Ladataan...

Jos ei ole koskenut siveltimiin ja maaleihin vuosiin, ajatus maalauskurssista voi jännittää. Siitä huolimatta päätän osallistua Kiasmassa järjestettävälle intensiivikurssille, jota ohjaa taiteilija Tiina Mielonen. Pian huomaan, ettei täällä tarvitse olla ammattilainen eikä edes harrastelija. Osa on maalaamassa ensimmäistä kertaa elämässään. Kiinnostus riittää.

Käytämme työskentelymme lähtökohtana omavalintaista postikorttia tai kuvaa, samaa tekniikkaa, jota Tiina soveltaa omissa maalauksissaan. Yllätyn, miten monesta ensisilmäyksellä tavanomaisesta valokuvasta alkaa löytyä kiinnostavia värejä, sommitelmia ja yksityiskohtia. Päädyn kuvaan, jossa on puun lehvästön muodostama pitsimäinen kuvio. Rajaan sitä Tiinan tapaan post-it -lappujen avulla. Muodostuu uusi kuva-alue, jossa on pilkahdus alkuperäisestä valokuvasta.

Luonnostelemme ensiksi vapaasti lyijykynin ja akvarellein. Tiinan mukaan luonnostelu auttaa maalausvaiheessa. Kiinnitän huomiota kuvan valoon ja sommitteluun: siihen, mikä on tummaa ja mikä vaaleaa, mitä kuvasta on mukana ja mitä jää pois. Tarkoituksena ei ole jäljittää valittua kuvaa vaan saada siitä ideoita.

Pohjustamme maalauspohjina toimivat mdf-levyt joko vaaleankeltaisella tai -punaisella. Levyjen pohjustaminen tuo työhön valoa ja hehkua. Tiina kehottaa miettimään maalausvaiheessa erityisesti värien käyttöä ja sävyjen sekoittamista. Halutessaan Tiinalta saa apua, jos värioppi tuntuu heprealta. Apupöytä täyttyy paleteista, pensseleistä ja vesikipoista. Sitten on aika vetää ensimmäiset siveltimenvedot isolle levylle.

Vähitellen valitsemani keltainen pohjaväri peittyy erilaisten sävyjen ja muotojen alle. Erikokoisilla siveltimillä saa erilaista jälkeä: leveää, kapeaa, pyöreää, täplikästä, utuista, tarkkarajaista. Maalikerroksen paksuutta voi säädellä ohentamalla akryylivärejä vedellä. Värien käytössä saa olla luova ja omaperäinen. Kokeilen, miltä näyttävät sinertävät puunlehvät ja keltainen järvi.

Valmista työtä katsoo ylpeänä, vaikkei siitä mestariteosta tullutkaan. Oman maalauksensa saa kotiin viemisiksi. Mutta sen lisäksi kurssilta jää käteen muutakin: uudelleen löytynyt maalaamisen ilo ja taiteilijan vinkit ja opit, joita ei muualta olisi saanut. Ohjaajan saamien kiitosten perusteella samaa mieltä tuntuivat olevan muutkin kurssilaiset. Tekemisen riemu tarttuu.

Maalattu mielikuva -intensiivikurssi Kiasmassa 4.–5.6. Kurssin ohjaaja Tiina Mielonen on yksi Kimpassa-näyttelyn taiteilijoista. Ilmoittaudu mukaan.

Lue myös aiempi blogaus aiheesta!

Noora Happonen 

Share

Ladataan...

Museoissa ympäri maan väännetään hiki hatussa ensi vuoden näyttelykalentereita. Kotisohvalta tätä prosessia voi fiilistellä mainion näyttelynimigeneraattorin avulla. Minkä näyttelyn itse järjestäisit? Nojatuolikuratointiin jää yllättävän helposti koukkuun, kun generaattori puskee toinen toistaan parempia (tai pölhömpiä) ideoita, joista osa on jo itsessään loistavia ja osa kiihdyttää mielikuvituksen odottamattomille kierroksille.

Kuratoinnin ihmeellinen maailma ei toki ole aivan näin yksinkertainen (vuoden understatement, -toim. huom.), mutta kiinnostavan sisällön penkomisesta siinäkin pohjimmiltaan on kyse.

