Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Löysin täydellisen mekon: Samujin Tetta dress. Tampereella sijaitseva liike OMB, josta sen ostin, jopa lyhensi sitä minulle kaupanpäällisiksi. Olin mekosta todella iloinen, koska minun on hankala löytää Suomalaisten suunnittelijoiden vaatteita, jotka näyttäisivät kivalta ja vielä istuisivat. Otin mekosta kämäsen kännykkäkamerakuvan kaverilleni. 

Jes! Täydellinen Jyrin avajaisiin! 72% puuvillaa, loput silkkiä. Tumma, mutta materiaaliensa puolesta kevyt kesäänkin. Huomaamaton (kun en tykkää että mua kytätään) mutta tosi uuh.

Istuin bussissa 6 tuntia, kävelin kilometrin, pönötin galleriassa 2h, istuin piknikillä. En tanssinut, en juossut, en tehnyt spagaattia, en dokannut enkä sekoillut. MUTTA masennuin aivan helvetisti kun illan päätteksi huomasin mekon revenneen helmasta!!!!!

Tein reklamaation ja sain rahani takaisin. Olisin myös voinut vaihtaa mekon uuteen, mutta en uskaltanut. Se hajoaisi ihan yhtä pian. Tällainen olisi ok jos olisin ostanut zalandolta 9e mekon, mutta ostin Samujilta 260e:n mekon. Oonko mä nyt liian kriittinen kun rupes harmittamaan vai onko nykyään ihan normaalia, ettei mikään enää ole laadukasta? Vai kuuluuko tällaista mekkoa käyttää niin, että vain seisoo paikallaan? Tämäkin mekko olisi voinut pysyä ehjänä jos edessä olevaa napitusta ei olisi ollenkaan. Miksei ammattilaiset testaa tuotteitaan ennenkuin laittavat ne myyntiin? 

Kerro, jos sulla on tämä mekko ja se on pysynyt ehjänä? Miten sen teit?

p.s tykkään Samujista yhä. 

 

 

 

 

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Eilen istuin ystävän keittössä korkealla Hervannassa, katselin maailman kauneinta auringonlaskua kunnes säpsähdin ajatuksistani ja huusin JEE! Joku ihmeellinen nappi napsautettiin päässä: Aloin tuntemaan iloa pelon sijaan tulevista töistäni. Olen tottunut siihen, että suurimmat työni ovat yksityisnäyttelyitä. Vastuu 100% itsellä, mistään ei saa rahaa vaan kaiken maksaa itse-> ei huolta sitten siitäkään mitä muut ajattelevat. Tällöin myös olen oman itseni pomo ja vastuuvelvollinen vain itselleni. Nyt tilanne on erilainen: alan tekemään tilaustyötä, josta saan palkkaa. Minulla ja vain minulla on vastuu teoksen laadusta ja kestävyydestä. Olen työsuhteessa, etenemistäni seurataan, budjetissa tulee pysyä ja 10.12 on oltava valmista- niin lukee sopimuksessa. Aina tehdessäni jotakin, johon liittyy eräpäivä, olen kuitenkin "peloissani": onnistunko, kerkiänkö, osaanko? Vaikka vuosien kokemus kertoo, että olen aina selvinnyt, enkä ole inhottavimmassa kiireessääkään menettänyt täysin mielenterveyttäni, mutta taas huomaan sen kuinka huono itseluottamus minulla on. Aina kun saan jonkun projektin valmiiksi olen tyytyväinen, mutta jo pian hyvänolontunteen valtaa pelko. Tässä tämä urani huippuhetki nyt oli. Olen eilisen uutinen. Enää en tee mitään hienoa. Nuo lauseet oksettavat minua, mutta ne ovat totuus, joista pyrin pois.

Helmikuusta saakka olen ollut ahdistuneempi kuin vuosiin. Silloin lopetin mielialalääkitykseni 19 vuoden käytön jälkeen. Pystyn kyllä tuntemaan iloa, mutta lähes koko ajan kaulan ja vatsan välistä puristaa. Mielessäni on käynyt, pitäisikö lääkitystä nostaa takaisin? Sitten huomaan ajattelevani, kuinka tänäpäivänä kaikki ihmisten luonteenpiirteet tai ahdistukset luokitellaan sairauksiksi. Enää ei ole erilaisia persoonia, vaan jos sinä olet tosi innostuva ja joskus alakuloinen on sinulla kaksisuuntainen mielialahäiriö (tiedän, toisilla se on oikeasti!). Ehkä minun kuuluu olla vähän ahdistunut ja opetella elämään sen kanssa, tehdä työtä löytääkseni helpottavia keinoja, eikä taas blogata itseäni / ongelmiani pillerillä.

