Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

On ollut haastavaa aikaa. Masennus, pelot, kipeät jäljet menneestä. Mutta myös ihmeellistä aikaa, koska tämä kaikki pahan tuntuinen vie lopulta parempaan. Minulla on ollut jonkinlainen kriisi liittyen ammattiini. Olen varmaan ollut jo vuosia väsähtänyt työni äärellä. Lähiaikoina olen miettinyt, mitä tekisin jos lopettaisin kuvataiteilijana. Mikä olisi luovaa, mutta myös sellaista, mikä ei polta näin helposti loppuun? Mihin kehoni rajoitteineen pystyy? Tai sitten minun tulisi tehdä kuvataiteilijana jotakin ihan muuta, ihan erilailla. Mutta ennenkaikkea muuttaa suhtautumistani siihen, koska tapani tehdä kuvaa ammattilaisena on stressaava ja jäykkä (liian vaativa). 

Väsymyksen ja uupumuksen seurauksena päätin kuukausi sitten, ettei minun tarvitse mennä työhuoneelle ja maalata kolmea maalausta viikossa. Ensimmäistä kertaa elämässäni pystyin tällaiseen tuntematta siitä huonoa omaatuntoa. Tulin jonkin tien päähän. Ihmiset varmaankin muuttuvat juuri silloin kun kyllästyvät johonkin hallitsevaan olotilaan: silloin on muututtava, jotta olotila muuttuu. En päättänyt lomalleni aikaa. Se saisi kestää viikon tai vuoden. Kahden viikon aikana tein pikkaisen kotona pakollisia paperitöitä sekä kävin lopputyökriittikona. Minulla ei ollut kertaakaan kiireinen olo (paitsi kerran kun jouduin juoksemaan bussiin), en myöskään ollut pitkästynyt. Sain myös pihahommia sekä kirjaa etenemään. Lepäsin paljon, urheilin. Näin ystäviä ja pussailin. Oloni parani huomattavasti. Kolmannella viikolla maalasin kolme taulua koska halusin. Viikon lopulla tunsin, kuinka seuraava viikko pitää taas mennä kevyemmin. Sen jälkeen en olekaan maalannut pariin viikkoon. Huomenna taas aion, koska haluan.

En siis ennen tätä "lomaanikaan" tehnyt mitenkään paljoa töitä. Tunnen paljon taiteilijoita, jotka tekevät paljon enemmän töitä kuin minä. Sekin on ahdistanut, koska määrittelen selvästi yhä itseäni paljon työnteon kautta. Näen itseni laiskana ja huonona. Nämä tunteet ja ajatukset ovat estänet minua luopumasta vieläkin enemmän työnteosta. Paitsi nyt, kun tämän rennomman kuukauden aikana olen alkanut voimaan paremmin. Selkein syy tälle on se, ettei minulla ole ollut kiire (tai tunnetta siitä). Kiire tekee minut todella huonovointiseksi. Jos esimerkiksi menen työhuoneelle ja tiedän, että minun pitää olla muualla muutaman tunnin kuluttua, maalaan stressaantuneena sen koko ajan. Nyt olen tiedostanut sen, etten saa tehdä saman päivän aikana liian monia asioita. Jos maalaan (tai teen mitään muutakaan), minulla pitää olla kunnolla aikaa niin pystyn olemaan rennompi ja enemmän läsnä. 

Olen kokenut sen, kuinka työnteon vähentäminen tekee minulle hyvää. Selkä on terveempi eikä päätä särje niin paljoa. Pystyy keskittymään paremmin hetkiin, kun ei tarvi miettiä jo seuraavaa siirtoa ja silloin saa paljon enemmän nautintoa elämästä. Odotan kyllä tosi paljon sitä päivää, kun en näe enää itseäni huonompana vaikka teenkin vähemmän töitä. Kuitenkin tunnistan jo nyt omat voimavarani ja niiden kuunteleminen on minulle ainoa oikea tapa elää. Miksi yrittäisin täyttää nyky-yhteiskunnan työelämän vaatimukset kun ne kerta eivät ole minulle sopivat? 

