Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Häpeä on sellainen asia, joka on olemassa koko ajan. Ainakin minun elämässäni. Lapsena häpesin sitä kun olin niin tyhmä ja ruma. Sain kuulla sen liian usein läheisen sairaan ihmisen suusta sekä koulussa. Aloin tosiaan uskomaan, että näin on, koska kuulin sitä niin usein. Tottakai olen saanut elämässäni myös rakkautta ja kehuja, mutta yksi ilkeys on vähintään yhtä voimakas kuin kymmenen lämmintä sanaa. Opin siis häpeämään lähes kaikkea mitä tein, koska olen lähtökohtaisesti kaikessa huono. Eihän tyhmä voi tehdä asioita kuin tyhmästi ja nolosti!

Lapsuudesta on onneksi jo vuosikymmeniä ja olen ollut onnekas pystyessäni pääsemään eteenpäin näistä lähtökohdista. Suurin pelastajani on ollut taide. Taiteen tekeminen ja tässä ammatissa toimiminen ovat tehneet minusta itsevarmemman ja hiljentäneet negatiivisia ääniä päästäni. Oman taiteeni suhteen olen varma. En ole koskaan hävennyt teoksiani. Elämässä tuntuisi olevan tärkeintä se, että kokee itse olevansa jossakin hyvä.

Oma häpeäni ja epävarmuuteni konkretisoitui minulle viime viikolla. Olenhan kertonut aikaisemmin siitä, kuinka olen unelmoinut tekeväni musiikkia yksin ja ollut sen asian kanssa ihan lukossa, ajatellut etten enää koskaan tee yhtään laulua. Alkuvuonna päädyin onnekseni ukulele-tunneille ja musiikkiunelmani alkoi sen ansiosta toteutumaan. Yhtenä iltana tein pitkästä aikaa oman laulun. Se oli kertosäkeen mittainen ja koostui muutamasta soinnusta. Viime viikolla päädyin ukulele-tunnin jälkeen kuuntelemaan yhtä keikkaa. Keikkojen jälkeen siellä oli open stage. Olin päivemmällä viimeistellyt lauluni ja mietin, että uskaltaisinkohan esittää sen kun kerta soitinkin oli mukana. Reilun tunnin aikana, jona kuuntelin muita bändejä kävin läpi sisäistä häpeä-keskustelua. Se meni suurinpiirtein näin: "Oon maailman säälittävin. Oon soittanut muutaman kuukauden ukulelea ja sitten teen niin huonon laulun, että sen pystyis tekeen kuka vaan. Jos menen esiintymään, nolaan itseni lopullisesti. Että kannattaakohan mennä?!? " Tätä mantraa toistin päässäni sata kertaa, hiki valui, sydän hakkas ja tärisin. Silti joku himo esittää sen voitti ja uskalsin. Sain tosi isot aploodit, mutta senkin perustelin itelleni niin, että ihmiset pitävät mua niin nolona, että taputtavat säälistä. Vähän niinkuin lapsille aina taputetaan tosi kovasti kun he esittää jotain söpöö- halutaan kannustaa oli se mitä vaan. 

Silti sen jälkeen oloni oli maailman onnellisin! En vain tiedä mitään parempaa kuin esiintyminen. Ja vaikka häpeän ja joka toinen hetki mietin, että olen nolo ja joka toinen, että teen omaa hienoa juttuani, niin silti onneksi tekeminen voittaa sen häpeän. Oon kiitollisin siitä, että uskallan, vaikkakaan ikävä ääni päästäni ei varmaan koskaan täysin hiljene. Häpeänkin kanssa olen oppinut elämään niin, ettei se enää voita.

Lopuksi vielä teille se mun eka yhden laulun keikka ja vielä toinen laulu (mun tän hetken hitti!), jonka tein viime viikolla.