Työpöydälläni on pienoismalli, jonka tänään revin kappaleiksi. Niin piti tehdä, koska rakennus, johon teos tulee, on muuttanut mittasuhteitaan. Ensi viikolla tilaan MDF-levyt ja halusin varmistaa osien koot ja sen, kuinka monta niitä tarvitsen. Olen tilaamassa 2,7m x 2,8m kokoisia paloja eikä niiden kuljetus ole niin yksinkertaista, että jaksaisi tehdä sen useammin kuin kerran. Pienoismallissani 10cm vastaa metriä. Onneksi! Oli helppoa piirtää samaan suhteeseen MDF-levy ja laskea tarvitut palat. 

On tosi paljon, mitä tulee ajatella. Harvemmin nähdessään teoksen, miettii, miten suuri työ sen taustalla on ollut. Kun kyseessä on näinkin suuri teos (6m leveä, 1,5m syvä ja 3m korkea) pitää suunnitella kaikki hyvin. Kotiinpäästyni tajusin, että eihän tuon kokoinen MDF-pala edes mahdu mistään ovesta sisään! Vaikka olen onneksi saanut väliaikaisen työskentelytilan katutasosta, eikä tarvitse kuljetella portaita tms pitkin paloja, unohdin kokonaan ovet. Onneksi tajusin, että voin leikkauttaa Messupuussa paloja jo valmiiksi vähän pienemmiksi.

Tämä teksti poukkoilee enkä edes muista mistä piti kirjoittaa. On kuitenkin kivaa, että saan kirjoittaa tänne mitä vain ja kuinka sekavasti (kielioppivirheet!) vain. Tähän työhön on kerennyt uhraamaan ajatuksiaan jo niin kauan ja paljon. Teoksenhan piti olla valmiina jo Vuoreksen asuntomessuille kaksi vuotta sitten. Välistä odottelu on tylsistyttänyt ja turhauttanut. On paljon asioita (tekniset) jotka pelottaa ja sitten taas vastapainoksi en malttaisi odottaa itse maalausvaihetta. Maalaaminen kun on nykyään niin ihanaa! Jännä juttu, että vielä vuosi sitten pelkäsin sitä eniten.

Sain toisenkin aivan ihana unelmieni työtarjouksen! Mutta siitä kerron toiste. Tässä vihje:

 

 

 

 

 

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Koska pidän työnteosta, etenkin silloin kun kyseessä eivät ole omat työni, olen auttanut tämän viikon kuvataiteilija Jyri Pitkästä, jonka teos on mukana ensi sunnuntaina avautuvilla Mäntän kuvataideviikoilla. Vuoden 2015 kuraattoreiksi on valittu taiteilijapari Kalle Hamm ja Dzamil Kamanger. Tämän vuoden teemana ovat ulkomaalaistaustaiset kuvataiteilijat Suomessa. Täältä voit lukea aiheesta lisää. Tiedossa näyttely, joka ei päästä katsojaa helpolla ja pureutuu tärkeisiin teemoihin- suosittelen!

Jyrin teos Sosiaalimaisemia esittelee kahden mänttäläiskahvilan, Wilhelmiinan ja Alexin läheisyydessä toimivien yritysten, yhdistysten ja yhteisöjen edustajien ajatuksia ja arvoja vieraiden kulttuurien edustajista paikkakunnalla sekä omia varhaisia muistoja kohtaamisista ulkomaalaisten kanssa. Haastatteluaineiston pohjalta litteroidut suorat sitaatit ikkunoissa ja kahviloiden sisätiloissa avaavat kahviloiden sisältä nähtyyn maisemaan ja ympäristöön usein näkymättömäksi jääviä sosiaalisia tasoja. Vaikka otanta onkin kaupungin väkilukuun nähden pieni, se haastaa katsojan ajattelemaan laajemmin, millaisessa kulttuurisessa ympäristössä oikeastaan elämme ja miten voisimme sitä omissa yhteisöissämme huomioida ja kehittää.

