Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Siinä se on (toinen jo kirjekuoressa!), apurahahakemus! Eilen istuin ahdistuneena tietokoneen eteen pelkkä ei saatana, ei tästä tuu mitään- ajatus päässäni. Viimeviikolla tajusin, että kohtahan on taas muutaman apurahahakemuksen deadline. Olen onnistuneesti unohtanut, että niitäkin pitäisi tehdä jos haluaa tulevaisuudessa saada palkkaa. Olisi vaan niin ihanaa maalata ja piirtää päivät pitkät. Mutta ei, aina tulee pakolliset toimistopäivät, turhautuminen kun ei osaa sanallistaa kuviaan.  Onneksi jo ensimmäisenä opiskeluvuonna pakotettiin sanallistamaan KAIKKI. Puhuttiin neljä vuotta niin paljon, ettei sen jälkeen ole jaksanut puhua. Koskaan ei kuitenkaan voi vain keskittyä konkreettiseen teosten tekemiseen, tähän hetkeen, vaan aina tulee olla vuosi edellä omia ajatuksiaan: että mitäs nyt valehtelen tähän hakemukseen? Kun olen yhä tämänhetkisessä projektissani ja on hankalaa pakottaa mieltä saamaan vastauksia kysymyksiin, joita ei vain ole. Hetkessä eläminen ei onnistu, jos ei saa vähintään kolmen vuoden apurahaa. Itsehän olen nauttivat vain puolen vuoden rahoituksista eikä silloin kerkiä hengähtämään edes hetkeksi kun pitää jo olla täydellisesti valmistautuneena seuraavaan ideaan ja projektiiin.

Hengästyttää.

Onneksi minulla nyt on jo ihan oikea idea ja jos ei olisi ollut pakkoa tehdä hakemusta, en myöskään olisi joutunut sitä ajattelemaan, pohtimaan ja kyseenalaistamaan. Nyt ideani on jo vähän parempi- mutta pitää kyllä myöntää, etten kehtaisi näyttää teille mitä hakemukseeni kirjoitin.  

Ja millainen on hyvä hakemus? Kun valmistuin kuusi vuotta sitten en todellakaan tiennyt sitä. Meillä oli koulussa max kaksi päivää hakemuksista. Ihan kuin se olisi joku ammattisalaisuus josta ei muille kerrota! Ei auttanut. Ajattelin, että maanläheinen ja yksinkertainen tapani kirjoittaa ei riitä. Taisin tehdä 6 hakemusta kunnes sain ensimmäiseni. Se oli puolen vuoden työskentelyyn ja jalat lähti alta. Nyt mä oon oikee taiteilija, mun ei tarvi olla köyhä ja työkkärin nöyryytettävänä. Olin vihdoinkin tehnyt hakemuksessani jotakin oikein. Tietysti asiaan vaikutti se, että minulla oli tulossa yksityisnäyttely. Omasta mielestäni hyvä hakemus on lyhyt jossa vastataan kysymyksiin mitä, miksi ja milloin? Apurahalautakunta joutuu lukemaan satoja hakemuksia, joten tekstistä kannattaa riisua kaikki ylimääräinen. Lyhin hakemukseni taisi olla 18 lausetta. Rahaa ei tullut, mutta en usko lyhyyden olleen syy.

Jos olet aivan pihalla hakemusten suhteen, suosittelen Tiina Vainion kirjaa Opas vastavalmistuneelle kuvataiteilijalle 

 

 

 

Share

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Vihasin maalaamista. Vihani oli pelkoa. Tuntui, ettei kärsivällisyyteni riittänyt värien sekoitteluun, likaisiin pensseleihin tai tahriintuneisiin lempivaatteisiin (koska en oppinut pitämään maalausvaatteita). Puuvärit siistissä järjestyksessä: paljon helpompaa (synnyin hyvänä piirtäjänä). Sitten minun oli pakko maalata puoli vuotta, koska sain apurahan Shoutdogsille, eikä kangastussit todellakaan liukunut hyvin kankaalla. Maalasin koiran, toisen ja lopulta yli neljäkymmentä. Huomasin, kuinka helpoksi maalaaminen oli muuttunut. Rutiinia. Pöydällä päävärit, turkoosi ja pinkki, palettiveitsi ja kangas + vähän kärsivällisyyttä.

Kaikki alkoi alusta kun en maalannut puoleen vuoteen, paitsi nyt. Vihani on pelonsekaista rakkautta: pelkään tyhjää mdf-levyn pintaa ja alkaessani tiedän epäonnistuvani. Teen haalean pohjavärin (näyttää kamalalta), lisäilen varjostuksia (pilalle menee!), teen siveltimellä kolmella värillä 5000 karvaa (turhaa työtä?) ja onnistun. Minä osaan maalata ainakin eläimiä (sellaisella kuvituskirjamaisella kauniilla tavalla). Aina valmiin kuvan vierellä olen onnellisin, mutta pelkään: tässä oli viimeinen onnistunut kuvani! En koskaan ole varma itsestäni tai siitä, että kärsivällisyyteni toimisi vielä huomenna. 

(kuvassa tuhansia karvoja keskeneräisellä mättäällä)

Rakastan työtäni nyt. Kuitenkin kun ajattelen tulevaisuuttani kuvataiteilijana (pyrin olemaan ajattelematta!) joulukuun jälkeen, tämän projektin loputtua, en tiedä mitä teen? En usko Suomalaiseen galleria tulevaisuuteen. En halua enää valmistaa OMAKUSTANTEISESTI näyttelyä, maksaa itse galleriavuokraa ja sitä edeltäviä materiaalihankintoja. Puristaa itsestäni kaikkea, saada näyttelyni vieraiksi (pääkaupunkiseudulla) 120 ihmistä (joista puolet tuttuja ja loput kollegoita), 0 lehtijuttua (vaika kyseessä on hittinäyttely!) + psykosomaattisia oireiluja. Haluan, että saan palkan gallerianäyttelystä: koska olen opiskellut itseni tähän ammattiin ja ansaitsen palkan!

Haluan viedä tekemiseni pois gallerioista niin (kuin Shoutdogsissa, mutta ei voi tehdä vain vapaaehtoistyötä), että muutkin kuin se valikoitunut joukko näkevät teokseni. Niin, etten joudu maksamaan niiden näyttämisestä. Niin, että naapurin Erkkikin törmää vahingossa teokseeni. Niin, ettei se taide olekaan enää mitään tuntematonta ja outoa ja pelkästään pelottavassa galleriassa. Niin, että työtäni arvostetaan. Koska minun työni on tärkeää. 

(Mutta mitä ihmettä mä sitten teen?)

 

 

Share

Pages