Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Tänään maalasin viimeiset osat valmiiksi. Tarkoituksena oli saada valmista viikonlopun aikana, mutta se ei vaan onnistunut. Tällä viikolla nimittäin pitää saada "tuunattua" yhdet teokset kehystyskuntoon, jolloin kerkiän saada ne kehystettyinä takaisin ennen toukokuun näyttelyä. Kyseiset teokset on aikaisemmin ripustettu suoraan seinään, mutta tulevassa näyttelyssäni ei ole seiniä. Aika outoa!!! Halusin siis saada yhden vaiheen (maalausvaihe) valmiiksi ennen seuraavaa työtehtävää- näin saavutin jonkinasteisen mielenrauhan. Viimeiset viikot ovat olleet rasittavia, koska aikataulu on tiukka. Sekin, kun on nykyään yksinhuoltaja eläimilleen, tekee arjesta hieman haastavampaa. Koiran pystyy pitämään melkein kaikkialla mukana, mutta kaiken sen aikaa kissa on yksin kotona. Kissan takia kotonakin pitää olla ja siinä on omat säätönsä liikunnan, työn ja ahkeran sosialisoinnin puitteissa. Minun kissa ei nimittäin ole mikään tavallinen kissa, jolle riittää tunnin seurustelu. Hän vaatii minut sänkyynsä jokaisena yönä. Hän vaatii silmiin katselua kohtuuttoman paljon eikä mikään antamani rakkaus ole tarpeeksi. Päivässä pitää päästä ulos kymmenen kertaa (vaikka siellä olisi kerralla kaksi sekunttia kun on liian kylmä). Joudun pitämään taskussani nenäliinaa, jolla voin pyyhkiä kissani kuolaa pois jokapuolelta. Välillä tuntuu kuin olisin kaksi vuotiaan kaikkeen tyytymättömän lapsen yksinhuoltaja. Nytkin se maukuu ja pyytää jotakin enkä yhtään tajua mitä.

Jokatapauksessa. Töitä on ollut liikaa ja se tekee minut vielä normaaliakin sairaammaksi: väsyttää kokoajan. Mikään uni ei auta. Myöskin se, kun on pakko tehdä töitä viitenä päivänä viikossa on huono juttu, kun olen taas kärsinyt parin viikon migreeniputkista. Silloin on pakko mennä työhuoneelle särkyisenä. Niskakin on kipuillut taas enemmän ja mietinkin sen johtuvan maalausasennostani (joka on kyllä mahdollisimman ergonominen). Olen kyllä ihan onnellinen, mutta voi hitto työskentely ja kaikki olisi niin kivaa ja ihanaa jos ei 70% ajasta sattuisi johonkin. Välillä mietin, että jos minulla ei olisi näitä kiputiloja, olisin varmaan aika sietämätön ihminen. Samanlainen suorittaja kuin aikoinaan, kaikessa itseään parempi ja nopeampi. Ja varmaan onnettomampikin kun yrittäisin vain olla paras kaikessa ja mikään ei riittäisi. Nyt tilanne on se, etten oikein pyri esimerkiksi urallani mihinkään. Teen ja luotan että asioita tapahtuu. Kivuttomat hetket ja se, että vielä pystyy ylipäänsä tekemään, riittää.

Päätä särkee nytkin niin teksti on taas sen mukaista. Sain kuitenkin tänään viimeiset palat tehtyä (tähän kului 2,5kk) ja olo on tosi onnellinen. Tuntuu myös hieman tyhjältä, niin on aina kun saa itselleen merkittäviä asioita tehtyä. Vielä pitää ommella loput tilkut yhteen, suunnitella teoksen ripustus-systeemi ja ommella peitto valmiiksi. 

