Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Ensimmäinen blogipostaus kännykällä ja voin sanoa et hermot menee! Joten lyhyt ja informatiivinen.

Tervetuloa katsomaan näyttelyäni, jos olet kaupungissa. Avajaiset tänään 17.7 klo 19-21, tervetuloa sinnekin! 

Lopuksi vielä ripustusvideo, jossa superapunani ystäväni Kaija.

 

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Aloitin aktiivisen urheilun vasta vajaa kymmenen vuotta sitten. Opiskeluvuosinani löysin ryhmäliikuntatunnit ja hurahdinkin niihin. Sen jälkeen tuli nyrkkeily ja nykytanssi, niitä kahta rakastin! Kunnes loppuvuodesta 2015 tein pihatöitä ja selkä "hajosi". Olihan selkä ollut vaihtelevassa kunnossa jo melkein 10 vuotta, mutta terveitäkin kausia oli joten en huolestunut liikaa. Voi olla, että minulla oli ollut jo vuosia välilevypullistuma, muttei sitä oltu diagnosoitu. Jouduttuani sairaalaan osastolle kipujeni takia pääsin myös magneettikuvaan ja näin minulla todettiin suuri pullistuma. Ystävät ja tätä blogia lukeneet tietävät, kuinka paljon olen kärsinyt tilanteestani. Liikkuvalle ihmiselle se on ollut yhdenlainen kuolema. Olen joutunut tekemään kovasti surutyötä esimerkiksi sen asian kanssa, etten pysty juoksemaan tai nyrkkeilemään. Myös oma ammattini on ollut vaakalaudalla, olen joutunut kuuntelemaan kehoani ja se on määrittänyt, mitä ja miten pystyn tekemään: hyvin rajoittavaa.

Koen yhä, että sairaalassaoloani seurasi heitteillejättö. Tänäpäivänä saan kiittää itseäni siitä, kuinka hyvin olen kuntoutunut. Kaiken hoidon olen joutunut vaatimaan, kukaan asiantuntija ei esimerkiksi uskonut, että minut pitäisi leikata. Tunnen kehoni ja tiedän, että leikkaus olisi säästänyt minut paljolta. Muutama kuukausi sitten pääsin lopulta alaraajojen hermoratatutkimukseen, koska oikean jalkani varpaat ovat yhä puuduksissa sekä saan ihan törkeitä kramppeja. Tutkimukseen pääseminen ei ollut helppoa, koska vaikutan kliinisissä tutkimuksissa terveeltä. Tämä johtuu siitä, että olen käynyt 1,5 vuotta pilateksessa sekä joogassa. Jos olisin ns jäänyt istumaan perseelleni, kaikki näkisivät missä kunnossa jalkani olivat sairaalasta päästessäni. Myöskään nämä tutkimukset eivät näytä kipua. Minä olen ainoa, joka välittää tietoa kivuistani. Kaikki asiantuntijat ovat suhtautuneet minuun kuin kipukroonikkoon, eli ikäänkuin kipu olisi korvieni välissä. Tiedostan, että osittain on näin, koska olen alkanut pelkäämään kipua. Mutta alusta saakka olen sanonut, että minulla on selästä johtuvat hermovauriot oikeassa jalassani. Kukaan ei koskaan uskonut. Kun lopulta pääsin hermotutkimuksiin (tietysti ensin lääkärin lähete fysiatrille tuli bumerangina takaisin. Onnekseni minulla on joitakin lääkäri-suhteita ja yksi soitto muutti tilanteen. Mutta helvetin törkeää, että näin on! Ilman suhteita en olisi saanut asiaa eteenpäin.) Nyt siis tiedän, että minulla on selästä johtuvat hermovauriot oikeassa jalassani. Tämän ansiosta sain vihdoin ajan ortopedille. Pakko muuten kertoa tähän väliin sekin, että fysiatrini oli aivan varma, ettei ortopedi ota minua leikkauskonsultaatioon. Hän sanoin, ettei lähetettä kannata edes lähettää. Onneksi halusin kuitenkin yrittää, eihän siinä ollut mitään menetettävää. Asianosaiset ovat myös myöntäneet että kyllä näin jälkiviisaana voi sanoa, että sinut olisi pitänyt leikata silloin vuosia sitten. Nythän minulla mitä ilmeisimmin on jo pysyvät vauriot. En myöskään usko, että leikkaaminen enää kannattaa, koska olen paremmassa kunnossa ja selkäleikkauksiin liittyy riskejä. Mutta tapaamalla ortopedin saan ehkä osatyökyvyttömyyseläkeasioitani liikahtamaan.

