Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Olen niin onnellinen siitä, että eteisestä löytyneen lattiasienen aika on ohi. Ensimmäisen kuvan akkulaturi muistuttaa minua remontista, joka aiheutti ahdistusta. Nurkissa haisi home ja tarkkailin talon listoja kauhuissani (eteisen sieni kasvoi listojen alta), flunssa kertoi muka siitä, ettei talo ole terve. Pelko oli viholliseni. Nyt kun aikaa on kulunut ei koti enää ahdista minua. Tämä on taas lempipaikkani ja mielessä on rauha (ainakin talon suhteen).

Lomapäätökseni oli paras. En tehnyt mitään ns järkevää. En edes suorittanut lomaa (siivonnut kotona tai lukenut kirjaa). Ahmin sarjoja netflixistä, nukuin todella paljon, valvoin myös paljon, näin ystäviä, söin ja pussailin. Aika ei käynyt yhtään tylsäksi. Viimeisenä lomaviikkonani huomasin olevani työhuoneella: oli pakko maalata taulu! Työt tulivat ja kutsuivat ja se kertoi minulle- on lomailtu tarpeeksi! Viimeiset neljä kuvaa ovat loman jälkeen maalattuja. Niitä on ollut ihana tehdä! Työ on kulkenut eteenpäin helpommin, vaikkakin pää- ja selkäkivut ovat piinanneet ahkerasti. 

Ennen lomaa en nähnyt tekemiselläni merkitystä. Nyt loman jälkeen näen sen. Täytyy mennä kauas nähdäkseen lähelle on ihan totta. Lomani aikana Helsingin sanomissa ilmestyi minusta ja teoksistani juttu. Saamani palaute tuntemattomilta oli uskomatonta. Väheksyn aina itseäni ja näen ympärilläni olevat ihmiset niin ahkerina ja lahjakkaina. Huomaan vain sen, mitä en pysty tai osaa tehdä, enkä pysty näkemään sitä, mitä kokoajan tässä teen. Nämä maalaukset, jotkut ihmiset oikeasti saavat niistä iloa (itseni lisäksi!). Ja tämä blogi, lukijat palaavat tänne ja parhaassa tapauksessa pystyvät samaistumaan. Se, mitä minä olen, avautuu kokoajan itselleni lisää ja se myös mitä minun tässä elämässä kuuluu tehdä. Olen niin kiitollinen elämästäni ja kaikesta siitä, mitä saan ja olen saanut kokea. 

Teossarjan aikaisemmat maalaukset löydät seuraavista linkeistä:

Maalauksissa

Jaksan laittaa joskus huulipunaa

Ympärillä on hiljaisuus

Pelastaja

Iloiset maalaukset

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Kun tapaa ihmisen, jonka silmät näkyvät edessäsi täysin selkeinä, vaikka hän on ollut muualla jo monta päivää. Niistä heijastuu valonsäteet. Silmäluomet ja ripset, rypyt jotka nauru synnyttää. Olet niin lähellä että kuva sumenee, sekoittuu omiin silmiisi ja huomaat, ne ovat omat silmäsi. Etsin ihmisestä itseäni. Etsin samanlaisia kokemuksia, lapsuuden kipuja ja aikuisuuden kipuja, ymmärrystä. Leikkimielisyyttä. Toisen iho on jatkumoa omalle ihollesi. Kosketat itseäsi ja samalla toista, et erota kumman nahka on sormiesi alla. Kahden ihmisen pehmeät ja lämpimät nahat ovatkin yksi nahka. Nauramme. Kerrot lapsuudestasi, kaikesta siitä vääryydestä mitä sait kokea ja minä ymmärrän koska koin saman. Saman mutta erin. Ulkopuolelle työntäminen ja tajuaminen, kuinka monta vuotta vielä pitää elää, vaikka on vasta yhdeksän. Kun tapaa ihmisen jonka kanssa on samaa sukupuolta, vaikka henkilöturvatunnuksen numerot sanoisivat muuta. Sellainen on aivan ihanaa. Ihminen samasta maailmasta. Sanojen heittelyä, lauseiden syntymistä, omituista tarinaa rakentuu, eikä kukaan muu tajua yhtään mistä puhumme (tai niin haluamme uskoa).

