Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Näin se menee, elämä on aaltoilua ja nyt huomaan, että kolme viikkoa kestänyt superpaska-ahdistus on selätetty. Tai en minä sitä mitenkään selättänyt, sen aika vain meni. Kävelin juuri tosi pitkän lenkin haukkuni kanssa ja kehossa oli ihana keveys. Jos pystyisin juoksemaan olisin juossut pitkän matkan kovaa vauhtia, jaloissa ja päässä oli iloinen ja voimakas olo. Täältä tullaan elämä!

Tämä ahdistusputki pelästytti, koska vaikka koen jotenkin olevani kroonisesti ahdistunut ovat huonoimmat hetkeni usein aika lyhytkestoisia. Yleensä voin olla maksimaalisen ahdistunut vain tunnin ja sitten pääsenkin täysin siitä tunteesta pois. Päiväni ovat olotiloissaan hyvin vaihtelevia. Koen suuria epäonnistumisen tunteita, kamalaa surua, mutta myös vastapainoksi onnistumista ja iloa. Nyt kuluneena kolmena viikkona tunsin olevani kokojan tauotta ikäänkuin harmaan peiton alla joku pitämässä kaulastani kiinni kuristusotteella. Paniikkikohtauksesta toiseen. Aamut olivat kamalia, heti silmät avattua epätietoisuus siitä kuinka tästä päivästä selviää, miten saan työt ajatuksen tasolta aloitetuksi, mitä helvettiä tänään teen? Etenkin kun on itse itsensä pomo ei oikeasti saanut juuri mitään aikaiseksi. Olen vain haahuillut nämä viikot tehden ehkä tunnin päivässä jotakin tulevaa työtä edistävää. Aikaa on ollut mutta en käsitä mihin sen ajan käytin. En vaan muista.

En tiedä olisiko tällaisia hetkiä tullut ilman eroa? Onko ajatus elämän merkityksettömyydestä eron syytä? Ajattelin, että ihan sama vaikka kuolisin. Tietysti normaalistikin kyseenalaistan olemistani- ihmisten olemista- maapallolla, mutta nyt ne tunteet ja ajatukset voimistuivat vähän liikaa- ottivat kaiken tilan. Yksin asuminen onkin ollut yllättävän kamalaa. Jyri on matkustellut aina paljon ja olen ollut usein pidempiäkin aikoja yksin nauttien yksinolosta kotona. Näiden viikkojen aikana yksinäisistä illoista kotona tuli painajainen. Ei kuulu mitään, ehkä vain eläimen askeleet portaissa. Aajtukseni menevät ympyrää (tajusin, että pitää kuunnella musiikkia peittämään oman pään äänet). Ja tämähän vain jatkuu ja jatkuu... kunnes taas sopeudun siihen, että asun yksin ensimmäistä kertaa kahdeksaan vuoteen. On todella helpottavaa kun ymmärtää, että tämä on vain osa sopeutimista, ottaa pitkän ajan että mieli ja ruumis taas tottuu uuteen vallitsevaan tilaan. 

Tänään olen jopa innoissani uudesta työstä, jonka konkreettisen aloittamisen valmistelut alkavat olemaan lopuillaan. Olin jo näiden viikkojen aikana ihan varma, etten enää koskaan pysty tekemään työtäni. Nyt on taas onneksi vähän helpompaa olla Sanni.

 

Share

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Olen niin onnellinen siitä, että olen selvinnyt lumitöistä. Tein sellaisen päätöksen, että teen lumityöt vaikka kolmesti päivässä, jolloin lunta ei ole liikaa kerralla ja on silloin selälle kevyempää. Jos lunta ei sada koko päivää jaan pihan kolmeen osaan tehden aamulla yhden, päivällä toisen ja illalla kolmannen osan. Yläpiha on kaikista rankin, koska se pitää tehdä sellaisella isolla lapiolla. Yläpihassa on parkkipaikka ja tie polttopuille. Keskipihaan kuuluu puiset portaat, niiltä tie ulko-ovelle ja ulko-oven edusta. Tämä hoituu helpoiten harjalla. Lumi on ollut nyt sellaista kevyttä ja puuterimaista. Kolmas osa on alapiha. Sinne vievät betoniportaat, saunan edusta ja polku kompostille. Pienessä pihassa paljon portaita, kulmia ja tasoja. 