Mutta asiaan! Puolitoista vuotta sitten uskalsin vihdoin hankkia liikuntakeskus- jäsenyyden. Päätin, että aloitan liikkumiseni järkevästi. Tänä koko aikana olen käynyt oikeastaan vain pilateksessa, joogassa ja bodybalancessa ja nämä ovat tehneet minulle todella hyvää. En ole joutunut olemaan kertaakaan pois kipujeni takia. Kipuja on kyllä, ne ovat aina mukanani, mutta noilla tunneilla olen oppinut liikkumaan itselleni oikealla tavalla. Joitakin liikkeitä en tee ollenkaan vaan sovellan niitä itselle sopiviksi. Nyt keväällä fysiatri sanoi minulle, että vammoihini todistetusti auttaa vain kuntosalityöskentely. Se hommahan ei mene niin, että vain alan käymään salilla, vaan jonkun ammattilaisen pitää kertoa minulle mitä teen ja katsoa, että teen liikkeet täysin oikein. Onnekseni lempi pilates-opettajani (jolla on ollut kanssa välilevypullistuma) on myös personal trainer. Vanhempani suostuivat sponsoroimaan minulle hänet kolmeksi kuukaudeksi. Tästä olen todella kiitollinen! Olemme nähneet toisiamme nyt reilun kuukauden ja minulle on avautunut ihan uusi liikkumisen maailma. Tosiaan urheilevana ihmisenä olen luullut, että teen esimerkiksi kyykyt yms liikkeet puhtaasti ja oikein, mutta olen tehnyt niissä paljon väärin! Nyt olen ehdottomasti sitä mieltä, että jokaisen, joka nostelee esim painoja tulis palkata joku asiantuntija auttamaan. Se urheilu kun saattaa olla ihan hyödytöntä kun siellä salilla heiluu miten sattuu. Mut nyt tää teksti on jo liian pitkä ja mulla alko särkeen päätä. Tarkoitus oli tosiaan kirjoittaa enemmän just tuosta pt:stä ja kaikesta upeesta mitä siihen liittyy. Mut pakko siirtää toiseen kertaan! 

Tää kuva ei periaatteessa liity tähän (vaikkakin oon urheillut eilen ja tänään noi pöksyt jalassa).

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Pesin käsiäni huoltoaseman vessassa. Pianomusiikkia ja linnunlaulua, seinällä kuvaa lehtipuista. Tajusin, että vuosi sitten seisoin samassa vessassa, saman peilin edessä, samoja käsiä pesten. Samat linnutkin lauloivat. Myös molempina hetkinä olin uupunut koska rakastin ihmistä, joka ei rakastanut minua yhtä lujaa takaisin. Tämä on kolmas kesä putkeen sydän särkyneenä. Eikä siihen koskaan tunnu tottuvan, vaikka sitä on nyt tapahtunut niin usein. Tuntuu, että elämän pettymykset opettavat meitä usein kestämään niitä paremmin, mutta rakkauden asioissa ei tunnu olevan näin. En myöskään rakastuneena osaa lopettaa suhdetta ajoissa, vaikka merkit siitä, ettei toinen ole samalla voimalla mukana, olisivatkin ilmassa. Rakastunut uskoo, antaa anteeksi, joustaa ja muuttuu. Rakastunut voi myös unohtaa itsensä, sokeutuu, alistuu, selittelee toisen toimintaa ja kärsii.

