Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Kuukausi sitten aloitin taas masennuslääkkeiden syömisen oltuani ilman melkein kolme vuotta, enkä todellakaan kadu päätöstäni! Lääke on vaikuttanut juuri siihen ongelmaan johon sen toivoinkin auttavan: en koe ahdistusta ja syyllisyyttä kaikesta ja kokoajan. Pitkästä aikaa voin sanoa ettei minulle ole ihan sama kuolenko vaikka heti! Elämä on nyt muutakin kuin päivästä selviytymistä. Näen elämäni taas rikkaana ja mielenkiintoisena, uskallan tuntea ja heittäytyä, en ole tekemättä koska pelkään epäonnistuvani. On ihmeellistä kun on tutustunut intensiivisesti itseensä jo vuosien ajan ja saavuttanut sellaista iän tuomaa tasaisuutta ja varmuutta ja tulee hetki kun pystyy seuraamaan mielenkiinnolla joidenkin pillereiden vaikutusta tähän tuttuun ihmiseen. Pystyn tarkkailemaan itseäni kuin ulkopuolelta ja näen (sekä tunnen) muutokset selvästi.

Kun lopetin lääkityksen ja jätin viimeiset pienet millit pois, iski aivan kamala ahdistus. Silloin kirjoitin tännekin, kuinka odotan muutaman kuukauden ja jos oloni ei tasaannu aloitan lääkityksen uudelleen. Mutta hitto, minä olin tyhmä ja itsepäinen ja sinnittelin melkein kolme vuotta. Ajattelin, etten ole oma itseni jos syön mielialalääkkeitä. Halusin kohdata tämän maailman sellaisena millainen olen. Halusin tuntea itseni ja tutkia itseäni. Huomasin olevani äärettömän herkkä (ja herkistyin kokoajan lisää). Tietyllä tavalla näin herkkyyteni suurena lahjana, mutta se johti myös siihen kuinka aloin riisumaan elämästäni pikkuhiljaa aivan kaikkea mikä ahdistaa (ja minuahan ahdistaa kaikki). En ymmärtänyt "pelkistämisen" olevan osa mielenterveysongelmiani, vaan kuvittelin sen kuuluvan toipumiseen jota loppuunpalaminen vaatii. Se oli pelkoa. Elämän pelkoa. Pelkoa että uuvun taas. Lopulta luoden sen tunteen, että jään kivoista asioista paitsi, tuntien kateutta kun muut tekevät sellaista jota en itse kykene sairauteni takia tekemään. Lopulta siitä ahdistavasta epävarmasta olosta tuli normaali tunne ja tila. Niin ihmiselle käy: tottuu sille annettuun osaan.

Olen tehnyt kaikkeni ettei lääkitystä pitäisi aloittaa. Olisin halunnut jaksaa ilman, mutta en enää jaksanut- niin yksinkertaista. Lääkkeettömässä arjessani on oikeasti kaikki asiat hyvin, mutta tapani suhtautua elämään ja normaaleihin haasteisiin on raskas. Kehoni on yhä kroonisessa tekemisen ja stressin tilassa. Sen olen huomannut nyt kun suhtautuu lääkkeiden ansiosta asioihin kevyemmin eikä pyörittele jotakin turhia kahden viikon kuluttua ehkä tapahtuvia mahdollisia vastoinkäymisiä päässään jatkuvasti, niin silti keho on yhä sellaisessa "ahdistustilassa" vaikka mieli on rento. Tämänkin asian huomaaminen on vakuuttanut minut siitä, että tarvitsen tässä elämäni vaiheessa lääkkeitä joko tilapäiseksi avuksi tai sitten syön niitä lopun elämääni. Molemmat vaihtoehdot käyvät minulle.

(kuva ei liity mihinkään)

Aiheesta lisää:

