Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Olen ollut hiljaa, koska en ole pystynyt kirjoittamaan ja kertomaan. Ajattelin, että voin hyvin. Viimeisen kahden vuoden aikana tapahtuneet asiat (fyysiset vammat, homesairaus, migreeni, ero) tuntuivat olevan ns hallinnassa. Olin menettänyt, surrut, kohdannut ja hyväksynyt. En vältellyt asioiden käsittelyä. Siis ajattelin: voin olosuhteisiin nähden ihan hyvin. 

Silti minuun kai on pakkautunut joitakin asioita, joita en ole edes huomannut. Olen ehkä kohdistanut huomioni vääriin asioihin? Mistä helvetistä näitä ihmisen mielen juttuja koskaan ihan tajuaa? Ja nyt kun olen 37-vuotias ja todellakin ajattelin pahimman olevan takana, tapahtuu muutama todella ikävä asia lyhyen ajan sisällä ja huomaan, että en jaksa. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen ollut romahtamispisteessä. Olen tuntenut ja ajatellut "tässä on liikaa, minulla ei ole voimia, tarvitsen apua". Olen toivonut kuolemaa kohdalleni (vaikka en koskaan pystyisi tappamaan itseäni) ja ihmiset kauhistelevat kun kirjoitan sen tänne, mutta tuskimpa olen yksin ajatusteni kanssa. On olemassa kahdenlaisia mielenterveysongelmaisia, heitä jotka ovat toimintakyvyttömiä ja heitä, jotka toimivat. Minä kuuluun niihin toimiviin. Jos en kertoisi täällä ongelmistani ihmiset varmaankin näkisivät vain sen, kuinka tuottelias ja ahkera olen. Nauran myös usein, urheilen paljon, olen sosiaalinen, käyn usein keikoilla ja erilaisissa tapahtumissa, huolehdin hygieniastani, jaksan laittaa (joskus) huulipunaa.  Ulkoiset asiat eivät kerro ihmisestä yhtään mitään. Yritän vain kuluttaa aikaani ja elämänhän on jatkuttava. 

Mutta koska nyt kirjoitan tästä, voin ehkä (ainakin juuri tällä hetkellä) vähän paremmin. Jotakin on tapahtunut alitajunnassani ja yhdestä asiasta olen vain päättänyt päästää irti. Se ei ole helppoa ja toimin sydämeni vastaisesti, mutta se on ainoa järkevä ratkaisu jos haluan tilani paranevan. Olen myös saanut ajan mielenterveystoimistosta, koska tarvitsen uusien ajatusmallien sisäistämiseen ulkopuolista apua. Aluksi olin kauhuissani löytäessäni itsestäni sellaisia piirteitä, joita muissa ihmisissä olen ns halveksunut ja pelotti huomata olevansa näin fucked up. Mutta sitten ymmärsin, että monet ihmiset eivät koskaan edes löydä itsestään niitä "vikoja" ja vaan jatkavat sokeina itsensä ja muiden tuhoamista. Viimeisten vuosien aikana kaikista tärkeimmältä on kuitenkin tuntunut se, että voi kasvaa ja olla siedettävämpi itselleen ja muille. 

Sitten on tietysti niitäkin asioita, joihin ei voi vaikuttaa. Asioita, joista ei voi päästää irti. Sellaisia, jotka kasvaa talon rakenteissa. Pitää luottaa, että remonttimiehet ratkaisee ja ettei rahat lopu kesken. Voi vaan hengittää ulos ja sisään, silloin ei kuole (paitsi jos on hometta niin tulee helvetin sairaaksi). 

Tässä vielä elokuun maalauksia. Tykkään näistä! Jokaista on ollut tosi raskas maalata ja keskittymiskyky on ollut kateissa. Oon kuitenkin onnellinen ja kiitollinen kuvien hetkistä, koska ilman ystäviä kaikki olisi tuhansia kertoja kamalampaa!

Katso myös teossarjan aikaisemmat kuvat:

Ympärillä on hiljaisuus

Pelastaja

Iloiset maalaukset

 

Share

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Tässä loput heinäkuun maalaukset.

