Kun lomailla voikin jokaisena päivänä

Sairaan Ihana Sanni

Viimeisen kahden vuoden aikana olen ymmärtänyt, että lomailu ei sovi minulle. En tiedä mitään ahdistavampaa kuin yli viikonlopun kestävä "tekemättömyys". Ehkä yhden päivän jaksaa lukea hyvää kirjaa tai kävellä itselleen uudessa kaupungissa. Sitten rupeaa mieli jo kaipailemaan työhuonetta. Usein mietin, millainen olisi minun helvettini? Yksi vastaus on loikoilua rannalla auringossa. En tiedä mitään tylsempää kuin auringon ottaminen! Toinen vastaus on työskentely stokkan hajuvesiosastolla. Mutta se onkin jo toinen juttu.

Etenkin nykyään lomailu tuntuu painajaiselta, koska en pysty edes tekemään niitä asioita, joita ns terve ihminen lomallaan tekee. Kuten: pihan kitkeminen (ei onnistu, koska en pysty olemaan kyykyssä tai muussa matalassa istuma-asennossa!), huoneen sinisten seinien maalaaminen valkoiseksi (ei onnistu, koska sama syy kuin edellisessä), kolmen vuoden takaisten remonttijätteiden roudaaminen pihalta pois (ei onnistu, koska en saa- enkä pysty- nostamaan mitään), matkustaminen saimaan rannalle (liian pitkät istumiset autossa vammauttaa viikoksi), matkustaminen ulkomaille (ei kiinnosta). Joten pakkolomalla mitä ilmeisimmin istun keinutuolissa (ainoa esine, jolla pystyn istumaan ilman vittumaisia kipuja) itkemässä ja katselen ikkunasta ulos, kun äitini (eläkeläinen!) kitkee pihaani. Tämän masentavan (samalla sydän täynnä kiitollisuutta) kokemuksen jälkeen päätin, että en enää koskaan lomaile, vaan elän ikuista työn ja loman harmoniaa.

Vammaisuudessani on joitakin hyviä puolia. En pysty työskentelemään tällä hetkellä kuin max 3 tuntia päivässä. Etenkin kun teen tätä suurta piirrosta jossa toistuu sama ranteen ylös-alas liike. Näin jokaisena päivänä jää myös aikaa ja energiaa lomailulle, eli minun tapauksessani uimiselle, lukemiselle, kävelylle ja ystävyydelle. Lomafiiliskin löytyy kun ei ensin turruta itseään kahdeksan tunnin työpäivällä. Näin en myöskään enää koskaan koe vuosien takaista loppuunpalamista enkä törmää lomailun tylsyyteen. En ehkä saa niin paljoa aikaiseksi töitä kuin haluaisin, mutta tällaisena rajoittuneena ihmisenä teen silti paljon enemmän kuin monet ns. terveet kollegat. Uskottelen, että ei ole hätää, vaikka oikeasti tulevasta ei tiedä.

Aloitin taas tämän suuren (3m x 2,3m) puuväripiirroksen parissa. kuvassa sitä on tehty noin 70 tuntia. Vielä ainakin 150 tuntia jäljellä.

Usein mietin, että tämä työ on täysin merkityksetöntä. Kunnes taas muistan, että se pelastaa minut päivittäin.

 

Share

Kommentoi