Ladataan...
Sanni Eveliina

 

  • Jos olet koko elämäsi pohtinut, miksi vietät mieluummin aikaa yksin kuin seurassa, voi olla, että olet ajautunut vääränlaisiin porukoihin. Etsi ympärillesi ihmisiä, jotka ajattelevat samalla tavalla kuin sinä: pohdiskelevat, eivät pidä pinnallisuudesta ja small talkista sekä saattavat potea silloin tällöin suuremmankin luokan maailmantuskaa.
  • Jos samanhenkisten ihmisten löytäminen tuntuu vaikealta, selvitä ensin itsellesi kuka olet ja ota sitten tavoitteeksi avata mahdollisimman usein keskusteluja sinua kiinnostavista aiheista. Jos toista osapuolta eivät syvälliset pohdiskelut kiinnosta, kertoo se todennäköisesti vain siitä, ettei ihminen ole tyylisesi.
  • Jos kohtaat elämässäsi ajanjakson, jolloin kaikkein mieluiten olet vain omissa oloissasi ja keskityt omiin harrastuksiisi, tee se hyvällä omalla tunnolla. Jälkeen päin löydät takuulla motivaatiota tavata ihmisiä ja ainakin olet oivaltanut elämästä jotain todella käänteentekevää.
  • Suhtaudu itseesi armollisesti. Se, että koet toisinaan olosi ulkopuoliseksi etkä osaa sanoa tilanteessa mitään fiksua, ei ole sinun vikasi. Et vain ehkä ole kiinnostunut käydystä keskustelusta, ihmiset eivät ole tyylisiäsi tai ympäristön yltiöpäinen ärsyketulva häiritsee keskittymistäsi.
  • Vaikka ulospäinsuuntautuneisuus ja puheliaisuus on nykyisin yliarvostettua, et ole muita huonompi. Herkkyytesi ja pohdiskeleva, rauhallinen luonteesi saa vielä jonain päivänä jotain todella suurta aikaan. Ota siitä kaikki irti ja pidä sitä suurimpana vahvuutenasi.

Tulossa: Introvertin erityisherkän käsikirja osa 2

P.s. En yleensä tykkää indentifioinneista, kuten 'introvertti' tai 'erityisherkkä', koska ne antavat helposti syyn kaivautua itsesääliin; "minulla nyt on oikeus olla tällainen, koska olen tällainen". Mutta kun tiedostaa itsessään tietynlaisia ominaisuuksia, auttavat ne ymmärtämään itseä paremmin. Itselleen kykenee olemaan armollisempi ja tiedostettuaan heikkoutensa, kykenee niissä niin halutessaan myös kehittymään. Elämästä tulee monin verroin mielekkäämpää ja helpompaa, kun ei päätä seinään hakaten yritä saada itseään viihtymään tilanteissa, joista ei nyt vain kerta kaikkiaan nauti. Ihmiset ovat erilaisia, joten annetaan kaikkien kukkien kukkia. 

Ladataan...
Sanni Eveliina

Kehon kuuntelu on ollut pitkään itselleni vaikeaa. En ole ymmärtänyt, mitä sillä oikeastaan edes tarkoitetaan, eihän kehoni kerro minulle yhtään mitään. Olen kokeillut intuitiivista syömistä todeten, että "kehollani" (mielelläni) on jatkuvasti nälkä. Olen kokeillut jättää tarkat ruokavaliot syrjään todetakseni, että "terveellinen syöminen ei ole mahdollista ilman tiukkaa dieettiä". Olen koettanut kuunnella, millaista liikuntaa kehoni tänään kaipaa ja maannut sen seurauksena viikkotolkulla sohvan pohjalla. Olen elänyt mieleni ylivallan alaisena. En ole kyennyt kuulemaan, mitä kehoni yrittää sanoa, kun mieleni on pitänyt niin kovaa meteliä itsestään.