Surullinen kevät

Harmaan alla

Share

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Ihmeellistä, miten nopeasti aika kuluu. Kirjoitan aina uuden maalauksen taakse päivämäärän ja ensimmäisestä on jo kohta puoli vuotta. Näissä uusimmissa olen tavoittanut sellaista tekemistä, jota olen kaivannut. Teen nopeasti enkä nyhvää, jälki on paikoittain haluamallani tavalla maalauksellista. Olen päässyt enemmän irti pikkutarkkuudesta ja arastelusta. Silti työskentely on usein hyvinkin tuskaisaa, suorastaan väkipakolla suoritettua. Tämä varmasti liittyy fyysisiin kipuihini, joita tunnen paikallaan ollessani (=maalatessa) sekä synkkään ja väsyneeseen mieleeni. Tämä ei tietenkään tarkoita, että voisin kokoajan huonosti. Osittain olen hyvinkin iloinen ja koen elämäni mielenkiintoiseksi. Viimeksi kirjoitin siitä, kuinka sisälläni myllertää. Olo on ehkä hieman tasaantunut kun aloitin masennuslääkityksen pian kolme viikkoa sitten. Tuntuu, että lääke auttaa juuri siihen mihin siitä apua hainkin! Parina päivänä ei ole ollut jatkuvasti huono omatunto. Tänään kävellessäni työhuoneelta kotiin olin aivan rento ja suorastaan onnellinen.

Viimeviikkoina olen miettinyt paljon mitä elämältäni haluan? Joskus on hyvin vaikeaa kuulla ja tuntea sellaisia asioita. Sitä miettii, mikä on opittua ja mikä omaa itseä? Olen aina ajatellut olevani itsetuntemuksessa hyvä, mutta lähiaikoina kyseenalaistanut senkin ja pyrkinytkin kärsivällisemmin kuuntelemaan itseäni. Onneksi jotakin on selvinnyt. On jonkinlaisen muutoksen aika.

Mutta tosiaan, tässä nämä maalaukset katsottavaksi:

Teossarjan aikaisemmat maalaukset löydät seuraavista linkeistä:

Maalauksissa

Jaksan laittaa joskus huulipunaa

Ympärillä on hiljaisuus

Pelastaja

Iloiset maalaukset

Share

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Istun tähän ja tiedän, kuinka epämiellyttävää on istua tietokoneella. Etenkin nyt kun selkä on alkanut oireilemaan uusista kohdista ja tänään olikin ensimmäinen työpäivä tämän vuoden puolella, kun piti jättää työt kesken selän takia. Pelkään kipua ja sitä, että kipu jää elämään hermoon. Pelkään paluuta kuntoutukseni alkuvaiheisiin. En jaksaisi käydä tätä kaikkea läpi uudelleen. 

Sisälläni myllertää. Olen ymmärtänyt merkittäviä asioita itsestäni ja omasta mielestäni. Olen ainakin ihan hirveän ilkeä, vaativa, kriittinen ja kohtuuton itseäni kohtaan ja uskon sen olevan yksi merkittävin syy kroonistuneisiin kipuihini. Kun olin lapsi eräs läheinen ihminen hoki minulle vuosia sitä, kuinka ruma ja tyhmä olen. Vaikka lapsuudessa tapahtuneet asiat vaikuttavat meihin voimakkaasti läpi elämän ja se on ollut aivan selkeä tieto minulle aina, en kuitenkaan ole nähnyt, kuinka sen ilkeän aikuisen ääni yhä jatkuvasti kertoo minulle kuinka huono kaikessa olen. Kertoja vain on muuttunut minuksi itseksi. On tietysti helpottavaa nähdä tämä asia näin selvästi, koska nyt voi asiat muuttua, mutta vaikealta se tuntuu. Kun on toiminut tietyllä tavalla koko elämänsä, väheksynyt jatkuvasti itseään, kaikessa ja kokoajan, ei se muutos tapahdu hetkessä. En välttämättä pysty koskaan suhtautumaan itseeni samanlaisella lempeydellä kuin ystäviini, mutta on yritettävä ja tehtävä tietoisesti töitä. Työ oman itsensä kanssa tuntuu kohtuuttoman suurelta. Mietin, onko elämä kaikille yhtä hankalaa?

Kaksi viikkoa sitten aloitin masennuslääkityksen (olin kolme vuotta ilman). Ajattelin, että ei elämän kuulu kuristaa kokoajan. Odotan, josko alkaisi helpottamaan. Olen nyt ollut kaksi viikkoa aivan mielettömän herkkä. On myös ihmissuhteita menneisyydestä, jotka olen kuvitellut jo käsitelleeni, mutta nekin ovat nousseet taas pintaan ja tuntuvat verhoavan minut alleen. Tunnen aivan mieletöntä surua kun mietin erään elämää, tunnen vihaa ja hylätyksi tulemista kun mietin toista, jotkut ihmiset taas läikehtivät sydämessäni ja monet kohtaamiset ovat olleet niin niin satumaisia ja kauniita, rakkaudellaan parantavia. Elän täysillä, mitä tunteisiin tulee. Mutta voi, se on väsyttävää ja olen uupunut.  

 

 

Share

Pages