Ja jos minusta olisi kiinni, Kummat illuusiot – Vahingon videotaide todellakin nähtäisiin ensi kesän näyttelyohjelmistossa.

Share
Ladataan...

Ladataan...

Alfredo Jaar, The Sound of Silence, 2006. Kuva: Kansallisgalleria / Petri Virtanen

Helsingin Sanomat julkaisi tammikuun alussa Meeri Koutaniemen valokuvareportaasin tyttöjen ympärileikkauksesta Keniassa. Koutaniemi pääsi kameroineen poikkeuksellisen lähelle itse tapahtumia, jotka sijoittuivat hämärään savimajaan Kenian maaseudulla.

Kuvista nousi runsaasti keskustelua ja tapauksesta tehtiin myös kantelu Julkisen sanan neuvostolle.

Toimittajan ja eritoten valokuvaajan asemasta kriisialueilla on keskusteltu pitkään. Vastakkain ovat kaksi ihannetta, joita on usein vaikea sovittaa yhteen. Toisaalta kuvaaja nähdään tiedon välittäjänä: hänen tehtävänsä on taltioida tapahtumat ja tuoda ne yleisön nähtäville. Lisääntyvän tiedon myötä yhteiskunnallinen liikehdintä mahdollistuu, ja asioihin voidaan vaikuttaa. Tieto lisää työkaluja.

Toisaalta kuvaaja on ihminen, joka on konkreettisesti läsnä tilanteissa. Nuo tilanteet ovat usein sellaisia, joiden syihin tai seurauksiin hän ei voi ideologisesti sitoutua. Koutaniemi tuomitsee ympärileikkaukset, mutta pitää silti kiinni kamerastaan.

Lukijalle ristiriita on helposti sovittamaton: miksei kuvaaja tee mitään? Miksei hän puutu näihin vääryyksiin, vaan keskittyy kuvien ottamiseen? Tällöin itse kuvatkin luetaan helposti puhtaan esteettiseksi kokemukseksi, joka ei vaikuta maailmaan.

Kysymys valokuvaajan etiikasta ei ole uusi. Vakuuttavan kuvan ja sen taustalla olevien tapahtumien välistä suhdetta mietittiin esimerkiksi vuonna 1993, kun eteläafrikkalaisen Kevin Carterin ottama valokuva nälänhädästä Sudanissa julkaistiin The New York Timesissa.

Kuvassa pieni lapsi istuu uupuneena maassa, ja korppikotka seuraa sen kintereillä. Tarinan mukaan Carter seurasi tilannetta noin 20 minuutin ajan, toivoen kotkan levittävän siipensä.

Carter palkittiin kuvasta myöhemmin Pulitzerilla. Tapahtuma ei jättänyt häntä rauhaan. Mediassa käyty keskustelu ei tilannetta helpottanut. Lehteen otettiin yhteyttä ja kysyttiin, miksi kuvaaja ei auttanut lasta. Carter teki lopulta itsemurhan, ja pahoitteli jäähyväiskirjeessään tekojaan.

Chileläissyntyisen Alfredo Jaarin taiteessa valokuvan suhde todellisuuteen on yksi keskeinen juonne. Hän on kiertänyt maailman kriisialueita ja kamppaillut sen kanssa, kuinka valokuva ei tunnu koskaan kertovan tarpeeksi – tai ylipäänsä mitään. Monissa Jaarin teoksissa kuvaa ei näy, vaikka pitäisi.

The Sound of Silence (Hiljaisuuden ääni) on Jaarin vuonna 2006 toteuttama installaatio, joka kertoo Kevin Carterin tarinan. Kahdeksanminuuttinen video koostuu etupäässä tekstistä, joka on kuin runo.

Alfredo Jaarin näyttely haastaa miettimään mediakuvia. Millaisen kuvan ne maailmasta antavat, ja miksi? Jaar eli ison osan nuoruudestaan Pinochet’n hallinnon aikaisessa Chilessä. Hän tuntee kuvien mahdin, ja käyttää niitä siksi varoen. Kiasman näyttelyssä nähdään sekä hänen itse ottamiaan, että erilaisista medialähteistä koostamiaan kuvia.

Anton Vanha-Majamaa
Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka työskenteli Kiasmassa korkeakouluharjoittelijana.

Share

Pages