Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Olen 36 (ihan kohta 37) vuotias ja kuvittelen olevani ymmärtäväinen ja viisas (myönnän tyhmyyteni). Kuvittelen pystyväni oppimaan jatkuvasti uusia käyttäytymistapoja, kuvittelen oppivani avartamaan tunneälyäni, kuvittelen voivani ymmärtää kaikkia, haluan olla rehellinen. Kunnes PLÄTS! Joku asia ei menekään niinkuin kuvittelin ja menneisyyden haamut nousevat pintaan. Sydän hakkaa rinnastani ulos, hyperventiloin ja itken. Menen ulos ja on ilta, kävelen tässä mielentilassa pari kilsaa ja mietin mistä tällaiset tunnereaktiot johtuvat? Koira pelkää kun tärisen vaikka yritän että en. Psyykkeeni on minulle outo, en mahda sille mitään. Menneessä elämässäni on asioita, joita en enää kestä ja jos ne näyttäytyvät ihan pikkuisenkaan minulle, sekoan totaalisesti, koska minulla on sitten kai jonkinasteiset traumat. En tiedä tajuaako tästä kukaan yhtään mitään. Ainoa asia mikä auttaisi olisi kainalo. Haluaisin olla 6-vuotias ja isin kainalossa. Muistan, että olin siellä paljon pienenä. Tänään aamulla valvottuani koko yön henkisissä tuskissani ja migreenissä yritin miettiä viimeistä kertaa kun olin isin kainalossa. En muistanut. Muistan vaan että olin siellä pienenä usein. Olin isin lempityttö ja halittiin paljon. Kunnes meistä tuli kai vihollisia. Tänään olen antanut isille kaiken anteeksi. En oikeasti tunne mistään katkeruutta. Hän oli omien vanhempiensa uhri, he taas jonkun sellaisen asian uhreja joista minä en tiedä. Me ollaan oltu  kaikki pieniä lapsia ja meitä kaikkia on kohdeltu kaltoin. Emmekä edes muista miten kaltoin? Kuka teki mitä? Olimme niin pieniä ettei voi muistaa... Ja sitten kun minä olen melkein 37 vuotias ja elän elämäni jokseenkin vapautuneinta aikaa, minä muutun taas sellaiseksi millainen en halua olla. On vittumaista huomata että tämä elämä on alusta loppuun saakka selviytymistä. Elämään mahtuu mielettömästi ihania hetkiä ja kaikkea mahtavaa, mutta jos jotakin asiaa ei ole selvittänyt terapiassa tai jossakin niin sen kyllä edestään löytää. Tajuan, että minun on joidenkin asioiden suhteen helpompi unohtaa kuin käsitellä. Mutta ei alitajunta unohda. Halaa minua.

(Kuvan piirsin 12 vuotta sitten)

 

Share

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

En enää koskaan syö karkkia. En enää koskaan rakastu. En enää koskaan anna anteeksi. En enää koskaan ole onnellinen. En enää koskaan sekoa näin. En enää koskaan juo. En enää koskaan ole myöhässä. En enää koskaan. En enää koskaan. En enää koskaan.

Jokainen on joskus ajatellut ettei enää koskaan tee jotakin. Mutta sitten taas ollaankin tehty ja kadutaan niin helvetisti. On paha olo kun teki niin ja sitten vielä petti lupauksen, jonka itselleen oli tehnyt. Tehdyn asian seuraukset ovat vielä kamalammat, koska näin ei enää pitänyt tapahtua. Itse olen ainakin miettinyt monista asioista, etten enää koskaan. Kunnes tajusin, etten oikeastaan voi olla kovin monestakaan asiasta varma. En enää ole niin ehdoton ja annan anteeksi itselleni kaikki ne epätäydellisyydet joita minussa on ja tulee olemaankin. Uskon myös, että mielipiteeni ja arvoni muuttuvat vuosien kuluessa, koska minä kasvan ja muutun kokoajan. Se, minkä kuvittelen nyt kuuluvan en koskaan- listalleni, ei välttämättä kuulu sinne enää kolmen vuoden kuluttua. Mutta joistakin asioista olen varma. Tässä ne ovat:

- En enää koskaan syö punaista lihaa, kanaa tai kalaa asiaa tiedostaen. (lisäsin tuon "asiaa tiedostaen", koska näin voi käydä vahingossa. Esimerkiksi muutama viikko sitten söin vahingossa pitsaa, jossa oli kalaa. Luulin, että pitsantekijä tietysti muistaa kalattomuuteni enkä osannut edes ajatella siinä voivan olla jotakin, jolla on joskus ollut kaksi silmää.)

- En enää koskaan päädy monogaamiseen suhteeseen. 

- En enää koskaan ota ns. uutta eläintä, vain rescueita ja hylättyjä.

- En enää koskaan ole puuttumatta, jos näen väkivaltaista, seksististä tai rasistista käyttäytymistä. 

Siinä mun! Onko sulla jotakin, jota et enää koskaan?

 

Share

Pages