Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Työskenneltyäni vuoden yhtäjaksoisesti, päätin yrittää lomaa. Ymmärsin kyllä heti ahdistuvani, jos en käy työhuoneella, koska siellä oleminen tuottaa minulle myös suurta iloa. Toisaalta taas suuret teokset joiden työstämiseen kuluu monta kuukautta tuntuvat toisinaan ihan pakkopullalta ja vapaus luovuuden suhteen on hyvinkin kaukana. Olen enemmänkin tehtaan kone, joka toistaa automaatiolla samaa toimintaa, kunnes tulee valmista. Päätin siis yrittää yhdistää lomailun työhuoneiluun yrittämällä harrastaa kuvataidetta. Minulla on vuosien takaa valmiiksi leikattuja pieniä mdf-levyjä, joihin voisin maalata ilman minkäänlaista itsekritiikkiä nopeita kuvia, joiden ei ole edes tarkoitus olla onnistuneita tai nähdä päivänvaloa. Tämän idean äärellä tiesin kyllä jo, ettei huoleton harrastaminen tule onnistumaan, mutta minulla oli sellainen tunne että jotakin kivaa voi tapahtua. Ja niin sitten tapahtuikin.

Halusin maalata yhdelle ihanalle ihmiselle lahjaksi kaksi maalausta: kissani ja koirani. Näin ehkä hänen ikävänsä uusien ystäviensä luokse ei olisi liian suuri. Kuitenkin tehtyäni ensimmäisen maalauksen kissastani, sainkin uuden teosidean. Idea ei ole mitenkään kummoinen, mutta jatkaa hyvin teoksilleni ominaisen omaeläkerrallisuuden parissa. Päivässä yksi pieni maalaus, aamulla kotona päätän mitä maalaan. Teokseni rajana ovat kotini seinät. Olen myös onnistunut pitämään kiinni rentoudesta ja täysin rakastunut maalaamiseen. Vaikka teoksesta tuleekin suuri kun pienet kuvat muodostavat yhdessä suuren kokonaisuuden, on jokaisena päivänä kuitenkin sellainen olo kuin aloittaisi uuden teoksen. Tämä on mahtavaa ja olen kaivannut juuri tällaista tekemistä.

Lue myös:

Kun lomailla voikin jokaisena päivänä

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Vuoden ostolakko (vaatteet ja asusteet) on nyt ohi. Haasteenani oli olla ostamatta yhtään mitään uutena tai käytettynä. Minulla oli muutamat alusvaatteisiin liittyvät poikkeussäännöt, mutta niitäkään ei tullut ostettua. Yhdet lenkkarit ostin heti haasteen alussa, koska minulla ei ollut yksiäkään ergonomisia kenkiä ja selkä kärsi jokaisella askeleella (mielestäni hyväksyttävä syy). Haaste meni hyvin, ottaen huomioon sen, että sen aikana tuli ero ja tunsin vanhenevani enemmän kuin koskaan. Jos minulla olisi ollut lupa ostamiseen, olisin todellakin kohottanut oloani uusilla vaatteilla. Koen kuitenkin hyväksi, ettei tullut ostettua niitä turhia mielialankohotusvaatteita, jotka varmasti olisivat olleet harkitsemattomia- eivätkä olisi oikeasti parantaneet henkistä tilaani kuin vuorokaudeksi.

Suhde kaapissa oleviin vaatteisiin on syventynyt. Olen myös käyttänyt useita sellaisia vaatteita, jotka ovat olleet kaapissani vuosia käyttämättöminä. Ne ovat tuntuneet uusilta ja piristäneet mieltä. Kun nyt haasteen loputtua olen pyörinyt vähän vaatekaupoilla, huomaan etsiväni oikeastaan vain sen kaltaisia vaatteita, joita olen vuoden aikana käyttänyt ja jotka jo omistan. Tulee turvaton olo jossakin erilaisessa. Projektissa ajatuksenani oli tutkia omaa tyyliäni ja pohtia millaisia vaatteita oikeasti tarvitsen?  Haasteen loputtua keksin vain yhden tarvitsemani vaatteen: hyvät maiharit. Nyt olenkin tilannut sellaiset Kenkäpaja Pihkasta. Sieltä saan itselle juuri sopivat kengät, joita voin myös heillä jatkossa korjailla. Näin ei tarvitse ostaa toivottavasti vuosiin uusia. Kaupan kengät maksavat yli puolet vähemmän, mutta ovat niin paskalaatuisia, että tulevat lopulta kalliimmaksi! Kahdet edelliset maiharit (Ecco ja Ten Points) ovat räjähtäneet käsiin ensimmäisenä talvena. Eniten vituttaa kalliit paskalaatuiset vaatteet!

