Paska vuosi 2016?

Sairaan Ihana Sanni

Tänään haluan miettiä millainen vuoteni 2016 oikeasti oli? Ensimmäisenä tulee mieleen sana PASKA jos pitäisi antaa otsikko. Minulla on pieni taskukalenteri, johon kirjoittelen päivittäin muutamalla sanalla tekemisiäni/tunteitani. Nyt otan sen esiin, luen sen läpi ja selvitän: millainen vuosi 2016 oli minulle oikeasti? Silloin jos en heti mieti vain sairastelujani ja eropäätöstä, enkä anna niiden määritellä koko vuotta. Sitten jaan toteamukseni täällä, suljen koneen ja katson huomiseen.

Heti vuoden alussa kuoli koirani Tiina. Tiina oli jo vanha ja olin valmistautunut ystävän lähtöön ainakin vuoden. Koen vanhan eläimen kuoleman luonnollisena poislähtönä, enkä itke kuolemaa viikkotolkulla. Samoin ajattelen esim David Bowien kuolemasta. En tajua miksi monien mielestä hänen kuolemansa tekee vuodesta 2016 niin paskan. Vanhat ihmiset ja eläimet kuolevat aina!

Vaikka olin vapautunut sairaalasta selkäni takia vasta muutama kuukausi sitten eivätkä kivut menneet pois, ilmoittauduin työväenopistossa yhteen jumppaan ja asahiin (koska kaikki ammattilaiset sanoi: liiku!). Lisäksi menin meditaatiokurssille. Aika harvoin pystyin osallistumaan urheilujuttuihin ja koin rahojen menevän hukkaan. Jos selkä tai niska ei ollut kipeä, olin flunssassa. Meditaation koin itselleni parhaaksi stressin lievittäjäksi ja parannuskeinoksi abaut kaikkeen. Mutta silti en ole meditoinut kuin kerran kesän jälkeen. Se on sellainen asia, jota yritän vuonna 2017 tehdä enemmän. 

Surin alkuvuodesta kesään menetettyjä lempiurheilulajeja, eniten nyrkkeilyä ja nykytanssia. Aina kun puhuin niistä, itkin. Enää en itke, mutta esimerkiksi eilen ystävän tanssiessa pullonpyörityksessä tanssia nimeltä "metsä", tunsin ihan kamalaa kateutta kyvystä liikkua ihan miten haluaa ilman kipua. Nyt olen onnellinen, että pystyn venyttelemään, kävelemään ja käymään kevyemmillä jumppatunneilla/vesijumpassa ilman kovaa kipua. En ole menettänyt liikuntaa ihan kokonaan. Toivoisin silti vielä joskus pystyväni juoksemaan, lyömään, tanssimaan ja hyppäämään. Maaliskuussa pääsin hiihtämään jäälle ja rakastuin siihen. Nyt odotan järvien jäätymistä kunnolla. 

13.4.2016 on paras päivä. Täytin 36 vuotta ja sain tiedon yksi vuotisesta apurahasta taiteelliseen työskentelyyn. On ollut ihanaa tehdä töitä ilman taloudellista painetta. Työpäivät ovat olleet lyhyitä, lomaa en ole osannut erikseen pitää, yhdistän loman ja työn ja se sopii minulle. 

Päänsärkyputket ovat olleet parin vuoden ajan kamalia, pahimmillaan 30 päivää. En ole löytänyt toimivaa estolääkitystä ja täsmälääkkeitä meni kuukaudessa yli enimmäissuositusten.

Olin päättänyt rakastaa Jyriä, jäädä suhteeseen johon joskus menin. Muistan, kuinka muutama kuukausi ennen eropäätöstä puhuin ystävän kanssa, kuinka me ei kyllä koskaan erota. Ystävä ajatteli samoin. Nyt tajuan, että pelkäsin niin eron tuomaa tuskaa ja päätin sivuuttaa sen ns.valehtemalla itselleni. Onhan maailmassa monenlaisia suhteita, kyllä meidän voi olla tällainen. Olen kiitollinen Jyrin rohkeudesta lopulta lopettaa suhde. Aika pian itsekin myönsin itselleni että tämä on ainoa oikea päätös.

Tämän jälkeen päänsäryt vähenivät radikaalisti eivätkä ne enää kontrolloi elämääni.

Ikuisuudelta tuntuva levyprojektimmekin toteutui lopulta. Tämä Sunny & Cloudy kasetti on ollut minulla unelmana pitkään. Keikkailimme aika paljon alkuvuodesta. Kun kasetti ilmestyi alkoi Jyrin työmatkat ja taukoa on ainakin tulevalle huhtikuulle. Kasetin voi tilata itselleen ainakin Jukan Musiikista. Unelmoin omasta solo-projektista (itseasiassa jo 10 vuotta) ja mietin, onko mielenkiintoa ja energiaa sitten molempiin? Toisaalta mietin, unohdanko musiikin ja keskityn vain kuviin. Tämä musiikkiasia on minulle ehkä vähän surullinen ja ahdistava, että onko minulla taitoa sittenkään yksintekemiseen? Se yksi nainen vei jo nimenikin.

Ystävät ovat olleet merkityksellisiä, on ollut paljon hauskoja juhlia ja hetkiä, arkista itkemistä sohvilla. Vasta eron jälkeen olen nähnyt kuinka paljon on ystäviä. Saa olla kiitollinen ettei koskaan tarvi olla yksinäinen. Aina joku ymmärtää ja antaa apua. Suhde äitiinkin on parantunut. Sukujuhlissakin on ollut ihan mahtavaa! Huomaan kuinka olen kuitenkin kasvanut ja olen rohkeammin oma itseni ja se helpottaa kaikenlaisia sosiaalisia tilanteita. Enää ei näe itseään erilaisena, vaan on ymmärtänyt kaikkien olevan oikeastaan aika samanlaisia. En koe, että ihmiset tuomitsisivat (niinkuin nuorempana) kun olen vain uskaltanut olla avoimempi. Kun paljastaa omat kipupisteensä saattaa yllättävällä ihmisellä ollakin ihan samanlaisia juttuja. Ei tarvitse hävetä mitään. Kasvaminen helpottaa kaikkea.

Vuosi on tuntunut lyhyeltä, kai se lyhenee vaan kun vuodet lisääntyvät. Tuntuu, kuin olisin vanhentunut enemmän kuin aikaisemmin, uskoisin synkkien tapahtumien vaikuttavan tähän. Yritän kyllä uskoa, että vielä nuortuisin vähän, löytäisin sitä pikkutyttöä itsestäni enkä vain murehtisi. Tulevana vuonna haluan taas yrittää keskittyä enemmän tähän hetkeen ja kaikista eniten toivon pystyväni tekemään työtä sen eteen, että en olisi itse itseni vihollinen ja tuomitsija. Tajuaisin ettei minun tule olla tuottava yksilö, vaan pelkkä laiskottelukin tekee minusta arvokkaan. 

Toivon vuodelle 2017 kasvamista ja lempeyttä!

 

 

 

 

 

Share

Kommentoi