Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Olen ollut niin syvissä mietteissä viimeiset viikot ja kohta vuoden tässä hemmetin vaatteiden ostolakossa, että nyt sitten vähän muunlaista. Ostin kaksi uutta huulipunaa Ruohonjuuresta. Molemmat ovat merkiltä Zuii. Eipä noissa kuvissa paljon eroa huomaa, mutta toinen (Classic Red) on enemmän pinkkiin menevä ja toinen (Fire) oranssiin menevä punainen. Viimeisen vuoden aikana olen siirtynyt aikalailla kokonaan luonnonkosmetiikkaan. Meikkiä ei juuri tule käytettyä, mutta ihmeesti huulipunaa on alkanut nyt kulumaan (äitini sanoi, että se on vanhan naisen keino näyttää nuoremmalta!).

Myyjä kehui, että tämän merkin väri pysyisi huulissa pidempäänkin. Itsellä on niin ankea kokemus luonnonkosmetiikka huulipunasta kymmenen vuoden takaa (huulet kuivuivat rusinaksi eikä väri pysynyt), että siitä on hankala päästä eroon. Mutta tosiaan meikitkin ovat siitä kehittyneet ja merkkejäkin on nykyään niin monia. Ainakin omistamani Laveran huulipuna on ihan ok. Itse käytän luonnonkosmetiikkaa, koska en halua itseeni/ympäristöön synteettisiä aineita. Luonnonkosmetiikka ei tarkoita myöskään aina vegaanista tai taetta eläinkokeettomuudesta (tämän tajusin itse vasta hiljattain). Ainakin netti sanoo, että Zuiin meikit olisivat eläinkokeettomia, mutta ainakaan purkissa ei ole Leaping Bunny merkkiä. Olen kyllä ymmärtänyt että voi hyvinkin olla eläinkokeetonta ilman tuota merkkiäkin. En tiedä! Älkää kuunnelko minua!

p.s Huulipunan laittamisesta tunti ja tilanne se, ettei tarvetta vielä lisätä! Muisk!

Lue myös:

Pahan hajuiset ihmiset

Luontaiskosmetiikka helvetistä

Kauneudenhoito

 

Share

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Tämä on maailman paras päivä. 13.4 jokaisena vuotena elämässäni on ollut paras päivä. Se on päivä jolloin minä synnyin tähän maailmaan. Tämä päivä on tärkeä myös äidilleni ja isälleni, mummulleni ja kaikille, jotka minua rakastavat. Ja vaikka usein mietinkin ettei elämälläni ole merkitystä ja olen huono ja paha ja raskas taakka maapallolle, niin silti, minä rakastan tätä päivää. Syntymäpäiväni, jolloin lumenkin sataessa sisälläni paistaa aurinko, saisi jatkua ikuisesti.

On surumielistä katsoa vastasyntynyttä kuvaansa ja nähdä tuo pieni punainen avuton ihminen. Ei pysty olemaan miettimättä, mitä kaikkea tässä elämässä on kokenut. Että kuinka tuo pieni ihminen pystyi edes kasvamaan aikuiseksi? Kuinka minusta tuli jo tämän ikäinen ja kuinka kaikki tapahtumat ovat muokanneet minusta juuri tämän 37-vuotiaan Sannin? Etenkin kulunutta vuotta miettiessä tunnen ylpeyttä itsestäni. Olen niin paljon vahvempi ja kypsempi, nöyrempi, kriittisempi ja kyseenalaistavampi. Olen ensimmäisiä kertoja kysynyt itseltäni "kuka sinä olet" ja "mitä sinä haluat" kaltaisia kysymyksiä. Aikaisemmin olen ottanut vastaukset ns. opitusta. On paljon asioita/mielipiteitä, jotka ovat kulkeneet aina mukanani. Helppo esimerkkilause "olen koiraihminen" on sellainen oletus, joka kaikilla minusta on. Niin on ollut itsellänikin. Pidän kyllä lähes kaikista eläimistä mutta nykyään ymmärrän etten ole mikään koiraihminen. En minä jaksa esimerkiksi harrastaa koiran kanssa muuta kuin lenkkeilyä (ja ehkä namujen piilottelua)ja jos minulla olisi ongelmakoira, kokisin elämäni raskaaksi. Tämän hetkinen koirani on minulle juuri sopiva, koska se on helppo ja saan siitä hiljaista seuraa. Olen myös aina luullut olevani tietynlainen parisuhdeihminen. Tämä on selkeästi opittua, nähtyä ja luettua. Ja sen takia kaikki suhteet ovat loppuneet. Voi olla, että jatkossakin loppuvat, mutta se ei ainakaan johdu pakotetusta monogamiasta, yhdessä asumisesta ja liian useista jaetuista päivistä viikossa. Ihmeellistä, että vasta tässä iässä tiedostaa tilan ja itsenäisyyden tarpeen. Muutenkin eron jälkeen on muuttunut niin paljon, käytännössä ja omassa päässä, ettei ole edes vielä valmis tähän kaikkeen muutokseen. Vaikka tietää millaisen elämän haluaa ja asiat ovat alkaneet menemään haluttuun suuntaan, on tahti ollut liian nopea eikä pää ikäänkuin ole sopeutunut muutoksiin (vaikka ne ovatkin toivottuja). Ihan kuin olisi vuoristoradassa tai kuin voittaisi jatkuvasti onginnassa lempiasioitaan.