Silti on ollut niin paljon! Mämmiä jäätelöä leivonnaisia Teinirakkaus leijonia ja toukkia Kilometrit, millit pöllöt Järviä meriä mädäntyneitä kaloja. Olen kuunnellut enemmän. Kuuntelit. inkivääriä kahvissa kaardemummaa kissani ja sinusta tuli kissani. lumisateessa lumisateesta sinusta laulut sinä tanssit ja keräät roskia, muistutat. en päästä auton alle Veistät ja maalaan 183 yötä Ystävyys sinä matkustat ja saat mennä Vapaina kotona katoilla muureilla kaduilla metsässä raunioilla huoneen nurkassa sängyssä puhelimessa. paska kamina kuumat kivet pitkät suudelmat pienet riidat yhteiset painajaiset. 

nauruanauruanaurua. kaikesta olen kiitollinen.

 

Lue myös: 

Valonsäteet

 

 

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

On ollut haastavaa aikaa. Masennus, pelot, kipeät jäljet menneestä. Mutta myös ihmeellistä aikaa, koska tämä kaikki pahan tuntuinen vie lopulta parempaan. Minulla on ollut jonkinlainen kriisi liittyen ammattiini. Olen varmaan ollut jo vuosia väsähtänyt työni äärellä. Lähiaikoina olen miettinyt, mitä tekisin jos lopettaisin kuvataiteilijana. Mikä olisi luovaa, mutta myös sellaista, mikä ei polta näin helposti loppuun? Mihin kehoni rajoitteineen pystyy? Tai sitten minun tulisi tehdä kuvataiteilijana jotakin ihan muuta, ihan erilailla. Mutta ennenkaikkea muuttaa suhtautumistani siihen, koska tapani tehdä kuvaa ammattilaisena on stressaava ja jäykkä (liian vaativa). 

Väsymyksen ja uupumuksen seurauksena päätin kuukausi sitten, ettei minun tarvitse mennä työhuoneelle ja maalata kolmea maalausta viikossa. Ensimmäistä kertaa elämässäni pystyin tällaiseen tuntematta siitä huonoa omaatuntoa. Tulin jonkin tien päähän. Ihmiset varmaankin muuttuvat juuri silloin kun kyllästyvät johonkin hallitsevaan olotilaan: silloin on muututtava, jotta olotila muuttuu. En päättänyt lomalleni aikaa. Se saisi kestää viikon tai vuoden. Kahden viikon aikana tein pikkaisen kotona pakollisia paperitöitä sekä kävin lopputyökriittikona. Minulla ei ollut kertaakaan kiireinen olo (paitsi kerran kun jouduin juoksemaan bussiin), en myöskään ollut pitkästynyt. Sain myös pihahommia sekä kirjaa etenemään. Lepäsin paljon, urheilin. Näin ystäviä ja pussailin. Oloni parani huomattavasti. Kolmannella viikolla maalasin kolme taulua koska halusin. Viikon lopulla tunsin, kuinka seuraava viikko pitää taas mennä kevyemmin. Sen jälkeen en olekaan maalannut pariin viikkoon. Huomenna taas aion, koska haluan.

En siis ennen tätä "lomaanikaan" tehnyt mitenkään paljoa töitä. Tunnen paljon taiteilijoita, jotka tekevät paljon enemmän töitä kuin minä. Sekin on ahdistanut, koska määrittelen selvästi yhä itseäni paljon työnteon kautta. Näen itseni laiskana ja huonona. Nämä tunteet ja ajatukset ovat estänet minua luopumasta vieläkin enemmän työnteosta. Paitsi nyt, kun tämän rennomman kuukauden aikana olen alkanut voimaan paremmin. Selkein syy tälle on se, ettei minulla ole ollut kiire (tai tunnetta siitä). Kiire tekee minut todella huonovointiseksi. Jos esimerkiksi menen työhuoneelle ja tiedän, että minun pitää olla muualla muutaman tunnin kuluttua, maalaan stressaantuneena sen koko ajan. Nyt olen tiedostanut sen, etten saa tehdä saman päivän aikana liian monia asioita. Jos maalaan (tai teen mitään muutakaan), minulla pitää olla kunnolla aikaa niin pystyn olemaan rennompi ja enemmän läsnä. 

