Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Kamalinta tässä keväässä on ollut tieto siitä, etten ole ollenkaan työkuntoinen. En fyysisesti enkä psyykkisesti. Enkä ole kuitenkaan pystynyt lomailemaan, koska minulla on yksityisnäyttelyt kesällä. Viimeisen kuukauden olen todellakin tehnyt töitäni väkisin ja ollut suoraan sanottuna ihan vitun loppu. Monet tietävät, että lomailu on minulle muutenkin hankalaa. Tuntuu, että se onnistuisi vain toisessa maassa niin, että olisi mielekästä lomatekemistä. Rannalla makoilu on tylsintä mitä tiedän. Koko alkuvuosi on kuitenkin ollut minulle liian työntäyteinen. Olen itse määritellyt maalaavani kolme maalausta viikossa, sen lisäksi on kokoajan paperitöitä (plus harrastukset, keikat, lukeminen ja sosialisointi). Perjantaisin tuntuu siltä, kuin olisin selviytynyt tulivuorenpurkauksesta. Helposti myös, kun elää omaa elämäänsä, alkaa vähättelemään sairauksiaan, koska niistä on tullut itselle normaali. Unohtaa, että aamuisin keho on kuin 80-vuotiaalla sairaalla ihmisellä, koko päivän minua sattuu johonkin, lisäksi olen masentunut.

Eilen illalla kaverini toimiessa kuskina matkalla ihanista häistä kotiin, istuin pelkääjän paikalla ja vihdoinkin ajatukseni muuttuivat todeksi. Olen aikaisemminkin kirjoittanut siitä, kuinka tietäessään ajatuksen tasolla minkälainen tapa toimia on itselle paras, siitä on vielä pitkä matka käytännön toteutumiseen. Koin hyvin voimakkaasti sen, että minun ei tarvitse enää maalata lisää teoksia uuteen teokseeni, jota olen maalannut nyt 11 kuukautta. Yhteensä yli 130 maalausta. Aika monta maalausta yhteen näyttelyyn! Kuinka minä itse olen määritellyt maalausten määrän ja itsepintaisesti yrittänyt pysyä tavoitteessani, vaikka olen sairas ja tarvitsen lomaa. En ole nähnyt mahdollisuutena sitä, että en vain tekisi töitä vaan keskittyisin esim lepoon ja lataamiseen. Olen vain toiminut ahdistuneena kuin kone ja tuntenut kuolevani siihen pian. Jo pitkään jokaisen työpäivän jälkeen on alkanut myös migreeni, koska olen ollut sitten niin helpottunut: "huh, selvisin taas tämän päivän töistä". Olen ruoskinut itseäni ikävillä ajatuksilla, etten ole mitään ja näyttelystäni tulee paska, jos en pääse tavoitteeseeni. On se vaan huvittavaa taas huomata kuinka itse on usein se suurin ongelma omassa elämässään.

Päätin siis, etten maalaa näyttelyyni enää uusia kuvia jos se ei oikeasti tunnu mielekkäältä. Tiedän, että maalauksia yhä tulee, koska uskon maalamisen tuottamaan iloon. Niitä ei kuitenkaan tulee enää niin montaa mitä piti. Sitten näyttely on harvempi ja erilainen, millaiseksi ripustuksen mielessäni kuvittelin. Mutta siitähän ei taas kukaan muu tiedä millainen sen näyttelyn muka kuuluu olla, paitsi se mun hirveä pomo, eli mä itse. Tämän kuukauden aikana ainoat pakolliset työt ovat nyt minulle yksi apurahahakemus ja veroilmoitus. Lisäksi aion tehdä vain asioita, jotka auttavat minua voimaan paremmin.  Tämä päätös on minulle todella hieno ja uskomaton! Olen joutunut tekemään vuosia töitä päässäni, että pystyn nyt toteuttamaan tämän. Tänään mielessä ja kehossa on ollut myös paljon rennompi ja onnellisempi olo. Olen osannut kuunnella itseäni ja tunnen siitä kiitollisuutta.