 

Lue myös:

Uskomaton asia, jonka pystyn vihdoinkin toteuttamaan

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Yhtenä päivänä muistin kuinka 90-luvun lopulla kaverini otti minusta "mallikuvia" johonkin Anna (tai Eeva)-lehden mallikilpailuun. Halusin etsiä kuvat ja nähdä, miltä silloin näytin. Muistin kyllä, että olin paljon kevyempi kuin nyt, mutta silti nuo kuvat jotenkin järkytti. Ei niinkään se, miltä näytin, vaan se, kuinka vääristynyt kehonkuva minulla oli ja kuinka monta vuotta kärsin TURHAAN syömisen ja "läskin" parissa. Suhteeni ruokaan ei ole koskaan ollut ihan yksiselitteinen, mutta tänäpäivänä voisin sanoa olevani kuitenkin parantunut.

Tuona aikana kävin vielä vaa'alla kolmesti päivässä. Vaaka oli ikäänkuin onnellisuuteni mittari. Jos paino nousi nousi ahdistuskin. Jos paino laski, olin onnellinen ja hyvä kaikessa. Asuin yhä vanhempieni luona. Uskon, että muutto vaa'an luota pois auttoi minua paranemisprosessissa. Nyt olen elänyt ilman vaakaa 20-vuotta. Käyn ehkä kerran vuodessa (yleensä jouluisin) äidin luona punnitsemassa itseni. Yhä, jos painan enemmän kuin oletin, mieleni synkistyy. Kun taas painon ollessa sama kuin vuosi sitten tunnen olevani hyvä ja onnistunut.

Kun täytin 30-vuotta ruumiintakenteeni muuttui. Rintakehäni ja lantioni kasvoi. Silloin jouduin luopumaan monista mekoista ja farkuista. Minua ei harmittanut painoni nousu, koska en olisi sitä edes huomannut, jollei vaatteet olisi jäänyt liian pieniksi. Silloin harmitti, kun piti luopua lempivaatteista ja hommata tilalle uusia. Sen jälkeen olen urheillut paljon ja kasvanut siitäkin. Tänä keväänä huomasin, että vaatteet ovat taas jääneet pieniksi ja tuntenut ahdistusta kun vyötäröstä kiristää. On ollut sellainen olo, että kaappi on täynnä kivoja vaatteita, muttei niitä voi käyttää kun ne tuntuu epämukavilta. Tämä on taas saanut aikaiseksi sen, että olen kokenut oloni hetkellisesti epämukavaksi (lihoneeksi). Kunnes viimeviikolla tajusin mennä kauppaan ostamaan isompia vaatteita (korekavyötäröinen farkkuhame ja alhaalla kuvassa olevat kesähousut) sekä heitin kaapistani pois kaikki tosi kivat mutta liian pienet vaatteet. 

Jos sinulla on samanlaista oireilua tai olet kehokeskeinen, niin heitä ainakin helvettiin se vaaka sekä liian pienet vaatteet! Näiden toimenpiteiden jälkeen olen tuntenut itseni taas upeaksi ja terveeksi! Ei todellakaan kannata säästellä pieniä vaatteita kaapissa ajatuksella "jos joskus vielä laihdun", koska ne vaatteet muistuttavat sinua jostakin menneestä ja pitävät sinua turhaan ns vankina. 

 

 

 

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Kamalinta tässä keväässä on ollut tieto siitä, etten ole ollenkaan työkuntoinen. En fyysisesti enkä psyykkisesti. Enkä ole kuitenkaan pystynyt lomailemaan, koska minulla on yksityisnäyttelyt kesällä. Viimeisen kuukauden olen todellakin tehnyt töitäni väkisin ja ollut suoraan sanottuna ihan vitun loppu. Monet tietävät, että lomailu on minulle muutenkin hankalaa. Tuntuu, että se onnistuisi vain toisessa maassa niin, että olisi mielekästä lomatekemistä. Rannalla makoilu on tylsintä mitä tiedän. Koko alkuvuosi on kuitenkin ollut minulle liian työntäyteinen. Olen itse määritellyt maalaavani kolme maalausta viikossa, sen lisäksi on kokoajan paperitöitä (plus harrastukset, keikat, lukeminen ja sosialisointi). Perjantaisin tuntuu siltä, kuin olisin selviytynyt tulivuorenpurkauksesta. Helposti myös, kun elää omaa elämäänsä, alkaa vähättelemään sairauksiaan, koska niistä on tullut itselle normaali. Unohtaa, että aamuisin keho on kuin 80-vuotiaalla sairaalla ihmisellä, koko päivän minua sattuu johonkin, lisäksi olen masentunut.

