Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Elän ehdottomasti elämäni parasta aikaa. Kun mielialalääkitys on poistanut kroonisen ahdistukseni (joka ei tarvinut edes alkaakseen mitään erikoisempaa syytä) pystyn murehtimisen synnyttämän lamaantumisen sijaan toimimaan ja tekemään. Olen aktiivinen ja monet asiat myös kiinnostavat. Voisin olla vaan kotona eikä tekeminen lopu koskaan. Lähiaikoina olen opetellut ukulelen soittamista, menin alkeistunneille reilu kuukausi sitten. Aloitin soittamisen, koska haluan tehdä musiikkia. Eron jälkeen olen ollut musan tekemisen suhteen ihan lukossa. Tietysti asiaa on hankaloittanut se, etten osaa oikeasti soittaa kuin vähän pianoa (kävin lapsena tunneilla ja vihasin sitä, joten en myöskään oppinut kauheasti) ja myöskään laulaminen ei suju, happi loppuu kesken ja tekniikka on selkeesti väärä. Kaulassani on myös jokin ärsyttävä vamma ja sekin voi olla osasyynä tekemättömyyteen. Olen ollut reilun kymmenen vuoden aikana kahdessa eri bändissä mutta aina kuitenkin unelmoinut yksin tekemisestä. Tuntuu, että rimani on ollut aina liian korkea. Haluan tehdä parhaan laulun, en tyydy keskinkertaiseen. Olen ymmärtänyt olevani tässä musa-asiassakin itse itseni tiellä. Vaatimassa ja haukkumassa. Nyt en ole edes yrittänyt tehdä lauluja, olen vain opetellut sointuja ja toistanut niitä satoja kertoja. Minun piti pitää taukoakin harjoittelusta kun heräsin yöllä, enkä tuntenut sormiani. Kaikki tehdään aina ns täysillä! 

Nyt on alkanut tapahtumaan, taas jokin suuri muutos aivoissani. Eilen syntyi yksi laulu yli vuoden tauon jälkeen. Siinä on neljä sointua ja se on todella alkeellinen, se kertoo viime kesän hirveästä rakkaudesta. Lauloin ja soitin ja kyyneleet valuivat- ainakin se on tehty tunteella ja on minulle aito. Tekemisessäni on rohkeutta olla "huono". Monet ovat sanoneet, että musiikissani on mielenkiintoista juuri se, ettei oikein osaa, mutta tekee koska on pakko ja sitten se onkin hienoa ja hyvää juuri siksi. On niin vaikeaa olla ylpeä itsestään, luottaa epävarmaan haparointiinsa. Mutta nyt on pakko, koska musiikin esittäminen muille on parasta, mitä olen elämässäni kokenut. Kuinka paljon syntyisikään kaikkea hienoa jos ei pelättäisi mokaamista ja oltas liian itsekriittisiä. Kun kaikki vaan tekisivät rohkeasti sitä, mistä ovat kiinnostuneita. Tärkeintä on kuitenkin tekeminen, ei lopullinen tulos. 

Mun piti tehdä apurahahakemusta mutta suunnittelinkin tulevan levynkanteni. Samalla paljastan nimen, jolla aion tulevaisuudessa esiintyä.

 

 

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Alkuvuodesta päätettiin yhden kaverin kanssa, että ruvetaan kuukauden sokerittomalle.

Olen syönyt koko elämäni tosi paljon karkkia, leivonnaisia ja muita sokeriherkkuja. Minulla on syömishäiriötausta. Olen ahminut oksentamatta (sitä kesti vuosia ja ajattelin vain ruokaa, se oli tosi kamalaa). Sairauteni on ollut tuskallista ja vaikka koen parantuneeni siitä, tulee minulla aika usein ylilyöntejä. Olen se kaveri, jolta kaverit piilottaa herkut kun tulen kylään. Syön lasten karkkivarastot. Kerran söin jopa ystäväni hasmterin suklaat! Tunnen jatkuvasti huonoa omaatuntoa siitä, että herkuttelen päivittäin. Vuodessa on ehkä kaksi päivää, jolloin en syö karkkia tms.