 

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Perjantai-iltana kävelin kotikatuani ja näin naapurin pariskunnan tekemässä pihatöitä. Yhdessä mutta erikseen he siellä kyykkivät ja puuhastelivat omiaan. Tunsin vihlaisun sydämessäni! Itse olin matkalla keskustaan kuuntelemaan yhtä keikkaa, minulla oli pirteää huulipunaa ja olen vapaa tekemään mitä haluan. Ei sekään huono juttu! Ehkä tämä esimerkki kuvastaa hyvin valinnat, joita me elämässämme teemme. Oma kokemukseni on kertonut minulle sen, ettei minun kuulu asua yhdessä kumppanini kanssa, koska en ole sellaiseen nyt tai ehkä koskaan tarpeeksi joustava. Silti kadehdin ihmisiä, jotka voivat jakaa niin intensiivisesti arkensa. Kun olen valinnut tällaisen ns itsenäisen/vapaan elämän, joudun myös luopumaan paljosta. Jokaisen vain tulee itse miettiä mikä on elämässä ehdotonta ja minkä asian kanssa pystyy joustamaan. Vaikka valitsen oikein itselleni, joudun luopumaan jostakin turvallisesta ja seurauksena on kaipuu. 

Tiedostan kaipaavani läheistä parisuhdetta. Etenkin masennuskausina kaipaan kainaloa ja rakkautta. Vaikka ympärillä onkin monta hyvää ystävää, eivät ne vastaa romanttista suhdetta. Kaukosuhteeni uuteen ihmiseen on ihana ja merkittävä, mutta myös samalla surullinen ja haastava. Erostani on nyt 21 kuukautta ja miettiessäni elämääni hahmotan uuden ajan alkavan siitä. Tässä uudessa elämässäni minulla on ollut kolme masennusta. Jokainen on lauennut silloin, kun tunnetasolla on tapahtunut jotakin voimakasta ja arkeani heilauttavaa. Tämä viestii minulle siitä, että elämäni olisi hyvä olla mahdollsimman tasapainoista. 

Sana tasapainoinen ei ole ehkä ensimmäinen joka tulee mieleeni miettiessäni elämääni. Ammattini olen kokenut etenkin viimeisen vuoden aikana stressaavaksi. Tähän tietysti vaikuttaa myös fyysinen/henkinen kuntoni. Kun on tulossa näyttelyitä on pakko tehdä (vaikka tiedän, että minulla on kaikki perusteet tällä hetkellä sairaslomaan). Sopimus on allekirjoitettu ja jos perun joudun kuitenkin maksamaan galleriavuokrat. Tällöin kaikki olisi vielä turhempaa! Vain taiteilija voi ymmärtää mitä on tehdä ammattitaitoisesti töitä vuodesta toiseen ilman palkkaa. Rahattomuus stressaa, jaksaminen stressaa, omien ideoiden kiinnostavuus ehkä kanssa. Myöskään tapani olla suhteissa ei ole helpoin, mutta ymmärrettyäni etten voi jakaa elämääni vain yhden ihmisen kanssa, ei ole muutakaan vaihtoehtoa. Monisuhteisuudessa tulee aika usein yllättäviä käänteitä ja mukana on niin monen ihmisen tunteet ja toiveet ja kaikkia niitä tulee kuunnella ja pyrkiä ymmärtämään, unohtamatta ystävällisyyttä ja 100% rehellisyyttä (nämä kaikki tulisi tietysti olla mukana ihan kaikissa ihmissuhteissa, ei vain polyamorisissa).

Ilman tätä perinnöllistä geneettistä sairautta elämä olisi usein varmasti helpompaa, mutta varmasti myös usein vaikeaa! En itseasiassa koe elämän haasteita mitenkään negatiivisina, koska ihminen voi aina opetella uusia tapoja olla ja suhtautua, voi aina oppia ja muuttua (sekin on valinta!). Ja kun selviää haasteista saa siitä selviytymisestä taas luottamusta ja voimia. 

 

 

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Kaksi viikkoa sitten alkoi taas masennus. Oli hankalaa ymmärtää sitä, koska viimeiset kuukaudet ovat olleet niin hyviä. Ainakin minä aina masennusjakson jälkeen elän hetken siinä luulossa, etten enää masentuisi. Eihän siihen tilaan kukaan haluaisikaan takaisin, kun on kerta taas alkanut voimaan paremmin!