Kumpa voisin tuntea vähemmän. Joskus sydän ei meinaa kestää onnea ja seuraavana sekunttina surua. Tämän kuun maalaukset tuntuvat harmailta, vaikka sinä et sitä näe. Kesäkuun maalauksissa on samat värit, mutta minulle niissä näyttäytyvät iloisemmat sävyt. Taiteeni on ollut aina omaelämäkerrallista, tämä teos on sitä eniten. Mietin, voiko teos muuttua itselle epämieluisaksi? Kotona ollessa työ on nyt aina läsnä, koska koti on tämän teoksen ainoa raja. Tulee aamu ja mietin, mitä tänään maalaisin? Mistä otan kuvan? Kuinka teos säilyttää mielenkiinnon myös katsojalle? On mietittävä koko tarinaa. Eläimet ja ystävät ja esineet. Silti yksi ihminen on jokaisessa kuvassa. Jos ympärillä on hiljaisuus, en kestä. 

Katso myös teossarjan aikaisemmat kuvat:

Pelastaja

Iloiset maalaukset

 

Share

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Katja. Ikävä. Hielle haiseva lempimekko. Kuluneet portaat. Villamatto. Koriste-esineet. Siivous. Kirppuiset lakanat. Kuollut bändi. Maisema pöntöltä. Viherkasvit. Kirje. Järkytys. Elävä minä.

Kiitos elämä kun saan maalata työkseni, se pelasti minut tänään ja tekee sen taas huomenna.

Lue myös:

Iloiset maalaukset

Share

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Joskus toivoisin, että olisin mies tai vanhus. Syy siihen on yksinkertainen: kuukautiset. Minulla on hormonaalinen migreeni ja sen vuoksi päätäni särkee kuussa 8 päivää. Olen tietysti todella onnellinen, että vain kah-dek-san, kun ennen särki 25. Kaksikymmentäviisi! Se on vuodessa 300 päivää. Ei tietenkään tarpeeksi neurologin mielestä  (lääkärin lähete tuli bumerangina takaisin). Mutta päänsärky ei nyt ollut se mistä haluan kirjoittaa. Viisi päivää sitten kaulaani alkoi kuristaa. Sitä kuristaa oikeastaan kokoajan koska olen ollut koko ikäni ahdistunut (tai ainakin 6-vuotiaasta saakka), mutta se painava tunne kaulalla ei kuitenkaan ole niin voimakas ettenkö pystyisi elämään ja olemaan myös usein rentoutunut ja iloinen. Perusluonteeni on ailahteleva: olen päivässä monta kertaa surullinen ja monta kertaa iloinen, jos jompikumpi olotila pysyy jatkuvana liian pitkän ajan, esimerkiksi kokonaisen päivän, rupean huolestumaan. Nyt kävi niin. Olin monta päivää aivan helvetin ahdistunut. Ja kun on sellaisessa olossa alkaa tietysti etsimään syitä oloonsa. Mikä elämässäni on pielessä? Johtuuko tämä erosta? Ammatista? Arjesta? Ihmissuhteista? Tunteista? Ja koska ihminen tarvitsee syitä ja vastauksia niin niitä vaikka kehittää omaa oloaan helpottamaan. Eihän ketään ahdista ilman syytä? 

Siihen oloon hukkuu. Ehkä parhaiten sitä oloa kuvaa se, kun olet rakastunut ja haluat jakaa aikasi ja arkesi ja kaiken sen jonkun tyypin kanssa ja kaikki on ihanaa ja täydellistä, kunnes se toinen jättääkin sinut. Minulla oli tuskaisen jätetty olo niiden päivien ajan. Normaalisti huomaan lisääntyneestä ahdistuksesta, että nyt ne vitun menkat on taas alkamassa, mutta tosiaan se olo kestää vain päivän. Aloin pelkäämään enkä saanut nukuttua enkä kyllä muutenkaan saa kun kissa pitää hereillä ja tuo ulkoa kirppuja sänkyyni ja olen täynnä kutisevia puremia. Ajattelin myös että huonosti nukuttu kesä alkaa vaikuttamaan lisääntyneenä hulluutena. Elämä alkoi todellakin pelottamaan, että eikö tämä lopu?

Mutta viime yönä klo 2 kissa kääntyi kainalossani, avasin silmäni ja sitten ei enää kuristanutkaan. Ja tajusin että ohhoh tämähän olikin taas jokin hormoonihäiriö. Osasin epäillä myös sitäkin, koska viime talvena Jyrin muutettua pois yhteisestä kodistamme kamala ahdistus kesti noin 5 viikkoa ja kuukautiset olivat sekaisin. Reagoin selkeästi tunneasioihin herkästi. Silloin menin lääkärillekin ja kun tutkimuksissa ei ilmennyt mitään hän kysyi onko elämässäsi tapahtunut suuria muutoksia?