Olen kokenut sen, kuinka työnteon vähentäminen tekee minulle hyvää. Selkä on terveempi eikä päätä särje niin paljoa. Pystyy keskittymään paremmin hetkiin, kun ei tarvi miettiä jo seuraavaa siirtoa ja silloin saa paljon enemmän nautintoa elämästä. Odotan kyllä tosi paljon sitä päivää, kun en näe enää itseäni huonompana vaikka teenkin vähemmän töitä. Kuitenkin tunnistan jo nyt omat voimavarani ja niiden kuunteleminen on minulle ainoa oikea tapa elää. Miksi yrittäisin täyttää nyky-yhteiskunnan työelämän vaatimukset kun ne kerta eivät ole minulle sopivat? 

 

Lue myös:

Uskomaton asia, jonka pystyn vihdoinkin toteuttamaan

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Yhtenä päivänä muistin kuinka 90-luvun lopulla kaverini otti minusta "mallikuvia" johonkin Anna (tai Eeva)-lehden mallikilpailuun. Halusin etsiä kuvat ja nähdä, miltä silloin näytin. Muistin kyllä, että olin paljon kevyempi kuin nyt, mutta silti nuo kuvat jotenkin järkytti. Ei niinkään se, miltä näytin, vaan se, kuinka vääristynyt kehonkuva minulla oli ja kuinka monta vuotta kärsin TURHAAN syömisen ja "läskin" parissa. Suhteeni ruokaan ei ole koskaan ollut ihan yksiselitteinen, mutta tänäpäivänä voisin sanoa olevani kuitenkin parantunut.

Tuona aikana kävin vielä vaa'alla kolmesti päivässä. Vaaka oli ikäänkuin onnellisuuteni mittari. Jos paino nousi nousi ahdistuskin. Jos paino laski, olin onnellinen ja hyvä kaikessa. Asuin yhä vanhempieni luona. Uskon, että muutto vaa'an luota pois auttoi minua paranemisprosessissa. Nyt olen elänyt ilman vaakaa 20-vuotta. Käyn ehkä kerran vuodessa (yleensä jouluisin) äidin luona punnitsemassa itseni. Yhä, jos painan enemmän kuin oletin, mieleni synkistyy. Kun taas painon ollessa sama kuin vuosi sitten tunnen olevani hyvä ja onnistunut.

Kun täytin 30-vuotta ruumiintakenteeni muuttui. Rintakehäni ja lantioni kasvoi. Silloin jouduin luopumaan monista mekoista ja farkuista. Minua ei harmittanut painoni nousu, koska en olisi sitä edes huomannut, jollei vaatteet olisi jäänyt liian pieniksi. Silloin harmitti, kun piti luopua lempivaatteista ja hommata tilalle uusia. Sen jälkeen olen urheillut paljon ja kasvanut siitäkin. Tänä keväänä huomasin, että vaatteet ovat taas jääneet pieniksi ja tuntenut ahdistusta kun vyötäröstä kiristää. On ollut sellainen olo, että kaappi on täynnä kivoja vaatteita, muttei niitä voi käyttää kun ne tuntuu epämukavilta. Tämä on taas saanut aikaiseksi sen, että olen kokenut oloni hetkellisesti epämukavaksi (lihoneeksi). Kunnes viimeviikolla tajusin mennä kauppaan ostamaan isompia vaatteita (korekavyötäröinen farkkuhame ja alhaalla kuvassa olevat kesähousut) sekä heitin kaapistani pois kaikki tosi kivat mutta liian pienet vaatteet. 

Jos sinulla on samanlaista oireilua tai olet kehokeskeinen, niin heitä ainakin helvettiin se vaaka sekä liian pienet vaatteet! Näiden toimenpiteiden jälkeen olen tuntenut itseni taas upeaksi ja terveeksi! Ei todellakaan kannata säästellä pieniä vaatteita kaapissa ajatuksella "jos joskus vielä laihdun", koska ne vaatteet muistuttavat sinua jostakin menneestä ja pitävät sinua turhaan ns vankina. 