Jos lumen antaa vain kasaantua ja lisääntyä ja vielä tallaa sitä kulkiessaan tiiviimmäksi, on sen luominen lopulta liian rankkaa. Kun murehdin syksyllä ystävälleni tulevia lumitöitä ja sitä, että en välttämättä pysty niitä tekemään hän ihmetteli miksi en vain tee kinttupolkua. Syy siihen on se, että asun rinteessä ja pihani on yhtä alamäkeä. Jos siis pakkasella sataa lunta ja alan tekemään kinttupolkua ja sitten tuleekin lämpimämmät säät ja lumi sulaa ja sitten taas pakastuu, tulee pihasta maailman vaarallisin. Vuosien takaa muistan kyllä niitä aikoja kun pihani näytti jääradalta. Ja jos kaadun, hajoan varmaan sadasta kohdasta.

Yläkerrassa on +18 astetta, ulkona -12. Kun pakkanen menee yli kymmeneen alkaa yläkertakin kylmenemään. 18 on vielä siedettävä lämpö, mutta 17 jo liian kylmä. Yläkertaa lämmittää lämpöilmapumppu, jonka tehot alkavat laskemaan pakkasen mennessä alle -15. Yläkerrassa on onneksi porinmatti jolla lämpöä saa nostettua kahdella asteella. Porinmatti ei valitettavasti varaa, mutta saa huoneen nopeasti lämpimäksi ja lämmittää noin neljä tuntia. Olin aamulla niin onnellinen pilkkoessani puita pienemmiksi (olen tässä hommassa aivan surkea! Nauran ääneen itselleni tässä puuhassa). Myös se, että aurinko paistaa ja saan lumityöt tehtyä antaa toivoa tulevaan. Tuntuu ihmeelliseltä asua 5km keskustasta ja elää tällaista maalaiselämää. Tällaiset arkiset asiat tekevät minut onnelliseksi ja etenkin se, että selviää yksin ilman muiden apua. Tietenkään en ole kivuton näiden töiden jälkeen, nytkin hermosärkyä jaloissa, mutta olen sellaisiin kipuihin jo niin tottunut. Olen kuitenkin niin paljon paremmassa kunnossa kuin kesällä.

Kun muutin tänne 8,5v sitten en todellakaan ajatellut millaista omakotitaloasuminen on. Olin vain unelmoinut pihasta koirilleni ja vapaudelle huutaa. Tiedän, että en ole omakotitaloihminen. Mutta olen kyllä päässyt kosketuksiin asioiden kanssa jotka tuottavat suurta nautintoa sekä saanut oppia käytännöllisiä asioita, joista on vain hyötyä. Usein unelmoin helpommasta asumismuodosta, niin että kun joku homma ei toimi voi vaan soittaa talonmiehelle. Koen myös huonoa omaatuntoa kun asun näin tilavasti ja hienosti yksin. Tästä talosta lähteminen ei kuitenkaan olisi niin helppoa kun se on myös kasvanut osaksi minua. Juuri nyt ahdistaa aika paljonkin kun jäin tänne Jyrin ja minun rakentamaan kotiin, meidän muistoihin. Vaikka Jyrin muutosta on jo 6 viikkoa saan välillä paniikkikohtauksia kun tajuan ettei hän asu täällä enää. Kuusi vuotta on kuitenkin pitkä aika. Pikkuhiljaa näiden seinien sisälle syntyy kuitenkin uutta elämää, ei vain sellaista, joka muistuttaa meistä.

 

Share

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Tänään haluan miettiä millainen vuoteni 2016 oikeasti oli? Ensimmäisenä tulee mieleen sana PASKA jos pitäisi antaa otsikko. Minulla on pieni taskukalenteri, johon kirjoittelen päivittäin muutamalla sanalla tekemisiäni/tunteitani. Nyt otan sen esiin, luen sen läpi ja selvitän: millainen vuosi 2016 oli minulle oikeasti? Silloin jos en heti mieti vain sairastelujani ja eropäätöstä, enkä anna niiden määritellä koko vuotta. Sitten jaan toteamukseni täällä, suljen koneen ja katson huomiseen.