Tein merkittävän oivalluksen masennuksestani ja uskon tämän helpottavan masennusjaksojeni kestämistä. Vaikka ikävät tapahtumat voivatkin laukaista masennuksen, ei minun masennukseni vaadi välttämättä mitään vastoinkäymistä. Masennus vain tulee kun haluaa ja on poissa jonakin aamuna. Se ei tule minulle hitaasti vaan se on tullut yön aikana kun herään. Masennukseni kestää muutamasta viikosta muutamiin kuukausiin. Masennus tuntuu minussa fyysisenä kipuna: varpaista päälakeen on jännittynyt olo (muistatteko miltä tuntui kasvukivut lapsena, sellaisia), samalla joku kuristaa tai on ikäänkuin kaatanut sementtiä suustani sisään ja sinne se on kuivunut. Ei mikään unelmieni olo. Tilannetta on aina, läpi koko elämäni, pahentanut se, että tällaisessa tilanteessa alan etsimään syytä masennukselleni. Sekin on täysin luonnollista, toivoo, että pahalle ololle löytyy syy, jolloin sitä pystyy alkaa purkamaan. Mutta nyt kun olen ymmärtänyt masennukseni olevan "vain sairaus", en väkipakolla etsi kaikesta mahdollisesta syitä, näin myös vahingossa mustamaalaten elämäni hyviäkin asioita. Vahingossa syyllistäen elämässäni olevia tapahtumia, kohtaamisia, valintoja- näin säästäen itseäni huomattavasti. Syyksi jää vain masennus. 

Tämän tiedon ansiosta, pystyn elämään masennukseni kanssa niinsanotusti normaalia elämää. Ikäänkuin hengitän koko päivän, annan pahan olon olla tuossa, mutta en alistu sille. Se on osa minua mutta ei määrittele minua kokonaan. Takerrun päivän kivoihin hetkiin, jotka kestävät muutamia sekuntteja. Ne muistuttavat minua siitä millaista elämä on kun voi taas joskus paremmin.

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Häpeä on sellainen asia, joka on olemassa koko ajan. Ainakin minun elämässäni. Lapsena häpesin sitä kun olin niin tyhmä ja ruma. Sain kuulla sen liian usein läheisen sairaan ihmisen suusta sekä koulussa. Aloin tosiaan uskomaan, että näin on, koska kuulin sitä niin usein. Tottakai olen saanut elämässäni myös rakkautta ja kehuja, mutta yksi ilkeys on vähintään yhtä voimakas kuin kymmenen lämmintä sanaa. Opin siis häpeämään lähes kaikkea mitä tein, koska olen lähtökohtaisesti kaikessa huono. Eihän tyhmä voi tehdä asioita kuin tyhmästi ja nolosti!

Lapsuudesta on onneksi jo vuosikymmeniä ja olen ollut onnekas pystyessäni pääsemään eteenpäin näistä lähtökohdista. Suurin pelastajani on ollut taide. Taiteen tekeminen ja tässä ammatissa toimiminen ovat tehneet minusta itsevarmemman ja hiljentäneet negatiivisia ääniä päästäni. Oman taiteeni suhteen olen varma. En ole koskaan hävennyt teoksiani. Elämässä tuntuisi olevan tärkeintä se, että kokee itse olevansa jossakin hyvä.

Oma häpeäni ja epävarmuuteni konkretisoitui minulle viime viikolla. Olenhan kertonut aikaisemmin siitä, kuinka olen unelmoinut tekeväni musiikkia yksin ja ollut sen asian kanssa ihan lukossa, ajatellut etten enää koskaan tee yhtään laulua. Alkuvuonna päädyin onnekseni ukulele-tunneille ja musiikkiunelmani alkoi sen ansiosta toteutumaan. Yhtenä iltana tein pitkästä aikaa oman laulun. Se oli kertosäkeen mittainen ja koostui muutamasta soinnusta. Viime viikolla päädyin ukulele-tunnin jälkeen kuuntelemaan yhtä keikkaa. Keikkojen jälkeen siellä oli open stage. Olin päivemmällä viimeistellyt lauluni ja mietin, että uskaltaisinkohan esittää sen kun kerta soitinkin oli mukana. Reilun tunnin aikana, jona kuuntelin muita bändejä kävin läpi sisäistä häpeä-keskustelua. Se meni suurinpiirtein näin: "Oon maailman säälittävin. Oon soittanut muutaman kuukauden ukulelea ja sitten teen niin huonon laulun, että sen pystyis tekeen kuka vaan. Jos menen esiintymään, nolaan itseni lopullisesti. Että kannattaakohan mennä?!? " Tätä mantraa toistin päässäni sata kertaa, hiki valui, sydän hakkas ja tärisin. Silti joku himo esittää sen voitti ja uskalsin. Sain tosi isot aploodit, mutta senkin perustelin itelleni niin, että ihmiset pitävät mua niin nolona, että taputtavat säälistä. Vähän niinkuin lapsille aina taputetaan tosi kovasti kun he esittää jotain söpöö- halutaan kannustaa oli se mitä vaan. 