Työtä on ollut paljon. Jyri on haastatellut kymmeniä Mänttäläisiä yrittäjiä, nauhoittanut keskustelut, litteroinut tekstit sekä valinnut joukosta parhaat sitaatit. Osa on päätynyt tekstiksi pöytäliinoihin, osa suoraan seinään ja ikkunoihin, loput printteihin. Itse olen painanut kangasväreillä kirjaimia kankaaseen, ommellut, kirjoittanut jugurtilla ikkunaan, juossut paikasta paikkaan, pessyt väriä sapluunoista. On ollut onneksi muitakin auttajia.

Taiteilijathan ovat tottuneet Suomessa tekemään työnsä ilmaiseksi, usein myös maksamaan siitä, että saavat teoksensa esille. Jos olet onnekas, sinulla on apuraha työskentelyyn tai materiaalikuluihin. Ammatissa toiminen ihmetyttää monia juuri tämänvuoksi. Itselle suurin palkka työskentelyssä on nähdä oma teos valmiina ja ripustettuna: sillähetkellä muistaa miksi tätä jaksaa tehdä! Entä sitten, kun olet ripustanut / kirjoittanut lausetta seinään kaksi vuorokautta ja ravintolan omistaja haluaa ottaa teistä ryhmäkuvan teoksen edessä. Heti sen jälkeen hän sanoo: Minä maalaan tuon seinän valkoiseksi.

Iskee paniikki ja nieleminen sattuu. Ravintolan omistajalle on näytetty luonnos tilasta (lue: teksti) ja hän on hyväksynyt suullisesti suunnitelman. Sitten on tehty töitä. On väsyttänyt, on ollut kiire, ei muista syödä, mietitään loppuuko aika? Saadaan valmiiksi, ihanaa, voidaan siirtyä seuraavaan kahvilaan jatkamaan töitä. Teos on suunniteltu esille kolmeen tilaan ja tämä olisi ollut yksi niistä. Mutta omistaja haluaa maalauttaa teoksen piiloon. Hän lähettää kuulemma laskun perässä.

Entä kuka maksaa taiteilijalle teoksesta, jonka osa on tuhottu? Kattaako näyttelyn vakuutus tämän? Eikö sanallinen sopimus enää merkitse mitään ja sitten kaikki ymmärtävätkin yrittäjää, koska se on hänen tilansa. Monet muut kuvataideviikkojen taiteilijat tukevat ja käskevät ottamaan yhteyttä lakimieheen. Löytyy myös niitä, jotka kohauttavat olkapäitään: no saithan sä siitä kuvat! Jos kyseessä olisi ollut oma teokseni, en olisi saanut itseäni enää kokoon. Nytkin teki tiukkaa jatkaa, olla toisen tukena ja jaksaa ripustaa vielä yksi kahvila. Piti aloittaa ikäänkuin alusta, jo valmiiksi väsyneenä kiireen keskellä tehdä ajatustyö kuinka saada teoksesta kokonainen niin, ettei se näytä keskeneräiseltä? Jos ravintolan omistaja olisi lukenut tekstin suunnitelmasta ja sanonut heti ettei käy, olisi meillä ollut vielä aikaa ja mahdollisuus ehkä etsiä uusi tila. Emme edes saaneet perusteluja. Anteeksipyyntö auttaisi- silloin voisi ainakin antaa anteeksi.

Menin kotiin ja kirjoitin facebookkiin: 

Mikä on pahempaa kuin baarissa istuminen? Baarissa istuminen, joka on täynnä hyttysiä. Mikä on pahempaa kuin raskas ripustus? Se, kun heti saatuasi kaiken valmiiksi teos tuhotaan. Ei siinä, elämää Mäntässä.

 

Joku näki tämän ja soitti Aamulehteen. Siitäkin nousi pienimuotoinen kohu, koska tällaisista väärinkohteluista ei saa puhua ääneen saati kirjoittaa nettiin. Kaikki on hyvin kunhan taiteilija pitää turpansa kiinni. Lue täältä, mitä Aamulehti just kirjoitti.

 

 

 

 

 

 

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

No perkele! Juuri kun tulin tänne tekemään tätä postausta, huomasin Lilyn toimituksen uusimman kirjoituksen muotihaaste alkaa: Pue farkkutakki! Minä -vaatteiden vihaaja-  tahtomattaan taas muodikas!

On vahinko, että laitoin tämän Ninni Luhtasaarelta tilaamani Tiina patchin juuri farkkutakkiin. Tämä on maailman hienoin ja suloisin! 

Tilaa sinäkin ikioma kangasmerkki Ninniltä!