Eilen illalla kaverini toimiessa kuskina matkalla ihanista häistä kotiin, istuin pelkääjän paikalla ja vihdoinkin ajatukseni muuttuivat todeksi. Olen aikaisemminkin kirjoittanut siitä, kuinka tietäessään ajatuksen tasolla minkälainen tapa toimia on itselle paras, siitä on vielä pitkä matka käytännön toteutumiseen. Koin hyvin voimakkaasti sen, että minun ei tarvitse enää maalata lisää teoksia uuteen teokseeni, jota olen maalannut nyt 11 kuukautta. Yhteensä yli 130 maalausta. Aika monta maalausta yhteen näyttelyyn! Kuinka minä itse olen määritellyt maalausten määrän ja itsepintaisesti yrittänyt pysyä tavoitteessani, vaikka olen sairas ja tarvitsen lomaa. En ole nähnyt mahdollisuutena sitä, että en vain tekisi töitä vaan keskittyisin esim lepoon ja lataamiseen. Olen vain toiminut ahdistuneena kuin kone ja tuntenut kuolevani siihen pian. Jo pitkään jokaisen työpäivän jälkeen on alkanut myös migreeni, koska olen ollut sitten niin helpottunut: "huh, selvisin taas tämän päivän töistä". Olen ruoskinut itseäni ikävillä ajatuksilla, etten ole mitään ja näyttelystäni tulee paska, jos en pääse tavoitteeseeni. On se vaan huvittavaa taas huomata kuinka itse on usein se suurin ongelma omassa elämässään.

Päätin siis, etten maalaa näyttelyyni enää uusia kuvia jos se ei oikeasti tunnu mielekkäältä. Tiedän, että maalauksia yhä tulee, koska uskon maalamisen tuottamaan iloon. Niitä ei kuitenkaan tulee enää niin montaa mitä piti. Sitten näyttely on harvempi ja erilainen, millaiseksi ripustuksen mielessäni kuvittelin. Mutta siitähän ei taas kukaan muu tiedä millainen sen näyttelyn muka kuuluu olla, paitsi se mun hirveä pomo, eli mä itse. Tämän kuukauden aikana ainoat pakolliset työt ovat nyt minulle yksi apurahahakemus ja veroilmoitus. Lisäksi aion tehdä vain asioita, jotka auttavat minua voimaan paremmin.  Tämä päätös on minulle todella hieno ja uskomaton! Olen joutunut tekemään vuosia töitä päässäni, että pystyn nyt toteuttamaan tämän. Tänään mielessä ja kehossa on ollut myös paljon rennompi ja onnellisempi olo. Olen osannut kuunnella itseäni ja tunnen siitä kiitollisuutta.

 

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Perjantai-iltana kävelin kotikatuani ja näin naapurin pariskunnan tekemässä pihatöitä. Yhdessä mutta erikseen he siellä kyykkivät ja puuhastelivat omiaan. Tunsin vihlaisun sydämessäni! Itse olin matkalla keskustaan kuuntelemaan yhtä keikkaa, minulla oli pirteää huulipunaa ja olen vapaa tekemään mitä haluan. Ei sekään huono juttu! Ehkä tämä esimerkki kuvastaa hyvin valinnat, joita me elämässämme teemme. Oma kokemukseni on kertonut minulle sen, ettei minun kuulu asua yhdessä kumppanini kanssa, koska en ole sellaiseen nyt tai ehkä koskaan tarpeeksi joustava. Silti kadehdin ihmisiä, jotka voivat jakaa niin intensiivisesti arkensa. Kun olen valinnut tällaisen ns itsenäisen/vapaan elämän, joudun myös luopumaan paljosta. Jokaisen vain tulee itse miettiä mikä on elämässä ehdotonta ja minkä asian kanssa pystyy joustamaan. Vaikka valitsen oikein itselleni, joudun luopumaan jostakin turvallisesta ja seurauksena on kaipuu. 

Tiedostan kaipaavani läheistä parisuhdetta. Etenkin masennuskausina kaipaan kainaloa ja rakkautta. Vaikka ympärillä onkin monta hyvää ystävää, eivät ne vastaa romanttista suhdetta. Kaukosuhteeni uuteen ihmiseen on ihana ja merkittävä, mutta myös samalla surullinen ja haastava. Erostani on nyt 21 kuukautta ja miettiessäni elämääni hahmotan uuden ajan alkavan siitä. Tässä uudessa elämässäni minulla on ollut kolme masennusta. Jokainen on lauennut silloin, kun tunnetasolla on tapahtunut jotakin voimakasta ja arkeani heilauttavaa. Tämä viestii minulle siitä, että elämäni olisi hyvä olla mahdollsimman tasapainoista. 

