On this day

Sairaan Ihana Sanni

Tällä hetkellä parasta facebookissa on "on this day", joka kertoo minulle päivittäin mitä on tapahtunut samaisena päivänä edellisinä vuosina. Olen lähes aina huvittunut kirjoituksistani, jaksan ihmetellä miten hauska tyyppi olen joskus ollut? Nykyään tunnen itseni harmaaksi, raihnaiseksi ja tylsäksi. Sitten ymmärrän, etten ole oikeasti muuttunut yhtään mihinkään. Olen oikeastikin kiva, hyvä ja hauska ihminen, vaikka en huomannut sitä edellisinäkään vuosina. Tänään facebook kertoi minulle, että blogini on 1v. vanha ja parasta on avannossa käyminen. Kävin siellä tänäänkin.

Mietin usein, miksi tätä blogia kirjoitan? Miksi, kun maailmassa on niin hyviä kuvantekijöitä, parhaita mielipiteitä, hauskimpia tyyppejä ja ne, jotka osaavat oikeasti kirjoittaa. Tuntuu, että informaatiotulva, johon älypuhelimeni näpräily on minut hukuttanut vaikuttaa myös kynnykseeni kirjoittaa enää lähes yhtään mistään. Nyt kun elän aikoja, että en tee paljon kuviakaan, tunnen itseni tyhjäksi. 

Mietin elämääni vuoden taaksepäin. Olin tekemisen ytimessä ja projektini oli saanut paljon huomiota. Tekemiselläni oli merkitys. En kuitenkaan tiennyt, että edessäni oli yksi paskimmista vuosistani. Masennuslääkkeiden lopetuksesta johtuva oireilu ja selkäkipujen pahentuminen. Jos vuosi sitten olisin joutunut olemaan urheilematta neljä kuukautta, en olisi selvinnyt siitä ollenkaan hyvin. Mutta nyt, kun olen ollut masentunut ja tehnyt töitä sen eteen, ollut pakotettuna hidastamaan elämää, olen ottanut tämän fyysisen sairastelun helpommin vastaan. En sano, että olisin vieläkään hyväksynyt tilaani, mutta en ainakaan sure sitä jokainen hetki. Ennen poistin ahdistustani kovalla urheilulla, nykyään poistan sitä hiljentymisellä. Kuulin juuri kirurgian polilla, että parantumiseni voi kestää yli vuoden. Itkettää kun nyrkkeily vaihtui meditaatioon ja nykytanssi vesijuoksuun, mutta olen silti kiitollinen siitä, että pystyn kävelemään. 

En tiedä onko sairasteluni vaikuttanut siihen, kuinka nykyään haluan ympärilleni hiljaisuutta. Muutamakin tunti kaupungilla (valot, äänet ja liike) saavat ihan väsyneeksi. Enää seinään tuijottelu ei tarkoita sitä, että ahdistuisin, vaan sitä, että haluan tuijottaa sitä. Sellainen passiivinen oleminen pitää minut järjissä. 

(Myös piirtäminen tekee aina onnelliseksi) 

 

 

 

 

Share

Kommentoi