Aikaisemmat kirjoitukset liittyen tähän teokseen:

Kuinka uusi työ ja idea siihen syntyy

Uuden työn etenemisestä ja taiteilijan työskentelystä

 

 

Share

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Istuin yksi päivä bussissa henkilön viereen, joka näytti ns. kodittomalta. Hän myös haisi aika voimakkaasti juuri sellaiselta, jolta haisee jos ei hoida hygieniaansa niinkuin suurin osa meistä. Haju oli voimakas mutta ns. luonnollinen, sellainen mullan, biojätteen ja kusen sekoitus. Siinä istuessa noin 15 minuutin ajan mietin, että soisin kanssamatkustajieni tuoksuvan ennemmin juuri tuollaiselta kuin esimerkiksi voimakkaalta hajuvedeltä. Muutaman vuoden aikana olen herkistynyt monille hajuille ja minulla taitaa olla tuoksuyliherkkyys. Väestöstämme 10-40% kärsii siitä. Itselle pahimpia ovat juuri hajuvedet ja partavedet.

Oireilut alkoivat itselläni noin kolme vuotta sitten kun huomasin työskenteläväni homeisessa liiketilassa. Tämän jälkeen olen alkanut voimaan pahoin monissa kellaritiloissa sekä vanhoissa rakennuksissa. Ilmeisesti homesairastelu on herkistänyt minua myös tässä tuoksuherkkyydessä. Nykyään haistan tosi monissa tiloissa "kosteudun" ja "tunkkaisuuden" vaikka muut eivät huomaisi mitään. Kiasmassa meinaan tukehtua (enkä enää voi mennä sinne). Ihmisten hajuvedet häiritsevät elämääni lähes päivittäin. Lähes aina bussissa istuu yksi henkilö, joka saastuttaa koko tilan. Tällöin meinaan oksentaa ja lähes aina alkaa pääkipu. Suunkautta hengittäminen ei auta. Jos minulla on aikaa, jään bussista pois ja odotan seuraavaa.

Minun helvettini olisi Stockmannin meikkiosasto. En voi ymmärtää miten ihmiset pystyvät työskentelemään siellä? Muistan vielä ajat kun itsekin omistin hajuvesiä ja joskus erikoisiltana pistin vähän tuoksua korvan taakse. Jotkut ystävistäni käyttävät hajusteita, mutta he tekevät sen tarpeeksi hillitysti. En ymmärrä miksi toiset kaatavat hajuvettä päällensä? Eikö heillä ole hajuaistia? Olen huomannut, että vanhemmat naiset käyttävät usein liikaa hajusteita. ei aikaakaan kun yhdessä työtapaamisessa yksi henkilö oli niin voimakastuoksuinen, että en saanut koko loppupäivänä mitään aikaiseksi. Olin ihan väsynyt enkä pystynyt keskittymään, päässä jyskytti ja oksetti. Eikö sen parfyymin kuuluisi olla sellainen vieno tuulahdus kun kävelet ohi, eikä mikään helvetin tsunami?

Kamalinta oli vuosi sitten Turkissa. Hotellien aulat tuoksuivat Stockmannin meikkiosastolta. Matkan aikana selvisikin miksi? Siistijät suihkuttivat hajustetta mattoihin. Sielä ilmeisesti voimakas parfyymin "tuoksu" edustaa vaurautta, kauneutta, seksikkyyttä ja siisteyttä. Myös lentokoneissa istuinosien tyynyihin suihkutettiin ennen lentoa jotakin kamalaa hyttysmyrkkyä. Sieltä ei edes päässyt karkuun. En voisi koskaan olla läheisessä suhteessa henkilön kanssa, joka käyttää mitään epäluonnollista hajustetta, Jyrinkin piti lopettaa kaikkien hajusteiden käyttö. Huvittavaa oli kun viikonloppuna lakkasin kynteni ekaa kertaa vuoteen (haju on niin paha niin olen vältellyt). Päivällä minua oksetti elokuvateatterissa ja illalla huomasin, että paha oloni johtuu lakatuista kynsistäni. Jopa kuivunut lakka oli niin voimakas että kurkkua vihloi. 

