Elän ja häpeän

Sairaan Ihana Sanni

Häpeä on sellainen asia, joka on olemassa koko ajan. Ainakin minun elämässäni. Lapsena häpesin sitä kun olin niin tyhmä ja ruma. Sain kuulla sen liian usein läheisen sairaan ihmisen suusta sekä koulussa. Aloin tosiaan uskomaan, että näin on, koska kuulin sitä niin usein. Tottakai olen saanut elämässäni myös rakkautta ja kehuja, mutta yksi ilkeys on vähintään yhtä voimakas kuin kymmenen lämmintä sanaa. Opin siis häpeämään lähes kaikkea mitä tein, koska olen lähtökohtaisesti kaikessa huono. Eihän tyhmä voi tehdä asioita kuin tyhmästi ja nolosti!

Lapsuudesta on onneksi jo vuosikymmeniä ja olen ollut onnekas pystyessäni pääsemään eteenpäin näistä lähtökohdista. Suurin pelastajani on ollut taide. Taiteen tekeminen ja tässä ammatissa toimiminen ovat tehneet minusta itsevarmemman ja hiljentäneet negatiivisia ääniä päästäni. Oman taiteeni suhteen olen varma. En ole koskaan hävennyt teoksiani. Elämässä tuntuisi olevan tärkeintä se, että kokee itse olevansa jossakin hyvä.

Oma häpeäni ja epävarmuuteni konkretisoitui minulle viime viikolla. Olenhan kertonut aikaisemmin siitä, kuinka olen unelmoinut tekeväni musiikkia yksin ja ollut sen asian kanssa ihan lukossa, ajatellut etten enää koskaan tee yhtään laulua. Alkuvuonna päädyin onnekseni ukulele-tunneille ja musiikkiunelmani alkoi sen ansiosta toteutumaan. Yhtenä iltana tein pitkästä aikaa oman laulun. Se oli kertosäkeen mittainen ja koostui muutamasta soinnusta. Viime viikolla päädyin ukulele-tunnin jälkeen kuuntelemaan yhtä keikkaa. Keikkojen jälkeen siellä oli open stage. Olin päivemmällä viimeistellyt lauluni ja mietin, että uskaltaisinkohan esittää sen kun kerta soitinkin oli mukana. Reilun tunnin aikana, jona kuuntelin muita bändejä kävin läpi sisäistä häpeä-keskustelua. Se meni suurinpiirtein näin: "Oon maailman säälittävin. Oon soittanut muutaman kuukauden ukulelea ja sitten teen niin huonon laulun, että sen pystyis tekeen kuka vaan. Jos menen esiintymään, nolaan itseni lopullisesti. Että kannattaakohan mennä?!? " Tätä mantraa toistin päässäni sata kertaa, hiki valui, sydän hakkas ja tärisin. Silti joku himo esittää sen voitti ja uskalsin. Sain tosi isot aploodit, mutta senkin perustelin itelleni niin, että ihmiset pitävät mua niin nolona, että taputtavat säälistä. Vähän niinkuin lapsille aina taputetaan tosi kovasti kun he esittää jotain söpöö- halutaan kannustaa oli se mitä vaan. 

Silti sen jälkeen oloni oli maailman onnellisin! En vain tiedä mitään parempaa kuin esiintyminen. Ja vaikka häpeän ja joka toinen hetki mietin, että olen nolo ja joka toinen, että teen omaa hienoa juttuani, niin silti onneksi tekeminen voittaa sen häpeän. Oon kiitollisin siitä, että uskallan, vaikkakaan ikävä ääni päästäni ei varmaan koskaan täysin hiljene. Häpeänkin kanssa olen oppinut elämään niin, ettei se enää voita.

Lopuksi vielä teille se mun eka yhden laulun keikka ja vielä toinen laulu (mun tän hetken hitti!), jonka tein viime viikolla.

&feature=youtu.be

&feature=youtu.be

Lue myös:

Musahommat ns. sujuu

 

Share

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Joo, häpeä. Mä oon hävennyt kaikkea koko ikäni vaikka mulla oli tosi kannustava lapsuus ja kukaan ei koskaan antanut ymmärtää että mun olis pitänyt hävetä itteäni. Silti hävettää vieläkin miten tyhmä ja ruma olin teininä ja jotkut jutut mitä sillon tein niin blaargh. Nykyään yritän välttää yletöntä häpeämistä sellasella itteni lyttäämisellä ja vähättelyllä ja sillä etten ees viitti unelmoida.

Upeeta et sä uskalsit!

sanninen
Sairaan Ihana Sanni

Häpeää on varmana kaikissa, toisissa vaan ihan liikaa ja turhaan! Tuli jotenkin tosi paha mieli sun kommentista, kun oot itsellesi niin ilkee. Tunnistan kyllä omassa itsessäni saman, mutta pyrin tosiaan jatkuvasti voittamaan sen. Uskalla säkin! Ihan varmaa on, että oma häpeäsi itseäsi kohtaan on just se suurin, tuskin muut häpeää sua. Pitää yrittää olla lempeä itselle - aluksi vaikka väkisin. Kun taas teinivuodet: ei niitä kannata muistella!!!

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.