Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Alkuviikosta aloitin projektin, jossa maalaan aamuisin akvarellin.

#2

Tää on maailmankaikkeuden tylsin kuva. Mutta päätin, että julkaisen jokaisen vaikka ei itsee miellyttäisi. Tässä oli mallina Lauri Erikssonin valokuva.

#3

Tässä kuvassa on Lil Bub: planeetan kuuluisin kissa!

#4

Tässä mallina on ollut Chloe Sevigny, lisäsin kuvaan tuon haukun. 

#5

Pläräsin kuvia instagramista ja halusin maalata tummempaa ihoa. Löytyi kuva Ellen Jessicasta. Lisäsin linnun olkapäälle.

#6

Halusin tehdä jotakin söpöä ja mietin pussailua. Kuvassa on Miley Cyrus.

Tämä projekti on tuonut itselle paljon iloa! Kiitos hesari ja Steven Holl!

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Eilisessä Hesarissa arkkitehti Steven Holl kertoi aloittavansa aina aamunsa maalaamalla akvarellin. Siitä sain tämän idean tehdä samoin seuraavat 30 aamua. Aamupala, kahvi ja akvarelli- mielellään ilman onnistumisen paineita. Tämänhetkinen työhuonetyöskentely on niin konemaista niin ehkä tällainen rennompi tekeminen aamuisin voisi olla hyvää vastapainoa. Muutenkin suren usein sitä, kun tulee tehtyä kuvia niin harvoin ihan muuten vaan. Ainakin tänään, ensimmäisenä aamuna, tuli heti hyvä mieli leviävistä väreistä paperilla. Aamuinen keskittyminenkin toimii vähän kuin meditaatio.

Tietysti tuli heti tehtyä omakuva. Tykkään kuvasta, koska kuvan tyyppi näyttää ihan kummelihahmolta, kylähullulta tai Rauli Badding Somerjoelta. Mun sisäinen olo on usein just tuollainen. Ainakin toivon, etten ole todellisuudessa ihan noin sketsihahmo.

Pakko laittaa tähän myös tää eilisillan lämmittelykuva. Upee malli oli kyl!

 

 

 

 

 

 

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Päätäni särki vuonna 2015 noin 180 päivää. Se on vittumaista se. Olen kärsinyt migreenistä 20-vuotiaasta, mutta vasta viimeisen kahden vuoden sisällä se on kroonistunut. Olen hoitanut sitä akupunktiolla ja kokeillut erilaisia estolääkkeitä, seisonut päälläni, meditoinut, syönyt lisäravinteita, painellut akupisteitä, yrittänyt olla positiivinen... you name it. Ja kaikki tämä on ollut turhaa, koska olenkin keskittynyt väärään asiaan: migreeniin. 

Selkäni on ollut paska yli kymmenen vuotta, mutta reilun vuoden olen kokenut itseni sen kanssa invalidiksi. Olen tehnyt paljon surutyötä menetysteni kanssa (rakastamani liikuntalajit, oman fyysisyyteni "katoavaisuus", kivun kestäminen ja kaiken tämän hyväksyminen). Olen kuntouttanut selkääni kaikilla mahdollisilla tavoilla ja kokenut ettei länsimaalainen lääketiede tai vaihtoehtohoidotkaan ole pystyneet minua auttamaan. Olen rypenyt itsesäälissä. Nyt selkä on ollut noin kuukauden ajan parempi, olen pystynyt käymään jumpissa ja jopa tekemään pihahommia. En todellakaan vielä ole kivuton ja takapakkia voi tulla koska vain, mutta nyt olen ymmärtänyt sen, että kaikki hoidot selkäni suhteen ovat olleet turhia. Minun tapauksessani ainoa auttava asia on ollut aika. Ymmärrän hyvin myös sen miksi olen tehnyt kaikkeni edesauttaakseni parantumistani. Mutta nyt tiedän sen olleen turhaa.

Kolmas ikävä asia on omituinen niskakipu, joka on jatkunut melkein kaksi vuotta. Ikävintä on ollut sen vaikutus työskentelyyni ja olen pelännytkin, etten enää pysty piirtämään. Niskanikin kanssa olen tehnyt kaikkeni. Mutta nyt lopetin fysioterapeutin antamat jumpat ja päätin, etten keskity enää niskaani. Ikäänkuin työnnän sen sivuun, en anna sille huomiota. Ne jumpatkin ja niiden päivittäinen tekeminen lisäsivät kovasti stressiä eikä niska saanut koskaan olla levossa.

Ja nyt asiaan. Lopetin masennuslääkkeiden syönnin helmikuussa 2015, melkein siis kaksi vuotta sitten. Myös sen jälkeen ovat oireiluni pahentuneet radikaalisti. Tämä tuntuisi viittaavaan siihen, että lääkkeiden ns helpottavan vaikutuksen loputtua stressitasoni on noussut huomattavasti. Vihdoinkin olen ymmärtänyt ettei minun kuuluu hoitaa suoraan pääni, selkäni tai niskani oireita, vaan stressiäni, joka hidastaa parantumistani. Koen, ettei mieleni ole jaksanut enää käsitellä elämäni stressaavia asioita ja kehoni on tullut mukaan jakamaan niiden taakkaa. Olen ollut alusta saakka tietoinen, että oireiluni ovat osittain psykosomaattisia, mutta vasta nyt olen TODELLA ymmärtänyt asian. 

Tämän ymmärryksen jälkeen päätäni ei ole särkenyt kolmeen viikkoon niin paljoa, että minun olisi pitänyt ottaa täsmälääke (normaalisti olen joutunut syömään niitä viikottain). Voin kertoa, että elämä on sen ansioista lähes 100% helpompaa. Myöskin selkäni parempi tilanne, joka on mahdollistanut selviytymisen pihatöistä sekä jumppailut ovat vaikuttaneet mieleen. Niskakaan ei ole niin usein polttavan kipeä ja tähän varmasti auttaa ne jumpatkin. Kun yksi ongelma alkaa helpottamaan siitä voi alkaa mukava ketjureaktio. Kivuttomuus on nyt mulle niin pop ja sillä, että sitä on vähemmän on todella suuri vaikutus hyvinvointiin. Olen saanut niin paljon "neuvoja" kivuttomilta ihmisiltä, että, annat vaan itses olla onnellinen, ja todellakin voin sanoa että tuo neuvo on naurettavinta paskaa mitä oon kuullut!

#sannibussipysäkillä (kuvailen itseäni aina tällä samalla bussipysäkillä, siinä on ihanat heijastukset, otan kuvan ja sitten bussissa kirjoitan sen hetken ajatuksia instagramiin. Sieltä löytyy lisää samalla hashtagilla.)