&feature=youtu.be

&feature=youtu.be

Lue myös:

Musahommat ns. sujuu

 

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Lopetin onnen tavoittelemisen muutama vuosi sitten. Silloin ymmärsin onneni olevan tässä hetkessä. Jos se olisi huomisessa tai saavutuksissa, en kokisi onnellisuuden tunnetta koskaan. Tai siis "ymmärsin". Asiathan menevät usein niin, että ymmärrät jotakin ja pystyt sanoittamaan sen, tiedät sen olevan sinulle hyväksi, mutta käytännössä onnistuminen vie usein kauankin aikaa, niin, että todella pystyt tekemään oivalluksestasi osan käyttäytymistäsi. Esimerkiksi minua oksettaa karkkien liiallinen syöminen ja tiedän tämän olevan itselleni ongelma, mutta silti syön aina niitä liikaa ja lopulta oksettaa. Joskus tulee se päivä (ehkä!), kun pystyn laittamaan osan karkeista kaappiin odottamaan seuraavaa päivää. Muistan ongelmallisen syömishistoriani enkä enää jaksa elää niin, koska se ei tee minulle hyvää. Tätä päivää odotellessa saan kuitenkin olla onnellinen.

Onnellisuus ei ole sitä, ettei ahdista, ettei työt paina, ettei ole kipuja kokoajan kehossa. Ei sitä, ettenkö surisi läheisieni huolia, ettenkö ikävöisi rakastani, ettenkö pelkäisi pahinta. Myös juuri nämä asiat ovat osa onneani. Kun sanon olevani onnellinen, ei se tarkoita etteikö minulla olisi ongelmia, huolia ja pelkoja. Tämän asian tiedostaminen ja todella sen tunteminen on tehnyt minut onnelliseksi. 

Uskon, että omassa elämässäni saan kiittää tästä "invalidisoitumistani". Ilman fyysisiä kipujani olisin jatkanut elämääni sokeana ja tavoitellut aina vain esimerkiksi taiteellista menestystä. Olisin ollut kokoajan kaikkeen tyytymätön ja vain tavoitellut taas suurempaa. Kun oikeasti ei enää pysty ja pitää pysähty voi joko katkeroitua tai muuttua. Voi olla kateellinen kaikille kaikesta tai vaan olla onnellinen siitä, että saa juoda aamukahvia kardemummalla. 

Elän elämäni onnellisinta aikaa. Parasta siinä on se, ettei se johdu toisesta ihmisestä, menestyksestä tai materiasta. Tämä onnellisuus tuntuu hirveän herkältä, särkyvältä ja katoavaiselta. Tänäänkin on ihan tavallinen päivä, mutta se on onnellinen. Tätä on vaikeaa selittää.

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Tuntuu, että olen kirjoittanut tosi paljon aiheesta "itsensä kuuntelu". Mutta se tuntuu olevankin itselle ajankohtainen ja ylipäänsä kaikille tärkeä asia. Monet kun eivät välttämättä koskaan kuuntele itseään, vaan elävät sokeasti ja kuurosti opittujen ja ulkopuolelta tulevien ohjeiden ja mallien mukaisesti. Mielestäni tapa tehdä töitä on yksi tällainen asia. Itse olen huomannut, etten koskaan pystyisi tekemään kahdeksan tunnin työpäiviä viitenä päivänä viikossa. Jos tekisin, sairastuisin. Joskus tein enemmänkin ja tässä on sen tulos: herkistynyt ihminen. Nykyinen terveydellinen tilani on löytänyt sopivaksi työtahdiksi 3 päivää viikossa työhuoneella maalaamassa (max 6 tuntia) ja yksi kotitoimistopäivä, maksimissaan siis neljä työpäivää viikossa. Usein sitä huomaa miettivänsä, olenko huono ja laiska ihminen, kun tässä yhteiskunnassa työnteko ja tehokkuus tuntuu määrittelevän ihmisen hyvyyttä ja hyödyllisyyttä. Mutta nykyään TIEDÄN onneksi olevani todella ahkera ja tuottelias juuri itselleni sopivalla tavalla. Joku toinen ei jaksaisi ollenkaan minun tahtiani ja jollekin toiselle tämä ei tuntuisi missään. Luovassa työssä on myös hankalaa määritellä sitä, koska on töissä ja koska ei, kun nämä ideat pyörivät kuitenkin jatkuvasti päässä.