Monet ihmiset myös tuntuvat loukkaantuvan kun asiasta mainitsee. Ihankuin se mainitseminen ei olisi itselle tarpeeksi ikävää. Kokee itsensä hankalaksi kun toinen joutuu menemään suihkuun itsensä takia ja ehkä jättämään kokonaan hajusteet. En kuitenkaan ole tilannut itselleni tällaistakin oiretta. Mielelläni kestäisin nämä kaikki pahan hajuiset ihmiset ympärilläni päivittäin. Mutta koska en vaan pysty ja kun kerta tämän saman ongelman kanssa elävät niin monen muutkin, niin voisiko sitä hajustetta laittaa ees vähän vähemmän? Kiitos. Ja koska tykkään olla jotakin mieltä asioista niin olen kyllä sitä mieltä, että meistä jokaisen tulisi lopettaa kaikkien hajusteiden käyttö ja tuoksua sille mille kuuluukin: HIELLE. Se on normaalia. Epänormaalia on tukkia omat ihohuokosensa jollain syöpää aiheuttavalla alumiinilla. Ja jos kaikki haisisi hielle ei kukaan enää ees haistaisi sitä. Se olis ihanaa! Sellainen ois mun unelmien maailma! 

Mutta koska en kuitenkaan halua haista yksin hielle, niin käytän tätä ainoaa ekodödöä, joka oikeasti toimii. Suosittelen!!!!

 

Share

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Olen 36 (ihan kohta 37) vuotias ja kuvittelen olevani ymmärtäväinen ja viisas (myönnän tyhmyyteni). Kuvittelen pystyväni oppimaan jatkuvasti uusia käyttäytymistapoja, kuvittelen oppivani avartamaan tunneälyäni, kuvittelen voivani ymmärtää kaikkia, haluan olla rehellinen. Kunnes PLÄTS! Joku asia ei menekään niinkuin kuvittelin ja menneisyyden haamut nousevat pintaan. Sydän hakkaa rinnastani ulos, hyperventiloin ja itken. Menen ulos ja on ilta, kävelen tässä mielentilassa pari kilsaa ja mietin mistä tällaiset tunnereaktiot johtuvat? Koira pelkää kun tärisen vaikka yritän että en. Psyykkeeni on minulle outo, en mahda sille mitään. Menneessä elämässäni on asioita, joita en enää kestä ja jos ne näyttäytyvät ihan pikkuisenkaan minulle, sekoan totaalisesti, koska minulla on sitten kai jonkinasteiset traumat. En tiedä tajuaako tästä kukaan yhtään mitään. Ainoa asia mikä auttaisi olisi kainalo. Haluaisin olla 6-vuotias ja isin kainalossa. Muistan, että olin siellä paljon pienenä. Tänään aamulla valvottuani koko yön henkisissä tuskissani ja migreenissä yritin miettiä viimeistä kertaa kun olin isin kainalossa. En muistanut. Muistan vaan että olin siellä pienenä usein. Olin isin lempityttö ja halittiin paljon. Kunnes meistä tuli kai vihollisia. Tänään olen antanut isille kaiken anteeksi. En oikeasti tunne mistään katkeruutta. Hän oli omien vanhempiensa uhri, he taas jonkun sellaisen asian uhreja joista minä en tiedä. Me ollaan oltu  kaikki pieniä lapsia ja meitä kaikkia on kohdeltu kaltoin. Emmekä edes muista miten kaltoin? Kuka teki mitä? Olimme niin pieniä ettei voi muistaa... Ja sitten kun minä olen melkein 37 vuotias ja elän elämäni jokseenkin vapautuneinta aikaa, minä muutun taas sellaiseksi millainen en halua olla. On vittumaista huomata että tämä elämä on alusta loppuun saakka selviytymistä. Elämään mahtuu mielettömästi ihania hetkiä ja kaikkea mahtavaa, mutta jos jotakin asiaa ei ole selvittänyt terapiassa tai jossakin niin sen kyllä edestään löytää. Tajuan, että minun on joidenkin asioiden suhteen helpompi unohtaa kuin käsitellä. Mutta ei alitajunta unohda. Halaa minua.

(Kuvan piirsin 12 vuotta sitten)

 

Share

Pages