Elämäni perustuu vahvimmin ihmissuhteisiin ja rakkauteen. Vuosi on ollut siinä mielessä ihmeellinen, että olen tavannut kolme todella merkittävää ihmistä. Ensimmäinen särki sydämeni, toisen kanssa emme välttämättä kohtaa toiveinemme, kolmas on ihan uusi ja ihmeellinen, me näemme vielä. Eron jälkeen olen tietoisesti muuttanut käsitystäni perinteisistä parisuhteista ja altistanut itseni näkemään muut ennakkoluulottomammin. Silloin tapahtuu niin, että ihmiset ja kohtaamiset näyttäytyvät ainutkertaisina ja rakkautta onkin ihan jokapuolella. Vuodet, jotka olen elänyt, ovat tehneet minusta luottavaisen, heittäydyn uuden ihmisen eteen täysin ilman pelkoa tai muuria, juuri sellaisena mitä olen. Vain se, mitä olen, on oikea tapa olla. Vain olla minä, antaa toisen olla sinä. 

 

 

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Tein parhaan päätöksen tiistai-iltana: pidän melkein kolmen viikon loman. Enkä muuten ole lomaillut kohta kahteen vuoteen. Olen kyllä tehnyt lyhyitä työpäiviä ja hidastanut, mutta silti mieli on ollut työssä kiinni eikä stressi ole poissa. Olen nähnyt kesän jälkeen kuinka uupunut olen. En vain ole osannut hellittää. Tämän lisäksi minulla on toista viikkoa kokeilussa uusi mielialalääke, koska edellinen aiheuttikin vatsakipuja ja äkäisyyttä, joten olonikaan ei ole normaali. Olen tehnyt töitä ja pitänyt kiinni siitä, että viikossa valmistuu tietty määrä maalauksia. En ole antanut itselleni yhtään armoa. Olen kuvitellut parantuvani yli kolmen vuoden takaisesta työuupumuksesta lyhentämällä työpäiviäni ja työviikkojani, mutta siitä ei olekaan oikeasti ollut hyötyä. Joten nyt on tietoisen löysäämisen aika. En usko, että kerkiän edes saamaan kamalasti voimia lomallani, mutta toivottavasti edes hitusen. Uskon, että maalaaminen ei tunnu tuskalta sitten. Tottakai töitä tehdessä on myös ilon ja onnistumisen tunteita ja työ on minulle tärkeää ja sitä haluan tehdäkin. Mutta ero, sairastelut ja liika työ ovat verottaneet voimistani ja muuttaneet minua ihmisenä.

Mutta asiaan! Olen lomaillut neljä päivää. Tai siis NS lomaillut. Keskiviikkona hain maalauksiani myyjäisistä ja korjailin yhtä lehtijuttua. Olin todella väsynyt, en meinannut pystyä niihinkään. Mutta pakolliset asiat tuntuvat sellaisilta, että ne pitää tehdä (etenkin jos ne eivät koske vain itseäni). Tiesin kuitenkin, että huomenna helpottaa. No ei ole helpottanut! On ollut ihania hetkiä ystävien kanssa, hauskaa tapahtumaa ja myös rentoutumista, mutta jokaisena päivänä stressi- ja uupumustasoni nousevat ainakin kerran kattoon. Muutenkin on "pitää tehdä" olo kokoajan. On se sitten kaupassakäynti, yhteisen leivän leipominen jouluksi, uuden eteisen käyttöönotto tai auton putsaaminen lumesta, niin tuntuu siltä että ei jaksa! Olen myös ollut masentunut siitä, etten ole lukenut jo kirjaa. Lomatkin näköjään pitää suorittaa. Kun nyt minun ei kuulu tehdä mitään. Voin syödä valmisruokaa, saan nukkua viidet päikkärit jos siltä tuntuu ja mikä tämän illan suurin oivallus onkaan: mun ei tarvi siivota!!!!!!!! Ja tän tajusin vasta puhelimessa juteltuani viisaan ystäväni kanssa. Jos et jaksa, sun ei tarvi siivota! Mietimpä vaan kuinka monissa perheissä on riidelty tällä viikolla joulusiivouksesta? Kuinka monet on tehnyt sen yliväsyneenä ilman minkäänlaista iloa? Ja miksi! koska pitää! Ja miksi pitää? Etenkään Suomessa, jossa vieras aina vaatimattomasti sanoo "ei mun takia tarvi siivota...".

Lomallani haluan vain olla. Minun ei pidä mitään. Jos haluan vielä joskus päästä uupumuksestani minun pitää juuri sitä mitä juuri nyt haluan ja jaksan tehdä ja se tuntuu vielä mieluisaltakin (kuten tällähetkellä tämän tekstin kirjoittaminen!). 