Kun muistelen peruskouluaikoja en muista, että pms-oireista olisi puhuttu mitään. Näytettiin vaan joku animaatio, jossa nainen ja mies olivat palapelin palat, jotka liitettiin yhteen ja sitten syntyy vauva. Näytettiin kyllä myös ihan järkyttävä synnytysvideo, jonka takia en synnytä koskaan! (Sen näyttämistä kyllä voidaan mielestäni jatkaa, kunhan syntyvyys kääntyisi laskuun) Toivottavasti valistus on vähän parantunut 80-90-luvuilta. Minun elämääni olisi ainakin helpottanut tieto siitä, että kuukautisten aikaan et vain valu verta ja olet vihdoin sukukypsä (jee!) vaan nuppisi voi seota totaalisesti ja kehosi voi läpikäydä järkyttäviä kipuja. Masentaa, väsyttää, sattuu, ärsyttää, itkettää, tekee mieli syödä kaikki. Ymmärsin yhdistää mieleni heittelyt kiertooni vasta noin 7 vuotta sitten ja silloin kyllä elämä helpottui kun tiesi, että vihdoin kaikelle sekoilulle ja kipuilulle on oikeasti olemassa jokin syy ja joskus vielä helpottaa. 

Aamulla nousin sängystä ja olin aivan mielettömän onnellinen. Ymmärsin, että tällainen ahdistus on täysin omasta toiminnastani riippumatonta eikä todellakaan määrittele minua ihmisenä. Kävelin Katjakoiran kanssa pienen lenkin, naapuri kehui ihanaa vaaleanpunaista taloani, yksi antoi karkkia ja toinen kissalle herkkuja. Sateenkaari näytti osuvan juuri minun talooni. Eikä ihme! Siellä on nämä kaksi. Ja minä: onnellinen ihminen.

 

Share

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Työskenneltyäni vuoden yhtäjaksoisesti, päätin yrittää lomaa. Ymmärsin kyllä heti ahdistuvani, jos en käy työhuoneella, koska siellä oleminen tuottaa minulle myös suurta iloa. Toisaalta taas suuret teokset joiden työstämiseen kuluu monta kuukautta tuntuvat toisinaan ihan pakkopullalta ja vapaus luovuuden suhteen on hyvinkin kaukana. Olen enemmänkin tehtaan kone, joka toistaa automaatiolla samaa toimintaa, kunnes tulee valmista. Päätin siis yrittää yhdistää lomailun työhuoneiluun yrittämällä harrastaa kuvataidetta. Minulla on vuosien takaa valmiiksi leikattuja pieniä mdf-levyjä, joihin voisin maalata ilman minkäänlaista itsekritiikkiä nopeita kuvia, joiden ei ole edes tarkoitus olla onnistuneita tai nähdä päivänvaloa. Tämän idean äärellä tiesin kyllä jo, ettei huoleton harrastaminen tule onnistumaan, mutta minulla oli sellainen tunne että jotakin kivaa voi tapahtua. Ja niin sitten tapahtuikin.

Halusin maalata yhdelle ihanalle ihmiselle lahjaksi kaksi maalausta: kissani ja koirani. Näin ehkä hänen ikävänsä uusien ystäviensä luokse ei olisi liian suuri. Kuitenkin tehtyäni ensimmäisen maalauksen kissastani, sainkin uuden teosidean. Idea ei ole mitenkään kummoinen, mutta jatkaa hyvin teoksilleni ominaisen omaeläkerrallisuuden parissa. Päivässä yksi pieni maalaus, aamulla kotona päätän mitä maalaan. Teokseni rajana ovat kotini seinät. Olen myös onnistunut pitämään kiinni rentoudesta ja täysin rakastunut maalaamiseen. Vaikka teoksesta tuleekin suuri kun pienet kuvat muodostavat yhdessä suuren kokonaisuuden, on jokaisena päivänä kuitenkin sellainen olo kuin aloittaisi uuden teoksen. Tämä on mahtavaa ja olen kaivannut juuri tällaista tekemistä.

Lue myös:

Kun lomailla voikin jokaisena päivänä

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Vuoden ostolakko (vaatteet ja asusteet) on nyt ohi. Haasteenani oli olla ostamatta yhtään mitään uutena tai käytettynä. Minulla oli muutamat alusvaatteisiin liittyvät poikkeussäännöt, mutta niitäkään ei tullut ostettua. Yhdet lenkkarit ostin heti haasteen alussa, koska minulla ei ollut yksiäkään ergonomisia kenkiä ja selkä kärsi jokaisella askeleella (mielestäni hyväksyttävä syy). Haaste meni hyvin, ottaen huomioon sen, että sen aikana tuli ero ja tunsin vanhenevani enemmän kuin koskaan. Jos minulla olisi ollut lupa ostamiseen, olisin todellakin kohottanut oloani uusilla vaatteilla. Koen kuitenkin hyväksi, ettei tullut ostettua niitä turhia mielialankohotusvaatteita, jotka varmasti olisivat olleet harkitsemattomia- eivätkä olisi oikeasti parantaneet henkistä tilaani kuin vuorokaudeksi.

