Kiitos masennuslääkkeet

Sairaan Ihana Sanni

Kuukausi sitten aloitin taas masennuslääkkeiden syömisen oltuani ilman melkein kolme vuotta, enkä todellakaan kadu päätöstäni! Lääke on vaikuttanut juuri siihen ongelmaan johon sen toivoinkin auttavan: en koe ahdistusta ja syyllisyyttä kaikesta ja kokoajan. Pitkästä aikaa voin sanoa ettei minulle ole ihan sama kuolenko vaikka heti! Elämä on nyt muutakin kuin päivästä selviytymistä. Näen elämäni taas rikkaana ja mielenkiintoisena, uskallan tuntea ja heittäytyä, en ole tekemättä koska pelkään epäonnistuvani. On ihmeellistä kun on tutustunut intensiivisesti itseensä jo vuosien ajan ja saavuttanut sellaista iän tuomaa tasaisuutta ja varmuutta ja tulee hetki kun pystyy seuraamaan mielenkiinnolla joidenkin pillereiden vaikutusta tähän tuttuun ihmiseen. Pystyn tarkkailemaan itseäni kuin ulkopuolelta ja näen (sekä tunnen) muutokset selvästi.

Kun lopetin lääkityksen ja jätin viimeiset pienet millit pois, iski aivan kamala ahdistus. Silloin kirjoitin tännekin, kuinka odotan muutaman kuukauden ja jos oloni ei tasaannu aloitan lääkityksen uudelleen. Mutta hitto, minä olin tyhmä ja itsepäinen ja sinnittelin melkein kolme vuotta. Ajattelin, etten ole oma itseni jos syön mielialalääkkeitä. Halusin kohdata tämän maailman sellaisena millainen olen. Halusin tuntea itseni ja tutkia itseäni. Huomasin olevani äärettömän herkkä (ja herkistyin kokoajan lisää). Tietyllä tavalla näin herkkyyteni suurena lahjana, mutta se johti myös siihen kuinka aloin riisumaan elämästäni pikkuhiljaa aivan kaikkea mikä ahdistaa (ja minuahan ahdistaa kaikki). En ymmärtänyt "pelkistämisen" olevan osa mielenterveysongelmiani, vaan kuvittelin sen kuuluvan toipumiseen jota loppuunpalaminen vaatii. Se oli pelkoa. Elämän pelkoa. Pelkoa että uuvun taas. Lopulta luoden sen tunteen, että jään kivoista asioista paitsi, tuntien kateutta kun muut tekevät sellaista jota en itse kykene sairauteni takia tekemään. Lopulta siitä ahdistavasta epävarmasta olosta tuli normaali tunne ja tila. Niin ihmiselle käy: tottuu sille annettuun osaan.

Olen tehnyt kaikkeni ettei lääkitystä pitäisi aloittaa. Olisin halunnut jaksaa ilman, mutta en enää jaksanut- niin yksinkertaista. Lääkkeettömässä arjessani on oikeasti kaikki asiat hyvin, mutta tapani suhtautua elämään ja normaaleihin haasteisiin on raskas. Kehoni on yhä kroonisessa tekemisen ja stressin tilassa. Sen olen huomannut nyt kun suhtautuu lääkkeiden ansiosta asioihin kevyemmin eikä pyörittele jotakin turhia kahden viikon kuluttua ehkä tapahtuvia mahdollisia vastoinkäymisiä päässään jatkuvasti, niin silti keho on yhä sellaisessa "ahdistustilassa" vaikka mieli on rento. Tämänkin asian huomaaminen on vakuuttanut minut siitä, että tarvitsen tässä elämäni vaiheessa lääkkeitä joko tilapäiseksi avuksi tai sitten syön niitä lopun elämääni. Molemmat vaihtoehdot käyvät minulle.

(kuva ei liity mihinkään)

Aiheesta lisää:

Surullinen kevät

Harmaan alla

Share

Kommentoi