Uuden työn etenemisestä ja taiteilijan työskentelystä

Sairaan Ihana Sanni

Vielä tammikuun alussa ajattelin, etten enää saa arjesta kunnon otetta ja pelkäsin jääväni johonkin avuttomaan lusmutilaan. Se oli taas turha huoli ja minulle hyvin yleinen olotila uuden työn valmistumisen jälkeen. Hetken aikaa hengittelee ja takki on tyhjä, kunnes pitää vain ottaa itseään niskasta kiinni ja aloittaa uusi työ. Ilman työskentelyä muutun masentuneeksi ja seilailen ihmeellisessä hitaassa tilassa samalla tuntien, kuinka aivosoluni vähenevät. Minä tykkään työnteosta, enkä kauheasti lomailekaan. Kunhan työpäivät ovat lyhyitä eikä viikonloppuisin tarvitse mennä työhuoneelle säilyy tekemisessä ilo ja energia. Usein mietin, miten muut luovan alan ihmiset tekevät työtään? Ainakin monet polttavat itsensä ihan loppuun. Olisi tosi mielenkiintoista kuulla esimerkiksi kuinka pärjää kun on itse itsensä pomo? Ovatko työpäivät minkämittaisia? Kuinka ideat syntyvät ja miten ne löytävät lopullisen muotonsa? 

Minulle on muodostunut taas ihana työrytmi. Teen töitä viitenä päivänä viikossa. Pakko kyllä myöntää, että joskus viikonloppuisin teen kotona toimistohommia, mutta niitäkin hyvin vähän. Vuosien takainen loppuunpalaminen on opettanut lepäämään ja sanomaan ei. Yleensä herään kahdeksan aikaan ja olen työhuoneella kymmenen aikaan. Joinakin aamuina käyn jumpassa ja tällöin kävelen koiran kanssa työhuoneelle, jätän koiran sinne ja jatkan matkaa jumppaan. Jokatapauksessa työpäiväni ovat 3-5 tunnin mittaisia. Olen huomannut maalatessa tai piirtäessä, että keskittyminen herpaantuu, paikat kipeytyy tai päätä saattaa alkaa särkemään, jos jatkan työskentelyä pidempään. Haluan kaikin keinoin välttää kiireen tuntua ja jokaisena päivänä pitää olla aikaa muuhunkin kuin työhön. Elämässä on niin paljon muitakin merkityksellisiä asioita. Pidän myös mielessä fyysiset vammani, enkä halua rasittaa itseäni liikaa. Uuden teoksen työstäminen on ollut aikalailla kivutonta ja se tuntuu ihanalta. Edellinen suuri työ jota tein puuväreillä oli todella raskas eikä kivuttomia hetkiä ollut. Minun oli oikeastaan pakko vaihtaa tekniikkaa jos haluan jatkaa taiteilijana.

Uusi teos etenee kevyesti ja nautin pienien palojen maalaamisesta. Olen myös tauolla apurahojen hakemisesta koska halusin antaa itselleni mahdollisuuden keskittyä työskentelyyn ja tähän hetkeen yhden vuoden ajan. Olen aina kokenut todella huonoa omaatuntoa jos en ole hakenut kaikkia mahdollisisia apurahoja. Nyt tilanne on kuitenkin toinen, enkä koe huonommuutta tai laiskuutta asiasta. Ennen ehkä pelkäsin putoavani taiteen kentältä jos en kokoajan hae kaikkea ja osallistu kaikkiin kilpailuihin. Olen rentoutunut tällaisten asioiden suhteen tosi paljon. Vaikka olisin kaksi vuotta täysin tekemättä kuvia, kukaan muu ei varmaan huomaisi sitä kuin minä itse. Opiskeluaikojen ja juuri valmistuneen itsensä ruoskinta on onneksi jäänyt. Ehkä ei myöskään ole enää tarvetta todistaa olevansa jotakin. 

Tekeminen on yhä oppimista. Olen aika usein päätynyt ompelemaan teoksissani vaikka minulla on jonkinlainen ikuinen pelko käsitöitä kohtaan. Tällä hetkellä ärsyttää (ja vähän ressaa) ehkä eniten kun en tajunnut pestä kangasta ennen maalamisen alkamista. EI VAAN TULLUT MIELEEN! Vaikka leikkasin kaikki palat ihan samankokoisiksi, eivät ne enää maalaamiseen jälkeen sitä ole. Jokainen pala kutistuu vähän eri kohdasta aina sen mukaan miten paljon vettä ja väriä kankaaseen käyttää. Tilkkutäkin saumojen kohdistaminen olisi varmaan muutenkin ollut minulle hankalaa- mutta nyt se varmasti on kun palat ovat eläneet miten sattuu. Kyse on vain muutamista milleistä, mutta sekin vaikuttaa lopputulokseen ja vaatii ehkä enemmän kärsivällisyyttä mitä minulla on. Joudun varmasti ompelemaan, purkamaan ja taas ompelemaan... onneksi olen aikatauluttanut työskentelyn niin, että ompeluun jää yli kolme viikkoa aikaa. Siinä ajassa on aikaa kilaroida, rauhoittua ja taas vähän kilahtaa. 

Tässä kuva tältä aamulta. 

 

Share

Kommentoi