Heti vuoden alussa kuoli koirani Tiina. Tiina oli jo vanha ja olin valmistautunut ystävän lähtöön ainakin vuoden. Koen vanhan eläimen kuoleman luonnollisena poislähtönä, enkä itke kuolemaa viikkotolkulla. Samoin ajattelen esim David Bowien kuolemasta. En tajua miksi monien mielestä hänen kuolemansa tekee vuodesta 2016 niin paskan. Vanhat ihmiset ja eläimet kuolevat aina!

Vaikka olin vapautunut sairaalasta selkäni takia vasta muutama kuukausi sitten eivätkä kivut menneet pois, ilmoittauduin työväenopistossa yhteen jumppaan ja asahiin (koska kaikki ammattilaiset sanoi: liiku!). Lisäksi menin meditaatiokurssille. Aika harvoin pystyin osallistumaan urheilujuttuihin ja koin rahojen menevän hukkaan. Jos selkä tai niska ei ollut kipeä, olin flunssassa. Meditaation koin itselleni parhaaksi stressin lievittäjäksi ja parannuskeinoksi abaut kaikkeen. Mutta silti en ole meditoinut kuin kerran kesän jälkeen. Se on sellainen asia, jota yritän vuonna 2017 tehdä enemmän. 

Surin alkuvuodesta kesään menetettyjä lempiurheilulajeja, eniten nyrkkeilyä ja nykytanssia. Aina kun puhuin niistä, itkin. Enää en itke, mutta esimerkiksi eilen ystävän tanssiessa pullonpyörityksessä tanssia nimeltä "metsä", tunsin ihan kamalaa kateutta kyvystä liikkua ihan miten haluaa ilman kipua. Nyt olen onnellinen, että pystyn venyttelemään, kävelemään ja käymään kevyemmillä jumppatunneilla/vesijumpassa ilman kovaa kipua. En ole menettänyt liikuntaa ihan kokonaan. Toivoisin silti vielä joskus pystyväni juoksemaan, lyömään, tanssimaan ja hyppäämään. Maaliskuussa pääsin hiihtämään jäälle ja rakastuin siihen. Nyt odotan järvien jäätymistä kunnolla. 

13.4.2016 on paras päivä. Täytin 36 vuotta ja sain tiedon yksi vuotisesta apurahasta taiteelliseen työskentelyyn. On ollut ihanaa tehdä töitä ilman taloudellista painetta. Työpäivät ovat olleet lyhyitä, lomaa en ole osannut erikseen pitää, yhdistän loman ja työn ja se sopii minulle. 

Päänsärkyputket ovat olleet parin vuoden ajan kamalia, pahimmillaan 30 päivää. En ole löytänyt toimivaa estolääkitystä ja täsmälääkkeitä meni kuukaudessa yli enimmäissuositusten.

Olin päättänyt rakastaa Jyriä, jäädä suhteeseen johon joskus menin. Muistan, kuinka muutama kuukausi ennen eropäätöstä puhuin ystävän kanssa, kuinka me ei kyllä koskaan erota. Ystävä ajatteli samoin. Nyt tajuan, että pelkäsin niin eron tuomaa tuskaa ja päätin sivuuttaa sen ns.valehtemalla itselleni. Onhan maailmassa monenlaisia suhteita, kyllä meidän voi olla tällainen. Olen kiitollinen Jyrin rohkeudesta lopulta lopettaa suhde. Aika pian itsekin myönsin itselleni että tämä on ainoa oikea päätös.

Tämän jälkeen päänsäryt vähenivät radikaalisti eivätkä ne enää kontrolloi elämääni.

Ikuisuudelta tuntuva levyprojektimmekin toteutui lopulta. Tämä Sunny & Cloudy kasetti on ollut minulla unelmana pitkään. Keikkailimme aika paljon alkuvuodesta. Kun kasetti ilmestyi alkoi Jyrin työmatkat ja taukoa on ainakin tulevalle huhtikuulle. Kasetin voi tilata itselleen ainakin Jukan Musiikista. Unelmoin omasta solo-projektista (itseasiassa jo 10 vuotta) ja mietin, onko mielenkiintoa ja energiaa sitten molempiin? Toisaalta mietin, unohdanko musiikin ja keskityn vain kuviin. Tämä musiikkiasia on minulle ehkä vähän surullinen ja ahdistava, että onko minulla taitoa sittenkään yksintekemiseen? Se yksi nainen vei jo nimenikin.

