Ladataan...

Nainen ottaa itsestään kuvan, jossa on jotain normaalista poikkeavaa, kuten vahva meikki, paljastavat vaatteet, shokkivärjätyt hiukset, paljon tatuointeja... Hän lisää kuvan Instagramiin tai blogiin ja saa oitis kommentteja puolesta tai vastaan. Moni naiskommentoija on sitä mieltä, että nyt meni tyyli metsään, mutta kuvanjulkaisija ei välitä soraäänistä. Lopulta joku rohkea kirjoittaa sen kommentin, jossa käytetään ylintä tuomiovaltaa: "Mieheni sanoi, että tuo on ihan kamala eikä sovi sulle yhtään!"

Dear Lord, onneksi tuon kommentoijan MIES nyt tuli (kommentoijan suulla tosin) kertomaan, että onpa muuten hirveä akka siellä kuvassa. Naiset kun eivät tajua, jos MIES ei sano. Mutta nyt tajuaa ja varmasti poistaa kuvan. Koska naiset elävät sille, mitä mieltä miehet ovat heistä. Ja kun naisen kommentti ei riitä, niin nyt kommentoija teki palveluksen ja kertoi, että mieskään ei tykkää. Menikö perille vai pyydetäänkö toiseltakin mieheltä palaute?

Saan usein kommenttia, että olen epäluonnollinen ja miehet tykkäsivät enemmän, jos olisin luonnollisempi. Kiva juttu, kiitos viestistäsi, mutta kun minua ei liikauta hiukkaakaan, mitä miehet minusta ajattelevat. Jos jonkun miehen mielipide painaa, niin EHKÄ puolisoni, mutta sekään oikeastaan ei. 

En tiedä millainen alemmuuskompleksi vaaditaan, jotta kirjoittaa omilla sormillaan palautteen, jonka pääpaino on toisen ihmisen mielipiteessä. Myönnän kyllä käyttäneeni samaa taktiikkaa - kuusivuotiaana: mutta mun äiti sanoi että kuu on vihreä niin se on kun mä olen sitä mieltä kun mun äiti on sitä mieltä. Sitten kävi kumma juttu, kasvoin ja opin, että minun mielipiteeni on minun. Ei mieheni, mummoni, serkkuni tai opettajani mielipide. Seison myös omilla käpälilläni ajatusten takana enkä tarvitse niille ulkopuolista vahvistajaa.

Mieheni on sitä mieltä, että voisin joskus olla kärjistämättä kaikkea. Mitäs teidän miehet on mieltä? Ja mitenkäs te naimisiinpääsemättömät raukat tähän vastaatte? Kysykää naapurin mieheltä vaikka!

Share
Ladataan...

Ladataan...

Huimaa. Sydän tykyttää. Kädet hikoaa. Tuntuu, että tulee hulluksi. Yksin on paha, ihmisten keskellä pahempi. On tarve paeta, jonnekin, nopeasti, mihin. Soitanko ambulanssin, kuolenko tähän?

Paniikkihäiriö on vittumainen vaiva. Olen kärsinyt siitä enemmän ja vähemmän koko elämäni; pahimmat kaudet ovat olleet ikävuosina 14-17, ja nykyisellään 24-vuotiaana alkanut riesa. Nämä pari vuotta ovat olleet raskaita, mutta nyt alkaa taas jo helpottaa. Ehkä tämä tauti esiintyykin minulla muutaman vuoden pätkissä?

Olen siitä poikkeava paniikkihäiriöinen, että olen parhaimmillani ihmisjoukossa. Yksinään pelkään sairaskohtauksia, skitsofreenikoksi pimahtamista, kaikkea absurdia, mutta en varsinaisesti paniikkikohtauksia. Ihmisten parissa on helpompaa, paitsi jos tulee se kohtaus. Paniikkikohtaus tekee sekopääksi ja ahdistaa, kaikki järjellinen toiminta lamaantuu, ja se on muuten hirveää julkisilla paikoilla. Turha yrittää ajatella, että muut voisivat vaikka auttaa, että ihmisjoukossa on takuulla muitakin samasta rasittavasta vaivasta kärsiviä. Viimeksi viime viikolla pakenin pesulasta autoon, kun alkoi päässä flippaamaan.