TOIVON KAIKILLE TÄYSIN AIKAANSAAMATONTA LOMAA! 

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Ihmeellinen ja kamala on elämä. Ymmärrät syntymäsi jälkeisinä vuosina olevasi tyhmä ja ruma. Kutiset sisäreisistäsi niin kovasti että itket iltaisin sitä, kuinka et koskaan pysty rakastelemaan. Ajattelet ettei kukaan rakastaisikaan. Kaikki muut ovat kauniimpia tai suositumpia. Olet kömpelö liikkeissäsi ja epävarma sanoissasi, epätyypillinen ihminen kai. Olet kuvaamataidossa hyvä ja sinulla on ystäviä. Jotkut pojat kiusaavat sinua tosi julmasti, sanoin ja nyrkein. Se on satuttavaa. Itket salaa. Tunnet itsesi ulkopuoliseksi. Kaikki muut tytöt pukeutuvat tietyllä tavalla mutta sinusta sellaiset vaatteet ovat tylsiä. Olet jengissä mutta ulkopuolella. Sinulla on päälläsi Cypress Hillin viisi kokoa liian suuri paita ja iso ketju housuissasi (jotka olet lainannut isältäsi). Isäsi ja äitisi tienaavat paremmin kuin monien muiden. Asutte keskustan pääpuistossa kerrostalon päätyhuoneistossa. Ikkunasta näkyy asvalttipiha, puisto ja ala-asteen luokkasi. Syöt 16-vuotiaaseen vain karkkia ja perunaa. Sen jälkeen syöt pitkään vain nuudelia. Sinulla on syömishäiriö. Sitten ahmit monta vuotta, syöt niinkuin bulimikko, mutta et oksenna. Olet alipainoinen eikä kukaan usko kyseessä olevan oikea ongelma. Sinun ihoosi sattuu kun painelet sitä. Mietit monta vuotta vain syömistä. Olet laiha ja sinulla on epätyypillinen ahmimishäiriö. 

Ihmeellinen ja kamala on elämä. Ymmärrän isona olevani toisten mielestä kauniimpi ja toisten mielestä rumempi kuin joku muu. Sillä ei ole elämässä mitään väliä. Pidän itseäni usein tosi tyhmänä, mutta olen myös löytänyt oman viisauteni. Kutisen jokapuolelta tai sitten en ollenkaan: riippuu siitä, kuka koskee ja miten. Minua rakastetaan, olen saanut elämässäni aivan uskomattoman paljon rakkautta. Tunnen kehoni hyvin ja minulla on hyvä tasapaino. Olen harkitsevaisempi sanoissani. Teen työkseni kuvia ja minulla on tarpeeksi ystäviä, en tunne itseäni koskaan yksinäiseksi. Ystäväni ovat kauniita ja olen heistä ylpeä. Haluan pukeutua mukavan tuntuisiin ja ajattomiin vaatteisiin, Haluan käyttää vaatteeni loppuun saakka enkä tehdä heräteostoksia. Kaikki saavat pukeutua miten haluavat. Tienaan naurettavan vähän. Oikeastaan juuri nyt en yhtään. Asun yliopistolta hautausmaalle päin ja 5 km siitä eteenpäin. Ikkunastani näkyy sumuinen pelto. Syön terveellisesti ja epäterveellisesti. Ahmin toisinaan yhä, mutta en ongelmaksi asti. Siihen asiaan täytyy kuitenkin kiinnittää pikkuisen kokoajan huomiota. Minulla ei ole syömishäiriötä. Olen normaalipainoinen. Selkääni sattuu jos en liiku. Joskus en pysty liikkumaan. Silloin menen keinutuoliini. Se on maailman ainoa esine, jonka päällä minua ei satu.