Ystävät ovat olleet merkityksellisiä, on ollut paljon hauskoja juhlia ja hetkiä, arkista itkemistä sohvilla. Vasta eron jälkeen olen nähnyt kuinka paljon on ystäviä. Saa olla kiitollinen ettei koskaan tarvi olla yksinäinen. Aina joku ymmärtää ja antaa apua. Suhde äitiinkin on parantunut. Sukujuhlissakin on ollut ihan mahtavaa! Huomaan kuinka olen kuitenkin kasvanut ja olen rohkeammin oma itseni ja se helpottaa kaikenlaisia sosiaalisia tilanteita. Enää ei näe itseään erilaisena, vaan on ymmärtänyt kaikkien olevan oikeastaan aika samanlaisia. En koe, että ihmiset tuomitsisivat (niinkuin nuorempana) kun olen vain uskaltanut olla avoimempi. Kun paljastaa omat kipupisteensä saattaa yllättävällä ihmisellä ollakin ihan samanlaisia juttuja. Ei tarvitse hävetä mitään. Kasvaminen helpottaa kaikkea.

Vuosi on tuntunut lyhyeltä, kai se lyhenee vaan kun vuodet lisääntyvät. Tuntuu, kuin olisin vanhentunut enemmän kuin aikaisemmin, uskoisin synkkien tapahtumien vaikuttavan tähän. Yritän kyllä uskoa, että vielä nuortuisin vähän, löytäisin sitä pikkutyttöä itsestäni enkä vain murehtisi. Tulevana vuonna haluan taas yrittää keskittyä enemmän tähän hetkeen ja kaikista eniten toivon pystyväni tekemään työtä sen eteen, että en olisi itse itseni vihollinen ja tuomitsija. Tajuaisin ettei minun tule olla tuottava yksilö, vaan pelkkä laiskottelukin tekee minusta arvokkaan. 

Toivon vuodelle 2017 kasvamista ja lempeyttä!

 

 

 

 

 

Share

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Joulukuusi on ollut joulun lempijuttuni viimeiset vuodet. Äiti tuo kotiovelle mökiltämme pienen kuusen. Koristelen kuusen, ihailen kuusta, nuuhkutan sen oksia ja toivon, ettei se koskaan kuole. Yleensä olen raahannut sen ulos vasta siinä vaiheessa kun oksilta roikkuu enää kaksi havua. Yhtenä vuotena Jyri sahasi sen pieniksi paloiksi ja raato makasi pihallamme ihan liian monta päivää- paloiteltu ystävä. Juolukuusen kuolema on ollut jo valmiiksi surullista. Ja sitten saatana ilmestyy aamulehden juttu kuusesta, joka kärsii joka hetki. Juuriltaan revitty kuusi kaipaa ystäviään, tietää kuolevansa ja tuntee joka hetki järkyttävää janoa.

Tieto satuttaa. Koko juttu luettavissa täällä. Ens vuonna en kyllä murhauta kuusta! Nyyh! 

Toisen murhaajan kuva täältä: http://www.huffingtonpost.ca/2014/03/24/woman-shoots-giraffe_n_5018520.html

 

Share

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Alle neljä viikkoa sitten Jyri muutti pois. Alle kolme viikkoa sitten sain valmiiksi suuren piirroksen. Nyt kun tajuan ajatella näitä kahta asiaa, niin ei yhtään ihme jos on vähän alakuloinen olo. En ole saanut aikaiseksi juuri mitään: puoleltapäivin huomaan olevani yhä kotona sormi suussa. Jos satun olemaan siinä vaiheessa työhuoneella on sormi sielläkin suussa. Kävelen (joko kotona tai työhuoneella) huoneesta tai kerroksesta toiseen, syön keksiä tai tuijotan kuollutta hämähäkkiä. Kun haen toisesta huoneesta kirjaa en muistakaan ottaa sieltä huoneesta sitä kirjaa. Otan jotakin muuta ja ajaudun takaisin lähtöpisteeseen jolloin ehkä muistan kirjan. Joskus menen takaisin, enkä muista ottaa sitä silloinkaan. Olenkohan väsynyt ja masentunut?