Onneksi kohtaukset tosiaan ovat harvenemaan päin. Tämän vuoden puolella on kunnollisia paniikkeja tullut alle kymmenen, ja se on jo hyvä saldo. Olen opetellut hallitsemaan kohtauksia, joten monesti alkava hysteria tyrehtyy ennen aikojaan. Olen myös opetellut pyytämään apua, soittamaan keskussairaalan päivystyksen puhelimeen, juttelemaan mielenterveyschatissa vapaaehtoisten kanssa. Iso kiitos Satakunnan keskussairaalan upeille päivystyshoitajille, jotka ovat osanneet kysyä ja selvittää akuutin "oikean" vaivan mahdollisuuden, ja lopulta rauhoitelleet panikoivaa potilasta.

Haluan kehottaa kaikkia avoimuuteen paniikkinsa kanssa, koska sairauteen oikeasti auttaa sen julkituominen. Tiedän kynnyksen olevan iso, mutta elämäni helpottui 90-prosenttisesti sillä hetkellä, kun kerroin vaivasta miehelleni ja kahdelle kaverilleni. Mielenterveysongelmat ovat valitettavan vaiettuja, vaikka ne ovat sairauksia siinä missä flunssa, malaria ja luunmurtumakin. Aletaanpa pitämään seuraavaksi meteliä mielenterveydestä, ihmiset!

Share
Ladataan...

Ladataan...

Olen viime aikoina kuluttanut runsaasti aikaa Facebookin kirppisryhmissä, sillä yritän päästä eroon pieneksi jääneistä tai muuten meille turhista lapsihärpäkkeistä. Olis muuten pari ylimääräistä lastakin tarjolla, anyone? Vaikka paljon nettiostoksia harrastankin, kirppisryhmät ovat jääneet vähemmälle ja voi olla, että vaahtoan seuraavaksi kaikille teille jo tutuista jutuista. Avaudun kyllä muustakin kuin kirpputorimeiningeistä, sillä samat yleismaailmalliset ongelmat koskettavat myös kaupallista kaupankäyntiä.

Suhteellisen turhauttavan monessa ilmoituksessa kerrotaan tuotteen sopivan kuviltaan tai väreiltään sekä tytöille että pojille. Punasävyiset ja kukkaset siis muijille, sinihenkiset ja pärrät äijille, ruskeabeigeoranssit ja muumit uskaliaasti molemmille sukupuolille. Ajattelinkin tässä sukupuolijaottelun hengessä paukauttaa myyntiin meidän pinkki-ruskeat rattaat ja kirjoittaa ilmoitukseen "Soveltuu väreiltään muunsukupuolisille!". Rikon todennäköisesti sataa sääntöä ja lennän ryhmästä, ja lopulta Timo Soini tuomitsee ilmoitteluni turhana hömpänpömppänä.

Astellessani markettiin tai lukiessani lelukuvastoa suloiset mustat ja pinkit teemasivut vuorottelevat. Värien kanssa sulassa sovussa vaihtelevat teemoittain tyttöjen nuket ja kodinkoneet sekä poikien autot ja tekniikkalegot. Muistan muksuna masentuneeni, kun tytöille tuupattiin Baby Bornia ja leikkikeittiöitä ja että minä inhosin vauvoja ja kotitöitä jo silloin. Olin niin kateellinen veljeni PlayStationista, cowboylegoista ja hyppykepistä, että järki meinasi lähteä. Ja vähän lähtikin. Terveisin nimimerkki Ahdistuneisuushäiriö -90

Olen lapsuudentraumoistani viisastunut ja kasvatan lapseni sukupuolineutraalisti. Tiedostan ja kerron kyllä, että sinä olet poika ja minä tyttö, koska se on ainakin tämänhetkinen fakta, mutta tarjoan mahdollisuuden elämään rajoitteiden ulkopuolella. Kannustan toimimaan omien mieltymysten mukaan välittämättä muiden mielipiteistä ja olen iloinen joka kerta, kun poikani valitsee leluhyllyn pinkiltä puolelta tavaran.

En halua pakottaa ketään leikkimään toiveidensa vastaisesti ja toivon kauppojenkin havahtuvan asiaan. Lelut voisi tulevaisuudessa jaotella aakkosjärjestykseen, ikäryhmittäin tai vaikka kokojärjestykseen. En halua, että yksikään poika ohjataan leikkimään autoradalla, vaikka barbit olisivat hauskempia!

Share
Ladataan...

Pages