Työtilanteeni olisi ihanteellinen, jos voisin vain maalata näitä pieniä maalauksia. Kuitenkin alkuvuosi on ollut raskas, koska kuvien tekemisen lisäksi olen hakenut jokaista mahdollista apurahaa ja työpäiviä on ollut viikossa liikaa. Apurahahakemusten tekeminen on uuvuttanut minut. Olen lopen kyllästynyt täyttämään jokaista hakemuspohjaa eri tavalla, muokkailemaan kuvia pdf-kansioiksi ja sanallistamaan kuvallista tekemistäni (hyi!). Tunnen myös painetta, koska ensi kesän näyttelyni tulevat maksamaan minulle 7000e ja ulkopuolista rahoitusta olisi saatava. Taiteilijan ammatissa kun on ihan normaalia, että töitä tekee ilman palkkaa ja sitten vielä itse maksaa, että saa teoksensa esille. Tämä tietysti luo pienimuotoista "olenko idiootti"- elämystä! Ja jos rahaa ei mistään tule, on hakemusten parissakin vietetyt tunnit olleet ns turhia.

Lähiviikkoina (ja vuosina!) olen miettinyt, pitäisikö vain olla hakematta apurahoja, ettei uupuisi näin kovin. Mutta toisaalta on hinku päästä köyhyydestä taas hetkeksi pois. Olen myös miettinyt voisinko toimia missään muussa ammatissa? Monet asiat kiinnostavat, mutta oma fyysinen kunto on myös monen tekemisen esteenä. Ainakin tässä työssä pystyn määrittelemään työasentojani ja pitämään pidempiäkin taukoja tilanteen niin vaatiessa. En myöskään kyseenalaista taloudellisen epävarmuuden kestämistä niin voimakkaasti mitä urani alkuvaiheilla. Olenhan jo pärjännyt tässä ammatissa 9 vuotta!

Tässä taas teossarjani uusimpia maalauksia:

Teossarjan aikaisemmat maalaukset löydät seuraavista linkeistä:

Uudet maalaukset ja rakkausasiaa

Uusimmat maalaukset (ja lomanjälkeinen elämä)

Maalauksissa

Jaksan laittaa joskus huulipunaa

Ympärillä on hiljaisuus

Pelastaja

Iloiset maalaukset

 

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Elän ehdottomasti elämäni parasta aikaa. Kun mielialalääkitys on poistanut kroonisen ahdistukseni (joka ei tarvinut edes alkaakseen mitään erikoisempaa syytä) pystyn murehtimisen synnyttämän lamaantumisen sijaan toimimaan ja tekemään. Olen aktiivinen ja monet asiat myös kiinnostavat. Voisin olla vaan kotona eikä tekeminen lopu koskaan. Lähiaikoina olen opetellut ukulelen soittamista, menin alkeistunneille reilu kuukausi sitten. Aloitin soittamisen, koska haluan tehdä musiikkia. Eron jälkeen olen ollut musan tekemisen suhteen ihan lukossa. Tietysti asiaa on hankaloittanut se, etten osaa oikeasti soittaa kuin vähän pianoa (kävin lapsena tunneilla ja vihasin sitä, joten en myöskään oppinut kauheasti) ja myöskään laulaminen ei suju, happi loppuu kesken ja tekniikka on selkeesti väärä. Kaulassani on myös jokin ärsyttävä vamma ja sekin voi olla osasyynä tekemättömyyteen. Olen ollut reilun kymmenen vuoden aikana kahdessa eri bändissä mutta aina kuitenkin unelmoinut yksin tekemisestä. Tuntuu, että rimani on ollut aina liian korkea. Haluan tehdä parhaan laulun, en tyydy keskinkertaiseen. Olen ymmärtänyt olevani tässä musa-asiassakin itse itseni tiellä. Vaatimassa ja haukkumassa. Nyt en ole edes yrittänyt tehdä lauluja, olen vain opetellut sointuja ja toistanut niitä satoja kertoja. Minun piti pitää taukoakin harjoittelusta kun heräsin yöllä, enkä tuntenut sormiani. Kaikki tehdään aina ns täysillä! 