En palaisi mistään hinnasta menneeseen. Tämä hetki on paras. En ymmärrä nuoruuden ihannointia kun ainakin itsellä siihen on liittynyt niin paljon surua, sekoilua ja huonoa käytöstä. En myöskään ymmärrä sitä, kuinka vanhojen ihmisten suhteen annetaan paska käytös anteeksi: "Jos olet ollut kusipää 90 vuotta niin saat olla vastedeskin". Ja mitä epätrendikkääseen naaman vanhenemiseen tulee, niin musta on ainakin ihan helvetin hyvä etten enää näytä tolta ku kuvassa! Vanheneminen on tosi jees, kunhan ei katkeroidu liikaa ja tajuaa, että muutos itsessä on läpi elämän mahdollista. Vanha koira todellakin oppii uusia temppuja (esim mun ihana edesmennyt rasittava saksanpaimenkoirakin oppi). 

 

Share

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Tänään maalasin viimeiset osat valmiiksi. Tarkoituksena oli saada valmista viikonlopun aikana, mutta se ei vaan onnistunut. Tällä viikolla nimittäin pitää saada "tuunattua" yhdet teokset kehystyskuntoon, jolloin kerkiän saada ne kehystettyinä takaisin ennen toukokuun näyttelyä. Kyseiset teokset on aikaisemmin ripustettu suoraan seinään, mutta tulevassa näyttelyssäni ei ole seiniä. Aika outoa!!! Halusin siis saada yhden vaiheen (maalausvaihe) valmiiksi ennen seuraavaa työtehtävää- näin saavutin jonkinasteisen mielenrauhan. Viimeiset viikot ovat olleet rasittavia, koska aikataulu on tiukka. Sekin, kun on nykyään yksinhuoltaja eläimilleen, tekee arjesta hieman haastavampaa. Koiran pystyy pitämään melkein kaikkialla mukana, mutta kaiken sen aikaa kissa on yksin kotona. Kissan takia kotonakin pitää olla ja siinä on omat säätönsä liikunnan, työn ja ahkeran sosialisoinnin puitteissa. Minun kissa ei nimittäin ole mikään tavallinen kissa, jolle riittää tunnin seurustelu. Hän vaatii minut sänkyynsä jokaisena yönä. Hän vaatii silmiin katselua kohtuuttoman paljon eikä mikään antamani rakkaus ole tarpeeksi. Päivässä pitää päästä ulos kymmenen kertaa (vaikka siellä olisi kerralla kaksi sekunttia kun on liian kylmä). Joudun pitämään taskussani nenäliinaa, jolla voin pyyhkiä kissani kuolaa pois jokapuolelta. Välillä tuntuu kuin olisin kaksi vuotiaan kaikkeen tyytymättömän lapsen yksinhuoltaja. Nytkin se maukuu ja pyytää jotakin enkä yhtään tajua mitä.

Jokatapauksessa. Töitä on ollut liikaa ja se tekee minut vielä normaaliakin sairaammaksi: väsyttää kokoajan. Mikään uni ei auta. Myöskin se, kun on pakko tehdä töitä viitenä päivänä viikossa on huono juttu, kun olen taas kärsinyt parin viikon migreeniputkista. Silloin on pakko mennä työhuoneelle särkyisenä. Niskakin on kipuillut taas enemmän ja mietinkin sen johtuvan maalausasennostani (joka on kyllä mahdollisimman ergonominen). Olen kyllä ihan onnellinen, mutta voi hitto työskentely ja kaikki olisi niin kivaa ja ihanaa jos ei 70% ajasta sattuisi johonkin. Välillä mietin, että jos minulla ei olisi näitä kiputiloja, olisin varmaan aika sietämätön ihminen. Samanlainen suorittaja kuin aikoinaan, kaikessa itseään parempi ja nopeampi. Ja varmaan onnettomampikin kun yrittäisin vain olla paras kaikessa ja mikään ei riittäisi. Nyt tilanne on se, etten oikein pyri esimerkiksi urallani mihinkään. Teen ja luotan että asioita tapahtuu. Kivuttomat hetket ja se, että vielä pystyy ylipäänsä tekemään, riittää.

Päätä särkee nytkin niin teksti on taas sen mukaista. Sain kuitenkin tänään viimeiset palat tehtyä (tähän kului 2,5kk) ja olo on tosi onnellinen. Tuntuu myös hieman tyhjältä, niin on aina kun saa itselleen merkittäviä asioita tehtyä. Vielä pitää ommella loput tilkut yhteen, suunnitella teoksen ripustus-systeemi ja ommella peitto valmiiksi. 

Aikaisemmat kirjoitukset liittyen tähän teokseen:

Kuinka uusi työ ja idea siihen syntyy

Uuden työn etenemisestä ja taiteilijan työskentelystä

 

 

Share

Pages