Yksi ystävä tekee sellaisia äänimaljahoitoja. Hän kertoi hoitaneensa kahta masentunutta ihmistä ja hoidon jälkeen molemmat olivat iloisia. Kysyin, mistä hän tietää potilaiden masennuksesta, että edeltääkö hoitoa haastattelu? Mutta hän kuulemma vain näkee sen ihmisistä. Kysyin näkeekö hän minusta miten voin, jos en kerro? Hän sanoi, että se on mahdotonta koska olen hänen mielestään niin hyvä näyttelijä. Melkein hermostuin hänen väittämästään, koska mielestäni olen aina oma itseni (etenkin nykyään kun en jaksa tuhlata yhtään energiaani mielistelyyn). Puhuimme asiasta ja lopulta ymmärsin miksi hän ajattelee niin: kun vaihdamme kuulumisia chatissa kerron lyhyesti olevani ahdistunut tms muuta kivaa ja sitten kun näemme olenkin puhelias ja energinen. Hänen maailmassaan nämä kaksi asiaa eivät sovi yhteen. Ikäänkuin minun tulisi aina meidän nähdessä itkeä, nukkua ja vetäytyä ja vain silloin voisin olla oikeasti ahdistunut. Viime kesänä etsiessäni itselleni sopivaa hermokipulääkettä (jota käytetään myös ahdistuneisuushäiriöön) aloin voimaan henkisesti vähän liiankin hyvin. Elämä oli aurinko sen muutaman kuukauden ajan. Sitten lääke alkoi aiheuttamaan pahoinvointia ja unettomuutta (eikä se auttanut kipuihin) niin lopetin sen. Mutta silloin ymmärsin kuinka ahdistunut olen ollut varmaan koko ikäni (tai 6-vuotiaasta saakka) kun tämän lääkkeen ansiosta minua ei kuristanut. Oli aika karseeta tajuta kuinka joku kuristaa minua kokoajan ja siitä on tullut normaali olotila. Kaveri tekin minullekin äänimaljahoidon- yhä ahdistaa!

Minua kiinnostaa eniten se, että voi kasvaa ja kehittyä. Mutta voiko ehkä peritystä ahdistuneisuudesta päästä pois? En haluaisi syödä enää mitään lääkkeitä. Jotenkin tuntuisi taas "helpolta ratkaisulta", oman itsensä kiertämiseltä. Mutta tosiaan... onko tämä itsessä sellainen piirre, josta en voi kasvaa pois? Olen opetellut elämän tämän kanssa kaksi vuotta (jolloin lopetin masennuslääkkeet ja oloni muuttui erilaiseksi, huonommaksi) ja yrittänyt ajatella että "kyllä tänne tällaisia ahdistuneita Sannejakin tarvitaan. Pystyn kuitenkin tekemään työni ja arjen asiat ja olen sosiaalinen". Tuohan nyt kuulostaa ihan kamalalta itsensä huijaamiselta. Tai kiduttamiselta. Tekisi vaan mieli olla koko ajan päihtyneenä, mutta en ole, koska moraalisoiva yliminä.

Läheinen ihmettelee usein että miksi kerron täällä julkisesti näitä asioita kaikille. Mä en tajua miksi en kertoisi, jos se auttaa minua tai edes yhtä lukijaa. Miksi se mitä on, pitää piilottaa? Nytkin toivon, että kaikki maailman ahdistuneet jakaisi kokemuksiaan ja sitten kaikki tulisivat häpeän kaapeistaan ulos ja enää ei tarvitsisi hävetä yhtään mitään ikinä. Että jos menee julkisessa puistossa psykoosissa ja näyttelee persettään ohikulkijoille tai vetää viinaa ja pillereitä sekasin kun haluaa huomiota rakkaaltaan. Ehkä tällaisiakaan asioita ei tapahtuisi niin usein jos ongelmista puhuttaisiin, haettaisiin ja saataisiin apua ajoissa. Ei myöskään tuomittaisi ketään heikkoudesta, tyhmyydestä tai sairaudesta. 

Tämä teksti taas elää omiaan. Näin se on parasta. Ajattelin, että selkäni tila on nyt siinä jamassa että voisin taas aloittaa aktiivisen urheilun. Himourheilukausinani olin aika hyvinvoiva. Ei minusta enää sellaista tule kun kaikki liian raju liikunta invalidisoi tai aiheuttaa migreenin, mutta sellaisia lempeitä lajeja ja kuntosalia. Eilen minusta otettiin tällainen aika iloinen kuva kun liityin liikuntakeskuksen jäseneksi. Jotenkin ihan helvetin sympaattista.