 

 

 

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Kamalinta tässä keväässä on ollut tieto siitä, etten ole ollenkaan työkuntoinen. En fyysisesti enkä psyykkisesti. Enkä ole kuitenkaan pystynyt lomailemaan, koska minulla on yksityisnäyttelyt kesällä. Viimeisen kuukauden olen todellakin tehnyt töitäni väkisin ja ollut suoraan sanottuna ihan vitun loppu. Monet tietävät, että lomailu on minulle muutenkin hankalaa. Tuntuu, että se onnistuisi vain toisessa maassa niin, että olisi mielekästä lomatekemistä. Rannalla makoilu on tylsintä mitä tiedän. Koko alkuvuosi on kuitenkin ollut minulle liian työntäyteinen. Olen itse määritellyt maalaavani kolme maalausta viikossa, sen lisäksi on kokoajan paperitöitä (plus harrastukset, keikat, lukeminen ja sosialisointi). Perjantaisin tuntuu siltä, kuin olisin selviytynyt tulivuorenpurkauksesta. Helposti myös, kun elää omaa elämäänsä, alkaa vähättelemään sairauksiaan, koska niistä on tullut itselle normaali. Unohtaa, että aamuisin keho on kuin 80-vuotiaalla sairaalla ihmisellä, koko päivän minua sattuu johonkin, lisäksi olen masentunut.

Eilen illalla kaverini toimiessa kuskina matkalla ihanista häistä kotiin, istuin pelkääjän paikalla ja vihdoinkin ajatukseni muuttuivat todeksi. Olen aikaisemminkin kirjoittanut siitä, kuinka tietäessään ajatuksen tasolla minkälainen tapa toimia on itselle paras, siitä on vielä pitkä matka käytännön toteutumiseen. Koin hyvin voimakkaasti sen, että minun ei tarvitse enää maalata lisää teoksia uuteen teokseeni, jota olen maalannut nyt 11 kuukautta. Yhteensä yli 130 maalausta. Aika monta maalausta yhteen näyttelyyn! Kuinka minä itse olen määritellyt maalausten määrän ja itsepintaisesti yrittänyt pysyä tavoitteessani, vaikka olen sairas ja tarvitsen lomaa. En ole nähnyt mahdollisuutena sitä, että en vain tekisi töitä vaan keskittyisin esim lepoon ja lataamiseen. Olen vain toiminut ahdistuneena kuin kone ja tuntenut kuolevani siihen pian. Jo pitkään jokaisen työpäivän jälkeen on alkanut myös migreeni, koska olen ollut sitten niin helpottunut: "huh, selvisin taas tämän päivän töistä". Olen ruoskinut itseäni ikävillä ajatuksilla, etten ole mitään ja näyttelystäni tulee paska, jos en pääse tavoitteeseeni. On se vaan huvittavaa taas huomata kuinka itse on usein se suurin ongelma omassa elämässään.

Päätin siis, etten maalaa näyttelyyni enää uusia kuvia jos se ei oikeasti tunnu mielekkäältä. Tiedän, että maalauksia yhä tulee, koska uskon maalamisen tuottamaan iloon. Niitä ei kuitenkaan tulee enää niin montaa mitä piti. Sitten näyttely on harvempi ja erilainen, millaiseksi ripustuksen mielessäni kuvittelin. Mutta siitähän ei taas kukaan muu tiedä millainen sen näyttelyn muka kuuluu olla, paitsi se mun hirveä pomo, eli mä itse. Tämän kuukauden aikana ainoat pakolliset työt ovat nyt minulle yksi apurahahakemus ja veroilmoitus. Lisäksi aion tehdä vain asioita, jotka auttavat minua voimaan paremmin.  Tämä päätös on minulle todella hieno ja uskomaton! Olen joutunut tekemään vuosia töitä päässäni, että pystyn nyt toteuttamaan tämän. Tänään mielessä ja kehossa on ollut myös paljon rennompi ja onnellisempi olo. Olen osannut kuunnella itseäni ja tunnen siitä kiitollisuutta.

 

Pages