Syy siihen on tietysti selkeä: rahat menevät hukkaan. Mutta suuremmaksi ongelmaksi tämän haasteen aikana on noussut ahdistus siitä, kuinka paljon tekstiiliteollisuudesta päätyy kaatopaikalle. Ihmiset ostavat täysin kritiikittömästi halpoja huonoissa oloissa tuotettuja rättejä, joita käyttävät ehkä kerran, sitten ne päätyvät kirpparille ja sieltä sekajätteisiin. Ei ymmärretä sitä, miten suuresta ympäristöongelmasta on kysymys! Olen vähentänyt myös vaatteiden pesemistä, tuuletan ja pesen niitä käsin vain tahran kohdalta. Vaatteissa oleva muovi päätyy meriin. Merissä on pian enemmän muovijätettä kuin kalaa! Tekstiileistä irtoava muovi on merien muovijätteen pahimpia tuottajia. Mutta tietystikään useat ihmiset eivät jaksa murehtia siitä, mitä eivät näe. On niin helppoa kuluttaa ja heittää roskiin, kun se kaikki jäte ei jää omalle pihalle. Itse olen ihan kusessa reikäisten sukkien kanssa, että mihin ne nyt vien? En vaan pysty laittamaan niitä enää roskikseen. Miksi kierrätyspisteillä ei ole keräystä lumpulle? Eihän sekään mikään ratkaisu ole, mutta parempi kuin sekajäte.

Tulevaisuudessa aion ostaa mahdollisimman paljon Suomessa suuniteltua ja Euroopassa ommeltua. Myös kirpputoreilla aion käydä. Teen kyllä kaikkeni, etten ostele halpatuotantoa. Aina se ei ole helppoa, jos ei ole varaa ostaa 50 euron eettisiä luomupikkuhousuja, etenkin kun olen kohta taas työtön. Mutta ainakin pyrin olemaan kriittinen oman kuluttamiseni suhteen. Pakko se on kuitenkin myöntää, että omalla kivalla tyylillä on itsellenikin merkitystä (vaikkain nykyään sillä mitä päälläni on, on onneksi vähemmän merkitystä kuin ennen), enkä halua hiihdellä ihan millaisissa vaatteissa vaan. 

(Kuvan kaltaista 4 vuotta sitten ostamaani halpatuotanto akryylimekkoa en ostaisi enää ikinä! Mutta parempi sitäkin on nyt käyttää kuin ostaa uusi!)

Lopuksi vielä kiitos kaikille ystäville, jotka ovat piristäneet minua vaatelahjoituksilla kuluneen vuoden aikana!

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Taas on se aika vuodesta, kun lapset saa todistukset ja vanhemmat hehkuttelevat nerojen jälkeläistensä menestystä somessa. Vaikka omista kouluvuosistani onkin jo aikaa, en silti ihan helpolla unohda sitä, miltä tuntuu olla se kaikessa huono lapsi. Eikä tämä todellakaan ole ollut oma valintani. Minä luin kokeisiin ja yritin pärjätä, mutta sain aina kaikissa lukuaineissa huonoimmat numerot. Vanhempana olen miettinyt, olisikohan minulla ollut jonkinlainen lukihäiriö: yhä lukiessa on hankalaa ymmärtää lukemaansa. Lauseen tullessa loppuun, en muista sen alkua. En pysty lukemaan kuin selkeitä ja helppoja tekstejä. Lapsena lukiessani koekirjan en pystynyt ymmärtämään yhtäkään lausetta tai jäsentämään kokonaisuuksia.

Oma menestykseni ikävuosina 7-16 tapahtui kesäleirillä käpyjenheittokilpailussa. Sain heitettyä käpyjä ämpäriin. Sain kolmannen palkinnon kilpailussa johon osallistui kolme lasta. Minulla on yhä tallessa käsin kirjoitettu kunniakirja tapahtumasta. On tärkeää, että joskus ns. voittaa vaikka olisikin ollut siinäkin huonoin. 

Omat vanhempani ovat korkeasti koulutettuja ja olen kokenut painetta menestyksestä jo pienestä pitäen. Tunsin, että minun pitää lukea itseni ammattiin, jossa on hyvä palkka. En kuitenkaan koskaan uskonut, että minusta tulisi ikinä yhtään mitään. Näin tulevaisuudessa ja aikuisuudessa tyhjyyttä. Pysyin lapsena, ettei tulisi kohdata mitä olla isona. 

Menestys ei ole valinta. Peruskoulun arvosanat eivät määrittele sinua tyhmäksi tai neroksi, huonoksi tai tärkeäksi. On olemassa muunkinlaista osaamista josta pakollisten lukuaineiden arvosanat eivät kerro mitään. Itse saan olla kiitollinen kun taide lopulta tuli ja pelasti. Ilman tämän lahjan löytämistä olisin yhä omissa silmissäni nolla. Mutta siihenkin tarvitsin ulkopuolista tsemppausta, että uskalsin hakea taidekouluun ja sain tekemiseeni luottamusta. Kaikissa on osaamista ja kaikki tarvitsevat hyvää palautetta. Mutta se palaute saisi olla jokin muu kuin loppuelämäksi arvottava numero. 

Tähän loppuun vielä mainos! Sopii oikeastaan tähän, koska juuri Kaija Papua saan kiittää siitä, että hain taidekouluun.

 

Share

Pages