Sana tasapainoinen ei ole ehkä ensimmäinen joka tulee mieleeni miettiessäni elämääni. Ammattini olen kokenut etenkin viimeisen vuoden aikana stressaavaksi. Tähän tietysti vaikuttaa myös fyysinen/henkinen kuntoni. Kun on tulossa näyttelyitä on pakko tehdä (vaikka tiedän, että minulla on kaikki perusteet tällä hetkellä sairaslomaan). Sopimus on allekirjoitettu ja jos perun joudun kuitenkin maksamaan galleriavuokrat. Tällöin kaikki olisi vielä turhempaa! Vain taiteilija voi ymmärtää mitä on tehdä ammattitaitoisesti töitä vuodesta toiseen ilman palkkaa. Rahattomuus stressaa, jaksaminen stressaa, omien ideoiden kiinnostavuus ehkä kanssa. Myöskään tapani olla suhteissa ei ole helpoin, mutta ymmärrettyäni etten voi jakaa elämääni vain yhden ihmisen kanssa, ei ole muutakaan vaihtoehtoa. Monisuhteisuudessa tulee aika usein yllättäviä käänteitä ja mukana on niin monen ihmisen tunteet ja toiveet ja kaikkia niitä tulee kuunnella ja pyrkiä ymmärtämään, unohtamatta ystävällisyyttä ja 100% rehellisyyttä (nämä kaikki tulisi tietysti olla mukana ihan kaikissa ihmissuhteissa, ei vain polyamorisissa).

Ilman tätä perinnöllistä geneettistä sairautta elämä olisi usein varmasti helpompaa, mutta varmasti myös usein vaikeaa! En itseasiassa koe elämän haasteita mitenkään negatiivisina, koska ihminen voi aina opetella uusia tapoja olla ja suhtautua, voi aina oppia ja muuttua (sekin on valinta!). Ja kun selviää haasteista saa siitä selviytymisestä taas luottamusta ja voimia. 

 

 

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Kaksi viikkoa sitten alkoi taas masennus. Oli hankalaa ymmärtää sitä, koska viimeiset kuukaudet ovat olleet niin hyviä. Ainakin minä aina masennusjakson jälkeen elän hetken siinä luulossa, etten enää masentuisi. Eihän siihen tilaan kukaan haluaisikaan takaisin, kun on kerta taas alkanut voimaan paremmin!

Tein merkittävän oivalluksen masennuksestani ja uskon tämän helpottavan masennusjaksojeni kestämistä. Vaikka ikävät tapahtumat voivatkin laukaista masennuksen, ei minun masennukseni vaadi välttämättä mitään vastoinkäymistä. Masennus vain tulee kun haluaa ja on poissa jonakin aamuna. Se ei tule minulle hitaasti vaan se on tullut yön aikana kun herään. Masennukseni kestää muutamasta viikosta muutamiin kuukausiin. Masennus tuntuu minussa fyysisenä kipuna: varpaista päälakeen on jännittynyt olo (muistatteko miltä tuntui kasvukivut lapsena, sellaisia), samalla joku kuristaa tai on ikäänkuin kaatanut sementtiä suustani sisään ja sinne se on kuivunut. Ei mikään unelmieni olo. Tilannetta on aina, läpi koko elämäni, pahentanut se, että tällaisessa tilanteessa alan etsimään syytä masennukselleni. Sekin on täysin luonnollista, toivoo, että pahalle ololle löytyy syy, jolloin sitä pystyy alkaa purkamaan. Mutta nyt kun olen ymmärtänyt masennukseni olevan "vain sairaus", en väkipakolla etsi kaikesta mahdollisesta syitä, näin myös vahingossa mustamaalaten elämäni hyviäkin asioita. Vahingossa syyllistäen elämässäni olevia tapahtumia, kohtaamisia, valintoja- näin säästäen itseäni huomattavasti. Syyksi jää vain masennus. 

Tämän tiedon ansiosta, pystyn elämään masennukseni kanssa niinsanotusti normaalia elämää. Ikäänkuin hengitän koko päivän, annan pahan olon olla tuossa, mutta en alistu sille. Se on osa minua mutta ei määrittele minua kokonaan. Takerrun päivän kivoihin hetkiin, jotka kestävät muutamia sekuntteja. Ne muistuttavat minua siitä millaista elämä on kun voi taas joskus paremmin.

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Pages