Sovittuamme tuosta herkuttomasta kuukaudesta aloin miettimään asiaa. Tulin siihen tulokseen, että en halua olla syömättä herkkuja yhtä kuukautta. Mietin, miksi olisin ilman herkkuja kun päivittäinen herkkuhetki (tai hetket) saa oloni niin onnelliseksi! Ainoa vastaus minkä keksin, oli se, että pelkään lihomista. Olen pelännyt koko elämäni lihomista ja tämän vuoksi tuominnut itseäni päivittäin. Kymmenen vuoden aikana on kyllä tullut melkein 10kg lisää. Niin käy kun tulee ikää (aineenvaihdunta hidastuu) ja kun urheilee (lihakset kasvavat ja painavat). Ymmärsin, että vaikka olen pyrkinyt jo vuosia kehopositiiviseen ajatteluun ja arvostan kaikkien muiden kehoja, en hyväksykään sitä tosiasiaa, että omakin kehoni vanhenee ja muuttuu. Takaraivossani joku muistuttaa minua jatkuvasti siitä, miten paljon hoikempi olisinkaan jos en herkuttelisi ja muka onnellisempi ja plaaplaa. Minutkin on aivopesty siihen, että lihavuus on pahaa. Olen ymmärtänyt, että rakastan herkkuja ja kunhan pystyn pitämään päivittäiset annokseni ns. kohtuudessa, tulen niitä varmaan lopunikääni syömäänkin. Tämän takia minun on ennenkaikkea hyväksyttävä kehoni sellaisena millainen se on. Ja tämä on se syy, miksi päätin sittenkin viettää sokerillisen helmikuun. Siinä on yksi sääntö: herkuttele päivittäin. Vaikka mikään ei periaatteessa ole muuttunut (herkuttelinhan tammikuussakin päivittäin) on jokin napsahtanut päässäni eri ajatusraiteille. Nyt se on hyväksyttävää! Ja juuri tällä ajatusmallilla haluan jatkaa helmikuunkin jälkeen. Nyt on taas saatu vaimennettua yhtä vaativaa ja tuomitsevaa ääntä päästäni! Ja kun masu kasvaa, pitää ostaa uudet housut ja heittää liian pienet menemään: sellainen on todellista onnellisuutta. (Hei minua pienemmät kaverini, olisi muutamat upeet korkeavyötäröiset pillifarkut tarjolla!)

Tänään leivoin Runoja ja leivontaa fitnessin tilalle- reseptizinestä Sitruuna-rosmariinikakun (vaihdoin vaan vehnäjauhot gluteenittomiin). Super hyvää! Syötiin kaverin kanssa se kokonaan kaksin!

Lue myös:

Runoja ja leivontaa fitnessin tilalle

Ilkeä ja vaativa ääni

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Alkanut vuosi on ollut ihana. Luulen, että keskitalvi on aina minulle ikäänkuin helpointa aikaa. Silloin tulee pilkottua puita (tulehduskipulääkekuurien ansiosta tämä on onnistunut) ja lämmitettyä talon porinmattia ja leivinuunia. Mahdollisuus olisi täysin sähköiseen lämmitykseenkin, mutta puun lämpö on ihan erilainen ja nautin sellaisista arjen askareista jotka tuntuvat urbaanin ihmisen arjessa jonkinlaiselta selviytymistarinalta. Vasemmassa kädessäni on kolme palovammaa, olen huolimaton lämmittelijä ja aina kun pistävä kuumuus polttaa ihoani, mietin yhtä rakastani, joka saa ehkä juuri samalla hetkellä käteensä myös palovamman. Miettiiköhän hän minua silloin? Oikeastaan maailmassa parasta on tuli, palavan puun rätinä, sen levittämä lämpö. Se pysäyttää älypuhelimen ja työn uuvuttaman ihmisen, juurruttaa ja palauttaa. 

Olen kertonut siitä, kuinka olen pyrkinyt kuuntelemaan itseäni ja elämä on lähtenyt muotoutumaan sellaiseksi, millainen juuri minun elämäni kuuluu olla. Olen aika itsenäinen (siihen pyrin ja sellainen haluan olla), mutta myönnän, että vastapainoksi omalle ajalle ystävyys- ja rakkaussuhteet ovat tärkeitä. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunnen olevani vapaa. Tämä vapaus on minulle onnellisuutta. Olen jo pidemmän aikaa tiennyt, etten pysty sitoutumaan vain yhteen ihmiseen, mutta silti jonkin asian tajuamisesta on aika pitkä matka siihen, kun asian saa toteutumaan käytännössä. Myöskään ajattelu ei vielä kerro kenellekään, miten asiat toimivat tai millaisilta ne tuntuvat. Nyt olen tapaillut useampia ihmisiä yhtä aikaa, niin, että kaikki ovat toisistaan tietoisia. Voisin sanoa rakastavani kahta ihmistä romanttisesti. Tämän lisäksi on myös monenlaista muuta rakkautta, kohtaamista ja leikkimistä, monenlaista fyysistä läheisyyttä. Olen onnellinen siitä, että tämä maailma muuttuu ja ettei esitetä enää vain sitä yhtä oikeaa tapaa muodostaa parisuhdetta (korjaan: ei edes ole mikään oletus, että pitäisi haluta olla parisuhteessa). Uskon, että elämässäni on ollut todella paljon kärsimystä juuri siksi, kun olen yrittänyt olla niin monta vuotta ympäristön mallien ja hyväksynnän mukaan. Nähden itseni pahana ja epäonnistuneena, itsekkäänä, kevytkenkäisenä ja heikkona. Vaikka olenkin vain kipuillut sitä, kun olen elänyt itseäni vastaan.

Teossarjan aikaisemmat maalaukset (niitä on jo sata!) löydät seuraavista linkeistä:

Uusimmat maalaukset (ja lomanjälkeinen elämä)

Maalauksissa

Jaksan laittaa joskus huulipunaa

Ympärillä on hiljaisuus

Pelastaja

Iloiset maalaukset