Nyt on alkanut tapahtumaan, taas jokin suuri muutos aivoissani. Eilen syntyi yksi laulu yli vuoden tauon jälkeen. Siinä on neljä sointua ja se on todella alkeellinen, se kertoo viime kesän hirveästä rakkaudesta. Lauloin ja soitin ja kyyneleet valuivat- ainakin se on tehty tunteella ja on minulle aito. Tekemisessäni on rohkeutta olla "huono". Monet ovat sanoneet, että musiikissani on mielenkiintoista juuri se, ettei oikein osaa, mutta tekee koska on pakko ja sitten se onkin hienoa ja hyvää juuri siksi. On niin vaikeaa olla ylpeä itsestään, luottaa epävarmaan haparointiinsa. Mutta nyt on pakko, koska musiikin esittäminen muille on parasta, mitä olen elämässäni kokenut. Kuinka paljon syntyisikään kaikkea hienoa jos ei pelättäisi mokaamista ja oltas liian itsekriittisiä. Kun kaikki vaan tekisivät rohkeasti sitä, mistä ovat kiinnostuneita. Tärkeintä on kuitenkin tekeminen, ei lopullinen tulos. 

Mun piti tehdä apurahahakemusta mutta suunnittelinkin tulevan levynkanteni. Samalla paljastan nimen, jolla aion tulevaisuudessa esiintyä.

 

 

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Alkuvuodesta päätettiin yhden kaverin kanssa, että ruvetaan kuukauden sokerittomalle.

Olen syönyt koko elämäni tosi paljon karkkia, leivonnaisia ja muita sokeriherkkuja. Minulla on syömishäiriötausta. Olen ahminut oksentamatta (sitä kesti vuosia ja ajattelin vain ruokaa, se oli tosi kamalaa). Sairauteni on ollut tuskallista ja vaikka koen parantuneeni siitä, tulee minulla aika usein ylilyöntejä. Olen se kaveri, jolta kaverit piilottaa herkut kun tulen kylään. Syön lasten karkkivarastot. Kerran söin jopa ystäväni hasmterin suklaat! Tunnen jatkuvasti huonoa omaatuntoa siitä, että herkuttelen päivittäin. Vuodessa on ehkä kaksi päivää, jolloin en syö karkkia tms.

Sovittuamme tuosta herkuttomasta kuukaudesta aloin miettimään asiaa. Tulin siihen tulokseen, että en halua olla syömättä herkkuja yhtä kuukautta. Mietin, miksi olisin ilman herkkuja kun päivittäinen herkkuhetki (tai hetket) saa oloni niin onnelliseksi! Ainoa vastaus minkä keksin, oli se, että pelkään lihomista. Olen pelännyt koko elämäni lihomista ja tämän vuoksi tuominnut itseäni päivittäin. Kymmenen vuoden aikana on kyllä tullut melkein 10kg lisää. Niin käy kun tulee ikää (aineenvaihdunta hidastuu) ja kun urheilee (lihakset kasvavat ja painavat). Ymmärsin, että vaikka olen pyrkinyt jo vuosia kehopositiiviseen ajatteluun ja arvostan kaikkien muiden kehoja, en hyväksykään sitä tosiasiaa, että omakin kehoni vanhenee ja muuttuu. Takaraivossani joku muistuttaa minua jatkuvasti siitä, miten paljon hoikempi olisinkaan jos en herkuttelisi ja muka onnellisempi ja plaaplaa. Minutkin on aivopesty siihen, että lihavuus on pahaa. Olen ymmärtänyt, että rakastan herkkuja ja kunhan pystyn pitämään päivittäiset annokseni ns. kohtuudessa, tulen niitä varmaan lopunikääni syömäänkin. Tämän takia minun on ennenkaikkea hyväksyttävä kehoni sellaisena millainen se on. Ja tämä on se syy, miksi päätin sittenkin viettää sokerillisen helmikuun. Siinä on yksi sääntö: herkuttele päivittäin. Vaikka mikään ei periaatteessa ole muuttunut (herkuttelinhan tammikuussakin päivittäin) on jokin napsahtanut päässäni eri ajatusraiteille. Nyt se on hyväksyttävää! Ja juuri tällä ajatusmallilla haluan jatkaa helmikuunkin jälkeen. Nyt on taas saatu vaimennettua yhtä vaativaa ja tuomitsevaa ääntä päästäni! Ja kun masu kasvaa, pitää ostaa uudet housut ja heittää liian pienet menemään: sellainen on todellista onnellisuutta. (Hei minua pienemmät kaverini, olisi muutamat upeet korkeavyötäröiset pillifarkut tarjolla!)