Silti sen jälkeen oloni oli maailman onnellisin! En vain tiedä mitään parempaa kuin esiintyminen. Ja vaikka häpeän ja joka toinen hetki mietin, että olen nolo ja joka toinen, että teen omaa hienoa juttuani, niin silti onneksi tekeminen voittaa sen häpeän. Oon kiitollisin siitä, että uskallan, vaikkakaan ikävä ääni päästäni ei varmaan koskaan täysin hiljene. Häpeänkin kanssa olen oppinut elämään niin, ettei se enää voita.

Lopuksi vielä teille se mun eka yhden laulun keikka ja vielä toinen laulu (mun tän hetken hitti!), jonka tein viime viikolla.

&feature=youtu.be

&feature=youtu.be

Lue myös:

Musahommat ns. sujuu

 

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Lopetin onnen tavoittelemisen muutama vuosi sitten. Silloin ymmärsin onneni olevan tässä hetkessä. Jos se olisi huomisessa tai saavutuksissa, en kokisi onnellisuuden tunnetta koskaan. Tai siis "ymmärsin". Asiathan menevät usein niin, että ymmärrät jotakin ja pystyt sanoittamaan sen, tiedät sen olevan sinulle hyväksi, mutta käytännössä onnistuminen vie usein kauankin aikaa, niin, että todella pystyt tekemään oivalluksestasi osan käyttäytymistäsi. Esimerkiksi minua oksettaa karkkien liiallinen syöminen ja tiedän tämän olevan itselleni ongelma, mutta silti syön aina niitä liikaa ja lopulta oksettaa. Joskus tulee se päivä (ehkä!), kun pystyn laittamaan osan karkeista kaappiin odottamaan seuraavaa päivää. Muistan ongelmallisen syömishistoriani enkä enää jaksa elää niin, koska se ei tee minulle hyvää. Tätä päivää odotellessa saan kuitenkin olla onnellinen.

Onnellisuus ei ole sitä, ettei ahdista, ettei työt paina, ettei ole kipuja kokoajan kehossa. Ei sitä, ettenkö surisi läheisieni huolia, ettenkö ikävöisi rakastani, ettenkö pelkäisi pahinta. Myös juuri nämä asiat ovat osa onneani. Kun sanon olevani onnellinen, ei se tarkoita etteikö minulla olisi ongelmia, huolia ja pelkoja. Tämän asian tiedostaminen ja todella sen tunteminen on tehnyt minut onnelliseksi. 

Uskon, että omassa elämässäni saan kiittää tästä "invalidisoitumistani". Ilman fyysisiä kipujani olisin jatkanut elämääni sokeana ja tavoitellut aina vain esimerkiksi taiteellista menestystä. Olisin ollut kokoajan kaikkeen tyytymätön ja vain tavoitellut taas suurempaa. Kun oikeasti ei enää pysty ja pitää pysähty voi joko katkeroitua tai muuttua. Voi olla kateellinen kaikille kaikesta tai vaan olla onnellinen siitä, että saa juoda aamukahvia kardemummalla. 

Elän elämäni onnellisinta aikaa. Parasta siinä on se, ettei se johdu toisesta ihmisestä, menestyksestä tai materiasta. Tämä onnellisuus tuntuu hirveän herkältä, särkyvältä ja katoavaiselta. Tänäänkin on ihan tavallinen päivä, mutta se on onnellinen. Tätä on vaikeaa selittää.

Pages