisesti sitoutua. Koutaniemi tuomitsee ympärileikkaukset, mutta pitää silti kiinni kamerastaan.

Lukijalle ristiriita on helposti sovittamaton: miksei kuvaaja tee mitään? Miksei hän puutu näihin vääryyksiin, vaan keskittyy kuvien ottamiseen? Tällöin itse kuvatkin luetaan helposti puhtaan esteettiseksi kokemukseksi, joka ei vaikuta maailmaan.

Kysymys valokuvaajan etiikasta ei ole uusi. Vakuuttavan kuvan ja sen taustalla olevien tapahtumien välistä suhdetta mietittiin esimerkiksi vuonna 1993, kun eteläafrikkalaisen Kevin Carterin ottama valokuva nälänhädästä Sudanissa julkaistiin The New York Timesissa.

Kuvassa pieni lapsi istuu uupuneena maassa, ja korppikotka seuraa sen kintereillä. Tarinan mukaan Carter seurasi tilannetta noin 20 minuutin ajan, toivoen kotkan levittävän siipensä.

Carter palkittiin kuvasta myöhemmin Pulitzerilla. Tapahtuma ei jättänyt häntä rauhaan. Mediassa käyty keskustelu ei tilannetta helpottanut. Lehteen otettiin yhteyttä ja kysyttiin, miksi kuvaaja ei auttanut lasta. Carter teki lopulta itsemurhan, ja pahoitteli jäähyväiskirjeessään tekojaan.

Chileläissyntyisen Alfredo Jaarin taiteessa valokuvan suhde todellisuuteen on yksi keskeinen juonne. Hän on kiertänyt maailman kriisialueita ja kamppaillut sen kanssa, kuinka valokuva ei tunnu koskaan kertovan tarpeeksi – tai ylipäänsä mitään. Monissa Jaarin teoksissa kuvaa ei näy, vaikka pitäisi.

The Sound of Silence (Hiljaisuuden ääni) on Jaarin vuonna 2006 toteuttama installaatio, joka kertoo Kevin Carterin tarinan. Kahdeksanminuuttinen video koostuu etupäässä tekstistä, joka on kuin runo.

Alfredo Jaarin näyttely haastaa miettimään mediakuvia. Millaisen kuvan ne maailmasta antavat, ja miksi? Jaar eli ison osan nuoruudestaan Pinochet’n hallinnon aikaisessa Chilessä. Hän tuntee kuvien mahdin, ja käyttää niitä siksi varoen. Kiasman näyttelyssä nähdään sekä hänen itse ottamiaan, että erilaisista medialähteistä koostamiaan kuvia.

Anton Vanha-Majamaa
Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka työskenteli Kiasmassa korkeakouluharjoittelijana.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Tammelan koulun kuvataideluokat 5K1 ja 5K2 Tampereelta kävivät Kiasmassa katsomassa kättensä tuloksia: he nimittäin olivat keväällä auttamassa taiteilija Hanna Vihriälää jättikarkkiruusun teossa. Taiteilijan työhuoneella avustajajoukon tehtäviin kuului mm. irtokarkkien ”tikuttaminen” nuppineuloilla. Nyt vihdoin päästiin näkemään ruusu koko komeudessaan ja samalla oli hyvä hetki kokoontua epäviralliseen luokkakuvaan. Hyvää kesälomaa kaikille!

Kuva: Petri Virtanen / Suomen Kansallisgalleria
Share
Ladataan...

Pages