Tänään leivoin Runoja ja leivontaa fitnessin tilalle- reseptizinestä Sitruuna-rosmariinikakun (vaihdoin vaan vehnäjauhot gluteenittomiin). Super hyvää! Syötiin kaverin kanssa se kokonaan kaksin!

Lue myös:

Runoja ja leivontaa fitnessin tilalle

Ilkeä ja vaativa ääni

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Alkanut vuosi on ollut ihana. Luulen, että keskitalvi on aina minulle ikäänkuin helpointa aikaa. Silloin tulee pilkottua puita (tulehduskipulääkekuurien ansiosta tämä on onnistunut) ja lämmitettyä talon porinmattia ja leivinuunia. Mahdollisuus olisi täysin sähköiseen lämmitykseenkin, mutta puun lämpö on ihan erilainen ja nautin sellaisista arjen askareista jotka tuntuvat urbaanin ihmisen arjessa jonkinlaiselta selviytymistarinalta. Vasemmassa kädessäni on kolme palovammaa, olen huolimaton lämmittelijä ja aina kun pistävä kuumuus polttaa ihoani, mietin yhtä rakastani, joka saa ehkä juuri samalla hetkellä käteensä myös palovamman. Miettiiköhän hän minua silloin? Oikeastaan maailmassa parasta on tuli, palavan puun rätinä, sen levittämä lämpö. Se pysäyttää älypuhelimen ja työn uuvuttaman ihmisen, juurruttaa ja palauttaa. 

Olen kertonut siitä, kuinka olen pyrkinyt kuuntelemaan itseäni ja elämä on lähtenyt muotoutumaan sellaiseksi, millainen juuri minun elämäni kuuluu olla. Olen aika itsenäinen (siihen pyrin ja sellainen haluan olla), mutta myönnän, että vastapainoksi omalle ajalle ystävyys- ja rakkaussuhteet ovat tärkeitä. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunnen olevani vapaa. Tämä vapaus on minulle onnellisuutta. Olen jo pidemmän aikaa tiennyt, etten pysty sitoutumaan vain yhteen ihmiseen, mutta silti jonkin asian tajuamisesta on aika pitkä matka siihen, kun asian saa toteutumaan käytännössä. Myöskään ajattelu ei vielä kerro kenellekään, miten asiat toimivat tai millaisilta ne tuntuvat. Nyt olen tapaillut useampia ihmisiä yhtä aikaa, niin, että kaikki ovat toisistaan tietoisia. Voisin sanoa rakastavani kahta ihmistä romanttisesti. Tämän lisäksi on myös monenlaista muuta rakkautta, kohtaamista ja leikkimistä, monenlaista fyysistä läheisyyttä. Olen onnellinen siitä, että tämä maailma muuttuu ja ettei esitetä enää vain sitä yhtä oikeaa tapaa muodostaa parisuhdetta (korjaan: ei edes ole mikään oletus, että pitäisi haluta olla parisuhteessa). Uskon, että elämässäni on ollut todella paljon kärsimystä juuri siksi, kun olen yrittänyt olla niin monta vuotta ympäristön mallien ja hyväksynnän mukaan. Nähden itseni pahana ja epäonnistuneena, itsekkäänä, kevytkenkäisenä ja heikkona. Vaikka olenkin vain kipuillut sitä, kun olen elänyt itseäni vastaan.

Teossarjan aikaisemmat maalaukset (niitä on jo sata!) löydät seuraavista linkeistä:

Uusimmat maalaukset (ja lomanjälkeinen elämä)

Maalauksissa

Jaksan laittaa joskus huulipunaa

Ympärillä on hiljaisuus

Pelastaja

Iloiset maalaukset

Pages