 

 

 

 

Share

Ladataan...
Sairaan Ihana Sanni

Kuluu 30 päivää. Jokaisena aamuna mietin mitä haluan maalata? Kissoja, ihmisiä, maisemaa. Toiset kuvat ovat mielestäni epäonnistuneita ja toiset tosi kivoja. Pari kuvaa ihan sama. Silti tuntuu hyvältä kun heti pimeässä aamussa voimakkaat värit imeytyvät paperiin enkä pysty hallitsemaan niitä. Lopputulos ei ole koskaan sellainen millaiseksi kuvan tyhjälle paperille kuvittelin.

Omituista kuinka ihmiset kokoajan jokainen sekunnin miljoonasosa eroaa eikä se tunnu missään ja sitten kun itse eroaa se ravistelee koko elämän ja kaikki sisäelimet liikkuvat ikävästi. Nahka pitää kuitenkin ihmisen koossa ja ns normaalin näköisenä ja mallisena, vaikkei sitä oikeasti ole. Ja yhdessä pakataan ja jaetaan tavaroita, juodaan viiniä ystävien seurassa, huudetaan itkua ja halitaan, käydään jollain vitun käsityömessuilla ja on niin ihanaa kun toinen on niin läheinen ja ostaa kaulakorun ketjun. Minä syön vaan liikaa karkkia koska tässä tilanteessa saan ja kyllä muutenkin. Talo täynnä vieraita, ei yhtään yksinäistä ja silti aivan yksinäistä. Sellaista on mun ero. Mennään saunaan. Tuijotetaan jotain tavaraa tunti eikä sitä pysty siirtämään koska sen mukana katoaa liikaa tai siinä on jotakin liikaa. Tää on kamalinta mitä on ennen kuolemaa. Ja silti, tätä tapahtuu kokoajan. Hullua.

Ensimmäisiä kuvia minä näytän sinulle, viimeisien valmistuessa heräät jo muualta. Olen käynyt jokaisen kaapin läpi, jakanut vinyylit, pyyhkeet, vittu aivan kaiken. Ja vaikka ajattelin yli kolmen kuukauden ajan, että vielä tulee päivä kun kaikki tavarasi ovat täältä pois, ei siihen voinut oikeasti valmistautua. Kun työpöytäsi kohdassa ei ole enää mitään ja seinällä nuppineuloin kiinnitetyt valokuvasi jättävät vain tilalleen tyhjän. Silloin tuntee sellaista surua, mitä kuvittelen toisen tuntevan, kun läheinen rakas kuolee. 

Kun päätimme erosta ja tulevina viikkoina kävelin kaduilla, olin aivan tyhjä. Minun kehostani puuttui suuri osa enkä kokenut olevani juuri mitään. Sinun luonteenpiirteesi paikkasivat omiani ja toisinpäin. Olimme olleet niin kauan me. Mietin, voisinko olla tärkeä ja arvokas ilman sinua?

Kun mietin muuttoasi kaikista pahimmalta tuntui vaatekaappisi tyhjentyminen. Olin käynyt sen mielessäni läpi monia kertoja. Pystyisinkö enää koskaan avaamaan sitä ilman kuristavaa tunnetta? Kun parittelin kymmeniä mustia sukkiasi en enää tuntenut ärsytystä vaan kipua siitä, etten enää kohta parittele niitä. Jokainen arkinen asia muistuttaa toisesta, merkityksetön teko ei ole enää merkityksetön. Ostan uuden pressokeittimen, siitä tulee kahvi vain yhdelle ihmiselle.

Maalaamani kuvat ovat iloisia. Minäkin olen aina jokatoinen sekuntti. Olohuone on nyt siisti ja kaikille tavaroille löytyy paikat, sitähän olen aina halunnut. Meillä on tosi ihanat välit eikä välillämme oikein ole mikään muuttunut kuin ehkä vähän paremmaksi. On helpottavaa kun tietää ainakin tehneensä oikean ratkaisun. Jos on hyviä eroja niin tämä on sellainen. Mietin millaista olisi joutua käymään läpi huono ero, sitä ei varmaankin kestäisi, kun on tämäkin ihan hirveetä.

Share

Pages