Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Viimeisen kahden vuoden aikana olen ymmärtänyt, että lomailu ei sovi minulle. En tiedä mitään ahdistavampaa kuin yli viikonlopun kestävä "tekemättömyys". Ehkä yhden päivän jaksaa lukea hyvää kirjaa tai kävellä itselleen uudessa kaupungissa. Sitten rupeaa mieli jo kaipailemaan työhuonetta. Usein mietin, millainen olisi minun helvettini? Yksi vastaus on loikoilua rannalla auringossa. En tiedä mitään tylsempää kuin auringon ottaminen! Toinen vastaus on työskentely stokkan hajuvesiosastolla. Mutta se onkin jo toinen juttu.

Etenkin nykyään lomailu tuntuu painajaiselta, koska en pysty edes tekemään niitä asioita, joita ns terve ihminen lomallaan tekee. Kuten: pihan kitkeminen (ei onnistu, koska en pysty olemaan kyykyssä tai muussa matalassa istuma-asennossa!), huoneen sinisten seinien maalaaminen valkoiseksi (ei onnistu, koska sama syy kuin edellisessä), kolmen vuoden takaisten remonttijätteiden roudaaminen pihalta pois (ei onnistu, koska en saa- enkä pysty- nostamaan mitään), matkustaminen saimaan rannalle (liian pitkät istumiset autossa vammauttaa viikoksi), matkustaminen ulkomaille (ei kiinnosta). Joten pakkolomalla mitä ilmeisimmin istun keinutuolissa (ainoa esine, jolla pystyn istumaan ilman vittumaisia kipuja) itkemässä ja katselen ikkunasta ulos, kun äitini (eläkeläinen!) kitkee pihaani. Tämän masentavan (samalla sydän täynnä kiitollisuutta) kokemuksen jälkeen päätin, että en enää koskaan lomaile, vaan elän ikuista työn ja loman harmoniaa.

Vammaisuudessani on joitakin hyviä puolia. En pysty työskentelemään tällä hetkellä kuin max 3 tuntia päivässä. Etenkin kun teen tätä suurta piirrosta jossa toistuu sama ranteen ylös-alas liike. Näin jokaisena päivänä jää myös aikaa ja energiaa lomailulle, eli minun tapauksessani uimiselle, lukemiselle, kävelylle ja ystävyydelle. Lomafiiliskin löytyy kun ei ensin turruta itseään kahdeksan tunnin työpäivällä. Näin en myöskään enää koskaan koe vuosien takaista loppuunpalamista enkä törmää lomailun tylsyyteen. En ehkä saa niin paljoa aikaiseksi töitä kuin haluaisin, mutta tällaisena rajoittuneena ihmisenä teen silti paljon enemmän kuin monet ns. terveet kollegat. Uskottelen, että ei ole hätää, vaikka oikeasti tulevasta ei tiedä.

Aloitin taas tämän suuren (3m x 2,3m) puuväripiirroksen parissa. kuvassa sitä on tehty noin 70 tuntia. Vielä ainakin 150 tuntia jäljellä.

Usein mietin, että tämä työ on täysin merkityksetöntä. Kunnes taas muistan, että se pelastaa minut päivittäin.

 

Share

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Ensimmäinen ahdistava muistoni: kiipeän Aleksanterin kirkkopuistossa puuhun. Olen 5-vuotias. Tarttuessani ylempään oksaan murskaan vahingossa leppäkertun kuoliaaksi. Itken hoitotädilleni, kuinka leppäkertulla ei ole enää elämää. Pahinta siinä on se, että elämän katoaminen on omaa syytäni. 

Uskotko, että en ole koskaan tappanut hyttystä? Joskus astuin vahingossa hämähäkin kituvaksi ja se piti tappaa. Unessa sormeeni oli liimattu kituvia sääskiä ja lukkeja ja minut pakotettiin imemään sitä, tämä oli sen hämähäkin kosto. Ystävä nauttii puutarhassa kotiloiden hajotessa askelten alle, minä taas en kävele sateisella nurmikolla juuri tämän takia. Joku tappaa tuosta vain sisällä olevat ampiaiset ja kärpäset, minä pelastan ne ulos aina. Pienenkin elämä on elämä ja se on ainutkertainen. Minulla ei ole oikeutta lopettaa elämää.

Viimeviikolla istuessani autossa pitkällä kotimatkalla kutitti käsivarttani. Huomasin, että kädelläni käveli noin 2mm pitkä toukka. nostin sen auton konepellille ja laitoin sille sokeria. Piti olla tosi varovainen, koska sokerin muru olisi voinut taltuttaa sen. Pienelle ystävälle se ei kuitenkaan kelvannut vaan se kulki puolessa tunnissa hurjat 3cm niin että aloin jo panikoimaan sen katoamisesta. Tarkoitus oli kuitenkin saada se autosta ulos turvalliseen paikkaan. 

Rupesin olemaan jo tosi stressaantunut jos kadotankin sen. En myöskään kehdannut pyytää autoa pysähtymään, koska olimme istuneet autossa jo 6 tuntia ja olin itse hoputtanut matkantekoa. Otin toukan paperinpalaan niin en ainakaan kadottaisi sitä.

Onneksi kuski ehdotti pysähtymistä ja löysin toukalleni ihanan paikan. Tässä merkittävin tekoni vuonna 2016! Hei hei pieni ystäväni!

Seuraavana yönä kyllä murhasin kolme kirppua sängystäni. Mutta se oli itsepuolustusta!

 

Share

Pages