Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Häpeä on sellainen asia, joka on olemassa koko ajan. Ainakin minun elämässäni. Lapsena häpesin sitä kun olin niin tyhmä ja ruma. Sain kuulla sen liian usein läheisen sairaan ihmisen suusta sekä koulussa. Aloin tosiaan uskomaan, että näin on, koska kuulin sitä niin usein. Tottakai olen saanut elämässäni myös rakkautta ja kehuja, mutta yksi ilkeys on vähintään yhtä voimakas kuin kymmenen lämmintä sanaa. Opin siis häpeämään lähes kaikkea mitä tein, koska olen lähtökohtaisesti kaikessa huono. Eihän tyhmä voi tehdä asioita kuin tyhmästi ja nolosti!

Lapsuudesta on onneksi jo vuosikymmeniä ja olen ollut onnekas pystyessäni pääsemään eteenpäin näistä lähtökohdista. Suurin pelastajani on ollut taide. Taiteen tekeminen ja tässä ammatissa toimiminen ovat tehneet minusta itsevarmemman ja hiljentäneet negatiivisia ääniä päästäni. Oman taiteeni suhteen olen varma. En ole koskaan hävennyt teoksiani. Elämässä tuntuisi olevan tärkeintä se, että kokee itse olevansa jossakin hyvä.

Oma häpeäni ja epävarmuuteni konkretisoitui minulle viime viikolla. Olenhan kertonut aikaisemmin siitä, kuinka olen unelmoinut tekeväni musiikkia yksin ja ollut sen asian kanssa ihan lukossa, ajatellut etten enää koskaan tee yhtään laulua. Alkuvuonna päädyin onnekseni ukulele-tunneille ja musiikkiunelmani alkoi sen ansiosta toteutumaan. Yhtenä iltana tein pitkästä aikaa oman laulun. Se oli kertosäkeen mittainen ja koostui muutamasta soinnusta. Viime viikolla päädyin ukulele-tunnin jälkeen kuuntelemaan yhtä keikkaa. Keikkojen jälkeen siellä oli open stage. Olin päivemmällä viimeistellyt lauluni ja mietin, että uskaltaisinkohan esittää sen kun kerta soitinkin oli mukana. Reilun tunnin aikana, jona kuuntelin muita bändejä kävin läpi sisäistä häpeä-keskustelua. Se meni suurinpiirtein näin: "Oon maailman säälittävin. Oon soittanut muutaman kuukauden ukulelea ja sitten teen niin huonon laulun, että sen pystyis tekeen kuka vaan. Jos menen esiintymään, nolaan itseni lopullisesti. Että kannattaakohan mennä?!? " Tätä mantraa toistin päässäni sata kertaa, hiki valui, sydän hakkas ja tärisin. Silti joku himo esittää sen voitti ja uskalsin. Sain tosi isot aploodit, mutta senkin perustelin itelleni niin, että ihmiset pitävät mua niin nolona, että taputtavat säälistä. Vähän niinkuin lapsille aina taputetaan tosi kovasti kun he esittää jotain söpöö- halutaan kannustaa oli se mitä vaan. 

Silti sen jälkeen oloni oli maailman onnellisin! En vain tiedä mitään parempaa kuin esiintyminen. Ja vaikka häpeän ja joka toinen hetki mietin, että olen nolo ja joka toinen, että teen omaa hienoa juttuani, niin silti onneksi tekeminen voittaa sen häpeän. Oon kiitollisin siitä, että uskallan, vaikkakaan ikävä ääni päästäni ei varmaan koskaan täysin hiljene. Häpeänkin kanssa olen oppinut elämään niin, ettei se enää voita.

Lopuksi vielä teille se mun eka yhden laulun keikka ja vielä toinen laulu (mun tän hetken hitti!), jonka tein viime viikolla.

&feature=youtu.be

&feature=youtu.be

Lue myös:

Musahommat ns. sujuu

 

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Lopetin onnen tavoittelemisen muutama vuosi sitten. Silloin ymmärsin onneni olevan tässä hetkessä. Jos se olisi huomisessa tai saavutuksissa, en kokisi onnellisuuden tunnetta koskaan. Tai siis "ymmärsin". Asiathan menevät usein niin, että ymmärrät jotakin ja pystyt sanoittamaan sen, tiedät sen olevan sinulle hyväksi, mutta käytännössä onnistuminen vie usein kauankin aikaa, niin, että todella pystyt tekemään oivalluksestasi osan käyttäytymistäsi. Esimerkiksi minua oksettaa karkkien liiallinen syöminen ja tiedän tämän olevan itselleni ongelma, mutta silti syön aina niitä liikaa ja lopulta oksettaa. Joskus tulee se päivä (ehkä!), kun pystyn laittamaan osan karkeista kaappiin odottamaan seuraavaa päivää. Muistan ongelmallisen syömishistoriani enkä enää jaksa elää niin, koska se ei tee minulle hyvää. Tätä päivää odotellessa saan kuitenkin olla onnellinen.