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Myös sataprosenttinen paskuus voi kasvaa, kun mielenterveytesi on jo jaksamisensa äärirajalla ja huomaat, että juuri remontoidun talosi eteisen listojen alta kasvaa sientä. Huomasin tämän elokuun lopulla lähtiessäni viemään koiraa iltalenkille. Aikaisemmin päivällä olin tuntenut helpotusta siitä, että taloni remontin suurimmat vaiheet ovat ohi: julkisivu- ja kattoremontti olivat valmistuneet. Jokainen talonrakennusprojektissa elänyt tietää mistä puhun. Kaaos, kura, paska, keskeneräisyys. Googletin paniikissa "lattiasta kasvaa sientä". Löytyi syy: lattiasieni. Eikä oikein minkäänlaista todellista  tietoa muuta kuin "polta talo!" ja mahdotonta päästä eroon. Kauhutarinoita sienestä joka lahottaa talosi hurjaa vauhtia. Homesairastuneen Sannin suurin pelko oli toteunut. Mutta oikeastaan en nyt jaksa kertoa tästä sen enempää, muuta kuin sen, että eteisen remontti valmistui tänään. Olin onnekas tuntiessani hyvän remonttimiehen, joka ei panikoitunut sienestä, otti vastuun ja osasi ottaa rauhallisesti asiasta selvää. Koko eteinen purettiin kivijalkaa myöten, joka oli täynnä sienirihmastoa (koska siinä on kalkkia, jota sieni syö). Tuli ilmi, että 5 vuotta sitten eteisemme remontoinut henkilö, joka myös oli rakennusvastaavana koko talomme remontissa oli "vähän oikaissut" ja tehnyt merkittäviä rakennusvirheitä näin mahdollistaen sienen leviämisen taloon. Hauskintahan tässä on se, että kerran saatuamme hänet kiinni (oli yhteistyöhaluinen) ei hän ole enää vastannut puheluihin tai kirjeeseen, vaikkakin olemme olleet hyvin kohtuullisia vaatimuksissamme (tai siis äitini). 

Jännä juttu, että kun olet sinä tilanteessa että et enää jaksa, tuleekin tilanne jossa on vaan jaksettava. Jos siis ei kuole, eikä kuolema tunnu omassa elämässäni olevan mikään oikea vaihtoehto. Ulkopuolisen on varmaan hankala nähdä, että mikä nyt tuossakin tilanteessa rasittaa? Enhän joudu edes itse maksamaan tai tekemään remonttia. Mutta syyni onkin totaalinen uupumus. Olisin varmasti ihan yhtä uupunut vaikka asuisin kerrostalossa ilman remonttia. Pahinta tässä on kuitenkin ollut se pelko, että koko alakerta, jossa eteinen on, on tuhoutunut sekä pelosta syntynyt psykosomaattinen oireilu. Tiedätte, miten ärsyttävää on myös imurointi: olen nyt saanut imuroida 3kk lähes päivittäin, koska remontista leviää kotiin purua ja kaikkea paskaa ja sitten ne leviää eläinten jaloissa koko kämppään. Siivosin juuri uutta eteistä, pyyhin seinien paneeleista pölyä yms kevyttä puuhaa. Valuin hikeä ja pelkkä käden nostaminen tuntui raskaalta, hermokivut säteili jalkoihin. Eteisessä on myös hylly katonrajassa, jolla säilytetään maaleja yms. Maalit ja muut ovat olleet remontin aikana toisessa huoneessa ja nyt kävin kaikki purkit läpi, että mikä on vanhentunutta ja mitä en enää tarvitse. Erossa nämä helvetin purkit siis jäivät minulle, koska "ne kuuluvat tänne taloon ja tarvitset niitä". Vituttaa aivan helvetisti nyt raahata kymmeniä kiloja jotain kuivuneita dispersioliimoja ja muita minulle TÄRKEITÄ purkkeja ongelmajätekeskukseen. Kesällä kävin jo sängyn alla olevat hyllyt läpi (joissa on kanssa kaikenlaista remonttikamaa) ja vein sieltä kaksi jätesäkillistä muinaisia ruostuneita ties mistä löytyneitä aarteita roskikseen. Suoraan vittu roskikseen, en jaksanut edes lajitella. Ottaa niin paljon päähän että joku ihminen kerää vuosia kaiken kotiinsa ja muuttaessaan jättää ne minulle todeten, ettei ne ole hänen vaan kuuluvat taloon. Ottaa päähän ihmiset, jotka jättävät käsittelemättömät ongelmansa muille. Enkä tässäkään kohdista negatiivisia tunteitani exääni, ajattelen hänestä vain hyvää ja toivon hänelle vain parasta, kunhan ärsyttää löytää menneisyys tästä ja hoitaa se yksin pois.

p.s Toivoisin vain, että kotini olisi rauhallinen paikka.

p.p.s Kumpa nyt ei ilmenisi enää mitään tällaista.

p.p.p.s Kiitos äiti ja Sampo

p.p.p.p.s paskin blogiteksti ikinä mut paskaakin pitää olla

Tässä vielä tämän päivän maalaus valmiista eteisestä ja pelastajasta:

 

Pages