Täältä tullaan elämä! (ahdistusputken jälkeen)

Sairaan Ihana Sanni

Näin se menee, elämä on aaltoilua ja nyt huomaan, että kolme viikkoa kestänyt superpaska-ahdistus on selätetty. Tai en minä sitä mitenkään selättänyt, sen aika vain meni. Kävelin juuri tosi pitkän lenkin haukkuni kanssa ja kehossa oli ihana keveys. Jos pystyisin juoksemaan olisin juossut pitkän matkan kovaa vauhtia, jaloissa ja päässä oli iloinen ja voimakas olo. Täältä tullaan elämä!

Tämä ahdistusputki pelästytti, koska vaikka koen jotenkin olevani kroonisesti ahdistunut ovat huonoimmat hetkeni usein aika lyhytkestoisia. Yleensä voin olla maksimaalisen ahdistunut vain tunnin ja sitten pääsenkin täysin siitä tunteesta pois. Päiväni ovat olotiloissaan hyvin vaihtelevia. Koen suuria epäonnistumisen tunteita, kamalaa surua, mutta myös vastapainoksi onnistumista ja iloa. Nyt kuluneena kolmena viikkona tunsin olevani kokojan tauotta ikäänkuin harmaan peiton alla joku pitämässä kaulastani kiinni kuristusotteella. Paniikkikohtauksesta toiseen. Aamut olivat kamalia, heti silmät avattua epätietoisuus siitä kuinka tästä päivästä selviää, miten saan työt ajatuksen tasolta aloitetuksi, mitä helvettiä tänään teen? Etenkin kun on itse itsensä pomo ei oikeasti saanut juuri mitään aikaiseksi. Olen vain haahuillut nämä viikot tehden ehkä tunnin päivässä jotakin tulevaa työtä edistävää. Aikaa on ollut mutta en käsitä mihin sen ajan käytin. En vaan muista.

En tiedä olisiko tällaisia hetkiä tullut ilman eroa? Onko ajatus elämän merkityksettömyydestä eron syytä? Ajattelin, että ihan sama vaikka kuolisin. Tietysti normaalistikin kyseenalaistan olemistani- ihmisten olemista- maapallolla, mutta nyt ne tunteet ja ajatukset voimistuivat vähän liikaa- ottivat kaiken tilan. Yksin asuminen onkin ollut yllättävän kamalaa. Jyri on matkustellut aina paljon ja olen ollut usein pidempiäkin aikoja yksin nauttien yksinolosta kotona. Näiden viikkojen aikana yksinäisistä illoista kotona tuli painajainen. Ei kuulu mitään, ehkä vain eläimen askeleet portaissa. Aajtukseni menevät ympyrää (tajusin, että pitää kuunnella musiikkia peittämään oman pään äänet). Ja tämähän vain jatkuu ja jatkuu... kunnes taas sopeudun siihen, että asun yksin ensimmäistä kertaa kahdeksaan vuoteen. On todella helpottavaa kun ymmärtää, että tämä on vain osa sopeutimista, ottaa pitkän ajan että mieli ja ruumis taas tottuu uuteen vallitsevaan tilaan. 

Tänään olen jopa innoissani uudesta työstä, jonka konkreettisen aloittamisen valmistelut alkavat olemaan lopuillaan. Olin jo näiden viikkojen aikana ihan varma, etten enää koskaan pysty tekemään työtäni. Nyt on taas onneksi vähän helpompaa olla Sanni.

 

Share

Kommentit

MiljaM (Ei varmistettu)

Katjan ilme! <3 Täällä yhä samea jakso päällä.

sanninen
Sairaan Ihana Sanni

Katja ei tykkää ollaa kuvattavana! :) Ikävä kuulla.. menisipä se sullakin ohi (niin vois taas odotella seuraavaa ankeeta jaksoa)! :D

Kommentoi