Onnellisuus ei ole sitä, ettei ahdista, ettei työt paina, ettei ole kipuja kokoajan kehossa. Ei sitä, ettenkö surisi läheisieni huolia, ettenkö ikävöisi rakastani, ettenkö pelkäisi pahinta. Myös juuri nämä asiat ovat osa onneani. Kun sanon olevani onnellinen, ei se tarkoita etteikö minulla olisi ongelmia, huolia ja pelkoja. Tämän asian tiedostaminen ja todella sen tunteminen on tehnyt minut onnelliseksi. 

Uskon, että omassa elämässäni saan kiittää tästä "invalidisoitumistani". Ilman fyysisiä kipujani olisin jatkanut elämääni sokeana ja tavoitellut aina vain esimerkiksi taiteellista menestystä. Olisin ollut kokoajan kaikkeen tyytymätön ja vain tavoitellut taas suurempaa. Kun oikeasti ei enää pysty ja pitää pysähty voi joko katkeroitua tai muuttua. Voi olla kateellinen kaikille kaikesta tai vaan olla onnellinen siitä, että saa juoda aamukahvia kardemummalla. 

Elän elämäni onnellisinta aikaa. Parasta siinä on se, ettei se johdu toisesta ihmisestä, menestyksestä tai materiasta. Tämä onnellisuus tuntuu hirveän herkältä, särkyvältä ja katoavaiselta. Tänäänkin on ihan tavallinen päivä, mutta se on onnellinen. Tätä on vaikeaa selittää.

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Tuntuu, että olen kirjoittanut tosi paljon aiheesta "itsensä kuuntelu". Mutta se tuntuu olevankin itselle ajankohtainen ja ylipäänsä kaikille tärkeä asia. Monet kun eivät välttämättä koskaan kuuntele itseään, vaan elävät sokeasti ja kuurosti opittujen ja ulkopuolelta tulevien ohjeiden ja mallien mukaisesti. Mielestäni tapa tehdä töitä on yksi tällainen asia. Itse olen huomannut, etten koskaan pystyisi tekemään kahdeksan tunnin työpäiviä viitenä päivänä viikossa. Jos tekisin, sairastuisin. Joskus tein enemmänkin ja tässä on sen tulos: herkistynyt ihminen. Nykyinen terveydellinen tilani on löytänyt sopivaksi työtahdiksi 3 päivää viikossa työhuoneella maalaamassa (max 6 tuntia) ja yksi kotitoimistopäivä, maksimissaan siis neljä työpäivää viikossa. Usein sitä huomaa miettivänsä, olenko huono ja laiska ihminen, kun tässä yhteiskunnassa työnteko ja tehokkuus tuntuu määrittelevän ihmisen hyvyyttä ja hyödyllisyyttä. Mutta nykyään TIEDÄN onneksi olevani todella ahkera ja tuottelias juuri itselleni sopivalla tavalla. Joku toinen ei jaksaisi ollenkaan minun tahtiani ja jollekin toiselle tämä ei tuntuisi missään. Luovassa työssä on myös hankalaa määritellä sitä, koska on töissä ja koska ei, kun nämä ideat pyörivät kuitenkin jatkuvasti päässä.

Työtilanteeni olisi ihanteellinen, jos voisin vain maalata näitä pieniä maalauksia. Kuitenkin alkuvuosi on ollut raskas, koska kuvien tekemisen lisäksi olen hakenut jokaista mahdollista apurahaa ja työpäiviä on ollut viikossa liikaa. Apurahahakemusten tekeminen on uuvuttanut minut. Olen lopen kyllästynyt täyttämään jokaista hakemuspohjaa eri tavalla, muokkailemaan kuvia pdf-kansioiksi ja sanallistamaan kuvallista tekemistäni (hyi!). Tunnen myös painetta, koska ensi kesän näyttelyni tulevat maksamaan minulle 7000e ja ulkopuolista rahoitusta olisi saatava. Taiteilijan ammatissa kun on ihan normaalia, että töitä tekee ilman palkkaa ja sitten vielä itse maksaa, että saa teoksensa esille. Tämä tietysti luo pienimuotoista "olenko idiootti"- elämystä! Ja jos rahaa ei mistään tule, on hakemusten parissakin vietetyt tunnit olleet ns turhia.

Lähiviikkoina (ja vuosina!) olen miettinyt, pitäisikö vain olla hakematta apurahoja, ettei uupuisi näin kovin. Mutta toisaalta on hinku päästä köyhyydestä taas hetkeksi pois. Olen myös miettinyt voisinko toimia missään muussa ammatissa? Monet asiat kiinnostavat, mutta oma fyysinen kunto on myös monen tekemisen esteenä. Ainakin tässä työssä pystyn määrittelemään työasentojani ja pitämään pidempiäkin taukoja tilanteen niin vaatiessa. En myöskään kyseenalaista taloudellisen epävarmuuden kestämistä niin voimakkaasti mitä urani alkuvaiheilla. Olenhan jo pärjännyt tässä ammatissa 9 vuotta!

Tässä taas teossarjani uusimpia maalauksia:

Teossarjan aikaisemmat maalaukset löydät seuraavista linkeistä:

Uudet maalaukset ja rakkausasiaa

Uusimmat maalaukset (ja lomanjälkeinen elämä)

Maalauksissa

Jaksan laittaa joskus huulipunaa

Ympärillä on hiljaisuus

Pelastaja

Iloiset maalaukset