Isin kainalosta

Sairaan Ihana Sanni

Olen 36 (ihan kohta 37) vuotias ja kuvittelen olevani ymmärtäväinen ja viisas (myönnän tyhmyyteni). Kuvittelen pystyväni oppimaan jatkuvasti uusia käyttäytymistapoja, kuvittelen oppivani avartamaan tunneälyäni, kuvittelen voivani ymmärtää kaikkia, haluan olla rehellinen. Kunnes PLÄTS! Joku asia ei menekään niinkuin kuvittelin ja menneisyyden haamut nousevat pintaan. Sydän hakkaa rinnastani ulos, hyperventiloin ja itken. Menen ulos ja on ilta, kävelen tässä mielentilassa pari kilsaa ja mietin mistä tällaiset tunnereaktiot johtuvat? Koira pelkää kun tärisen vaikka yritän että en. Psyykkeeni on minulle outo, en mahda sille mitään. Menneessä elämässäni on asioita, joita en enää kestä ja jos ne näyttäytyvät ihan pikkuisenkaan minulle, sekoan totaalisesti, koska minulla on sitten kai jonkinasteiset traumat. En tiedä tajuaako tästä kukaan yhtään mitään. Ainoa asia mikä auttaisi olisi kainalo. Haluaisin olla 6-vuotias ja isin kainalossa. Muistan, että olin siellä paljon pienenä. Tänään aamulla valvottuani koko yön henkisissä tuskissani ja migreenissä yritin miettiä viimeistä kertaa kun olin isin kainalossa. En muistanut. Muistan vaan että olin siellä pienenä usein. Olin isin lempityttö ja halittiin paljon. Kunnes meistä tuli kai vihollisia. Tänään olen antanut isille kaiken anteeksi. En oikeasti tunne mistään katkeruutta. Hän oli omien vanhempiensa uhri, he taas jonkun sellaisen asian uhreja joista minä en tiedä. Me ollaan oltu  kaikki pieniä lapsia ja meitä kaikkia on kohdeltu kaltoin. Emmekä edes muista miten kaltoin? Kuka teki mitä? Olimme niin pieniä ettei voi muistaa... Ja sitten kun minä olen melkein 37 vuotias ja elän elämäni jokseenkin vapautuneinta aikaa, minä muutun taas sellaiseksi millainen en halua olla. On vittumaista huomata että tämä elämä on alusta loppuun saakka selviytymistä. Elämään mahtuu mielettömästi ihania hetkiä ja kaikkea mahtavaa, mutta jos jotakin asiaa ei ole selvittänyt terapiassa tai jossakin niin sen kyllä edestään löytää. Tajuan, että minun on joidenkin asioiden suhteen helpompi unohtaa kuin käsitellä. Mutta ei alitajunta unohda. Halaa minua.

(Kuvan piirsin 12 vuotta sitten)

 

Share

Kommentit

Hee, olet minun ikäiseni. Minullakin on käsittelemättömiä asioita (kenellä ei) - tai taakkasiirtymiä - joiden takia olen todella vakavasti harkinnut meneväni Vielä Kerran terapiaan. Tai ei terapiaan vaan kaikelle pisteen antavaan, monivuotiseen psykoterapiaan, jonka tehokkuuden maine on saanut silmissäni legendaariai suhteita. Mitään akuuttia tarvetta ei siis ole enää, mutta tiedän niiden taas jossain vaiheessa esiin putkahtavan jos en ymmärrä historiaani ja ratkaisujani paremmin. Harmi, että se on niin kallista. Voisiko syvällisiin keskusteluihin yhtä mieltynyt ystävä ajaa saman asian?

sanninen
Sairaan Ihana Sanni

Paras ikä!

Juu, ei jotenkin jaksaisi taas terapiaan. Kävin muutama vuosi sitten kaksi vuotta kelan tukemassa psykoterapiassa. Tuntuu, että silloin sain käsiteltyä sen aikaisia ongelmiani. Nyt on noussut kuitenkin esille ehkä vielä tiedostamattomammat jutut.  Vaikka ylipäänsä koen olevani paljon tasapainoisempi kuin ennen ja siitä ehkä kiittäminen juuri tätä ikää ja sitä, kuinka elettyjen vuosien ansiosta tuntee itsensä paremmin. Huh! Se on ihanaa! Kyllä ystävien kanssa juttelu varmasti auttaa (itse vaan en halua vaivata ystäviä sellaisilla jutuilla liikaa, vaikka tiedän etten olisikaan vaivaksi)... itsellä ei vaan tunnu olevan sellaista kärsivällisyyttä mitä niiden purkamiseen vaadittaisiin. Pitäisi oikeasti keskittyä ja analysoida ja aueta itselleen. Onneksi alitajuntakin työskentelee aina vähäsen tietämättäni ja sitten ne jutut parhaassa tapauksessa aukeavatkin ns. itsestään.

pösilö (Ei varmistettu)

Iso rutistus <3

sanninen
Sairaan Ihana Sanni

Kiitos!!!!! <3

Vierailija (Ei varmistettu)

tää on mukava tää sä blogis. kerrankin jotain muuta kun pelkkää paskaa.

sanninen
Sairaan Ihana Sanni

Kiitos! Kivaa palautetta! 

Huomasin tosiaan vasta nyt tämän kommentin. Monesti ne vaan menee ohi nyyh.

Kommentoi