Suhde kaapissa oleviin vaatteisiin on syventynyt. Olen myös käyttänyt useita sellaisia vaatteita, jotka ovat olleet kaapissani vuosia käyttämättöminä. Ne ovat tuntuneet uusilta ja piristäneet mieltä. Kun nyt haasteen loputtua olen pyörinyt vähän vaatekaupoilla, huomaan etsiväni oikeastaan vain sen kaltaisia vaatteita, joita olen vuoden aikana käyttänyt ja jotka jo omistan. Tulee turvaton olo jossakin erilaisessa. Projektissa ajatuksenani oli tutkia omaa tyyliäni ja pohtia millaisia vaatteita oikeasti tarvitsen?  Haasteen loputtua keksin vain yhden tarvitsemani vaatteen: hyvät maiharit. Nyt olenkin tilannut sellaiset Kenkäpaja Pihkasta. Sieltä saan itselle juuri sopivat kengät, joita voin myös heillä jatkossa korjailla. Näin ei tarvitse ostaa toivottavasti vuosiin uusia. Kaupan kengät maksavat yli puolet vähemmän, mutta ovat niin paskalaatuisia, että tulevat lopulta kalliimmaksi! Kahdet edelliset maiharit (Ecco ja Ten Points) ovat räjähtäneet käsiin ensimmäisenä talvena. Eniten vituttaa kalliit paskalaatuiset vaatteet!

Syy siihen on tietysti selkeä: rahat menevät hukkaan. Mutta suuremmaksi ongelmaksi tämän haasteen aikana on noussut ahdistus siitä, kuinka paljon tekstiiliteollisuudesta päätyy kaatopaikalle. Ihmiset ostavat täysin kritiikittömästi halpoja huonoissa oloissa tuotettuja rättejä, joita käyttävät ehkä kerran, sitten ne päätyvät kirpparille ja sieltä sekajätteisiin. Ei ymmärretä sitä, miten suuresta ympäristöongelmasta on kysymys! Olen vähentänyt myös vaatteiden pesemistä, tuuletan ja pesen niitä käsin vain tahran kohdalta. Vaatteissa oleva muovi päätyy meriin. Merissä on pian enemmän muovijätettä kuin kalaa! Tekstiileistä irtoava muovi on merien muovijätteen pahimpia tuottajia. Mutta tietystikään useat ihmiset eivät jaksa murehtia siitä, mitä eivät näe. On niin helppoa kuluttaa ja heittää roskiin, kun se kaikki jäte ei jää omalle pihalle. Itse olen ihan kusessa reikäisten sukkien kanssa, että mihin ne nyt vien? En vaan pysty laittamaan niitä enää roskikseen. Miksi kierrätyspisteillä ei ole keräystä lumpulle? Eihän sekään mikään ratkaisu ole, mutta parempi kuin sekajäte.

Tulevaisuudessa aion ostaa mahdollisimman paljon Suomessa suuniteltua ja Euroopassa ommeltua. Myös kirpputoreilla aion käydä. Teen kyllä kaikkeni, etten ostele halpatuotantoa. Aina se ei ole helppoa, jos ei ole varaa ostaa 50 euron eettisiä luomupikkuhousuja, etenkin kun olen kohta taas työtön. Mutta ainakin pyrin olemaan kriittinen oman kuluttamiseni suhteen. Pakko se on kuitenkin myöntää, että omalla kivalla tyylillä on itsellenikin merkitystä (vaikkain nykyään sillä mitä päälläni on, on onneksi vähemmän merkitystä kuin ennen), enkä halua hiihdellä ihan millaisissa vaatteissa vaan. 

(Kuvan kaltaista 4 vuotta sitten ostamaani halpatuotanto akryylimekkoa en ostaisi enää ikinä! Mutta parempi sitäkin on nyt käyttää kuin ostaa uusi!)

Lopuksi vielä kiitos kaikille ystäville, jotka ovat piristäneet minua vaatelahjoituksilla kuluneen vuoden aikana!

 

 

Share
Ladataan...

Pages