Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

(En mitenkään loukkaantunut verisesti tai muuttunut itsetuhoiseksi tämän tapahtuman takia. Oon vaan lähiaikoina miettinyt paljon sitä, miten paljon muiden (myös omaa) ulkonäköä mollataan. Se ei oo ok. Miks sitä tapahtuu niin paljon?)

Sukulaiseni postasi facebookkiin tämän kuvan Tampere-talon näyttelyni avajaisista. Ihan tavallinen kuva ihmisistä juhlissa juttelemassa. Kiva muisto seinälläni. Kunnes joku itselleni tuntematon mies kommentoi seuraavasti: Sannilla näyttää olevan erittäin "taiteelliset" tatuoinnit käsivarressa, vai onko vain vitsiksi piirretty tähän kuvaan? Hetken olin vähän ihmeissäni. Onneksi omat ystäväni ovat niin ihania ja viisaita, ettei omassa arjessani edes ole mitään toisen ulkonäön negatiivista kommentointia. Keskustelu jatkui seuraavasti:

Minä: Ihan ne olen selvinpäin täysissä järjissäni ottanut. Lasten piirroksia. Sitä toivoisi, että tämä maailma jo 2000-luvulla olisi sellainen, ettei toisen tyyliä tai ulkonäköä kukaan tulisi arvostelemaan.

(tästä välistä jätän pari hänen kommenttiaan pois koska niitä ei tajua...)

Mies: Mutta sen verran täytyy korjata ja ottaa takaisin, etten ikinä olisi arvostellut, jos kyseessä olisi ollut synnynnäinen eli ei-hankittu ominaisuus. Silloinhan ihminen ei voi sille mitään. 

Ulkopuolinen kommentoija: Törkeetä arvostelua!

Mies: Jos arvostelu on "törkeää", silloin on sen kohdekin sitä. Muutenhan sen voisi sivuuttaa vähäpätöisenä.

Minä: Tässä keskustelussa ei oo nyt oo mitään muuta törkeää (epäloogista ja junttia) kuin Mies (nimi muutettu).

Olen jo pidemmän aikaa mietinyt sitä, kuinka itsellä on nykyään nollatoleranssi muiden ulkonäön mollaamisen suhteen. Nuorempana olen syyllistynyt juuri tuollaiseen perseilyyn ja onnekseni oppinut. Kenellekään ei kuulu vittuakaan mun tatskat, naama, rillit, tissit, sääret, perse, paino tai vaatteet ja tämä pätee toisinkinpäin. Se, millä on merkitystä on ystävällisyys. Ei yhtään millään muulla.

VITTU YSTÄVÄLLISYYS!

 

 

 

 

Share

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

On kevät ja työasiat kulminoituvat päällekkäin ja peräkkäin (=4 näyttelyä). Vaikka olen ollut tarkkana kalenterini, aikatauluttamisen ja sen suhteen, ettei tulisi koskaan liian kiire, ei näihin asioihin vaan pysty aina itse vaikuttamaan. Kolmen vuoden takainen loppuunpalaminen on vaikuttanut siihen, että teen kaikkeni välttääkseni ylikuormittumisen. Minulla on oltava aikaa urheilulle (kuntoutus), seinään tuijotteluun ja ystävien näkemiselle. Muuten sairastun. Onneksi olin suunnitellut teosteni valmistumisen ajoissa, niin ettei yllättävät lehdistötiedotteiden laatimiset, julisteiden ja kutsujen tekemiset tai alkavaan taloremonttiin liittyvät suunnittelut ja raivailut ihan tappaneet minua. En yksinkertaisesti kestä jos minulla on päivässä monta hoidettavaa asiaa. Selkeintä on niin, että tänään teen yhden asian ja huomenna toisen. Ihmeellisesti olen onnistunut tällä toivomallani tavalla työskentelyssä lähes vuoden. Nyt tilanne kuitenkin meni noin kuukaudeksi sellaiseksi, että piti miettiä montaakin asiaa yhden päivän aikana. Kaikista pahinta minulle on tietokoneella istuminen (100% varmuudella migreeni alkaa) ja lattialla tehtävät askartelut selkävammani takia (tätä en myöskään pystynyt välttämään teosten niin vaatiessa). Ihan oikeasti minuutti lattiatasossa kurotellen jotakin hommaa tekee minut todella sairaaksi. Sitten kun ei edes kerkiä urheilemaan (mikä onkin minulle elinehto, jos haluan pysyä työkuntoisena) on huonovointisuus taattu. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että olen selvinnyt tästä ja tilanne alkaa helpottumaan.

Olen ehdottomasti tekijä. Minä haluaisin piirtää seinän kokoisia puuväritöitä jatkossakin, mutta nyt olen joutunut hyväksymään, ettei se ole mahdollista. Tällä hetkellä mietin, mikä tulee olemaan uusi tekniikkani? Joku sellainen, joka mahdollistaa työskentelyni vielä vuosien ajan. Tampere-talossa nähtävä suuri puuväripiirrokseni "Ehkä huomenna" saattaa olla viimeinen puuvärityöni. 

Vaikka en kestäkään enää liiallista kaaosta työelämässäni, olen selkeästi tekijä. Tekeminen parantaa minut kaikesta. Selkävammani estää monenlaisen tekemisen ja se masentaa toisinaan. Nyt keväällä olen ollut enemmänkin vihainen, kun en pysty esim leikkaamaan pihani suurta pensasta. Katselen rehahtanutta puskaa ja tunnen kateutta kun joku muu auttaa minua hommassa. Haluaisin olla apuna ystäville muutossa tai muunlaisissa fyysisissä toimissa, mutta olenkin se, joka joutuu pyytämään kaikkeen itse apua. Uskon myös sen, että oppisin tekemään ihan mitä vain. Etenkin kaikenlainen fyysinen tekeminen olisi ihanaa. 

Kaikista tärkeintä elämässäni on työ, terveys ja rakkaus (en taida olla yksin näiden asioiden kanssa!). Ihan terve en ole enkä varmaan koskaan tule olemaankaan ja tämänhetkinen suurin innoittaja liikunnalle onkin oma terveyteni. On ihana huomata kuinka ulkonäkökeskeinen korkea sykkeinen liikunta on muuttunut rauhalliseksi ja kuntouttavaksi. Käyn pilateksessa ja bodybalancessa vain voidakseni fyysisesti paremmin (ja samalla se tietysti vaikuttaa päähänkin) koska haluan olla työkuntoinen ja ehkä tulevaisuudessa pystyä jopa puutarhahommiin. Rakkaus taas, sitä on jokapuolella melkein liikaa. Kun taas töitä monet tekee ihan liikaa, eikä sitten ehkä osaa rakastaa tai olla rakastettuja. Sillä alueella ainakin minulla on työtä lopuksi elämää.

 

Share