Totuushan on (totuus, johon itse nykyisin vahvasti uskon), että emme ole yhtä kuin ajatuksemme ja mielemme. Mieltä ei ole pakko uskoa, sille ei ole pakko antautua. Ei ole pakko uskoa, jos mieli yrittää tunnekuohun vallassa sanoa, että "tähän tilanteeseen ei nyt kerta kaikkiaan toimi mikään muu kuin maailman isoin muffinssi tai konvehtirasia". Ei ole pakko uskoa, jos mieli sanoo, että "olet sosiaalisesti täysi törppö ja kukaan ei pidä sinusta enää, jos et nyt tässä tilanteessa syö, mitä tarjotaan ja vähän sen yli". Ei ole pakko uskoa, jos mielesi sanoo, että "liikkumaan on turha lähteä tänäänkään, kun et kuitenkaan kykene noudattamaan tiukkaa treeniohjelmaa, jonka kuvittelet olevan kaiken onnen edellytys". Ei ole pakko uskoa, vaikka mielesi ruoskii sinua siitä, ettet ole huippukunnossa saman tien. Ei ole pakko uskoa, jos mielesi yrittää usuttaa sinulle mantraa, että "vain henki hieverissä tehdyllä liikuntasuorituksella on väliä". Ei ole pakko uskoa, vaikka mielesi yrittää sanoa, että elämän on oltava yhtä terveysfantasiaa, vaikket itse sitä haluaisikaan. Ei, kukaan ei pakota sinua. Saat aivan itse päättää, kuinka terveellista elämää elät tai et elä. Se on sinun valintasi.

Mitä sillä kehon kuuntelulla sitten tarkoitetaan? Ehkä sitä, että pyrkii näkemään viestit kaiken mielen sekamelskan läpi. Hengittämään jälleen kerran pari kertaa syvään, jotta kuulisi paremmin. Jotta mieli olisi riittävän tyyni kyetäkseen antamaan puheenvuoron keholle. Sitä, että kokeilee, mikä toimii ja mikä ei. Että osaa ottaa asioista selvää mutta ei roiku pelkän tiedon varassa. Että uskaltaa välillä toimia päin vastoin kuin opetetaan ja vastata kehon pyyntöihin, vaikka se kertoisikin jotain "täysin kummallista ja överiä" (esimerkiksi syömään kolmannen palan leipää tai kaksi banaania yhteen putkeen).

Ennen kaikkea se on ainakin itselleni ollut tietoisuutta siitä, että keho on ihan mieletön koneisto. Se on niin fiksu ja viisas, että miksi en tarjoaisi sille vain parasta? Miksi en pitäisi kehostani huolta, kun se kerran pystyy tarjoamaan minulle niin hienon elämän kuin ikinä uskallan pyytää. Terveydestään saa olla pirun kiitollinen. Sitä paitsi on oikeasti paljon kivempaa omistaa terve ja toimiva keho kuin terveytensäkin kustannuksella koettaa ahtautua raameihin, jotka on mielikuvissaan luonut. Kiitos vain mieli olemassaolostasi, mutta välillä on kyllä aika antaa puheenvuoro myös muille.

Ladataan...
Sanni Eveliina

// Julkaisen tästä lähtien kaikki postaukset myös tänne, mutta varsinainen blogi löytyy osoitteesta www.sanni-eveliina.com.

Yksi vaikeimmista mutta varmasti myönteisimmin elämään vaikuttavista itsensä kehittämisen osa-alueista todennäköisesti on, miten suhtautua toiseen ihmiseen rakkaudella ja hyväksyen, oli tilanne mikä hyvänsä. Miten hyväksyä toisessa ihmisessä esiintyvät puutteet ja vajavaisuudet ottamatta niistä seuraavaa käytöstä henkilökohtaisesti ja takertumatta niihin. Miten osata katsoa puutteiden läpi ja nähdä toisessa ihmisessä oleva hyvä. Miten rakastaa toista ihmistä vaatimatta mitään vastalahjaksi. Miten pystyä itse osoittamaan kiitollisuutta ja rakkautta ympäristössä, jossa sinua ei tueta pyrkimyksissäsi tai koetetaan painaa alaspäin. Miten säilyttää positiivinen mielentila, kun vieressä oleva ihminen on epätoivoinen ja negatiivinen.

Tehtävä ei todellakaan ole mikään helppo ja todennäköisesti myös mahdoton, mikäli suhtautuu itse itseensä negatiivisesti ja armottomasti. Kliseisesti sanottuna tuleekin ensin rakastaa itseään ennen kuin voi rakastaa muita. Mutta paljon on mielestäni kyse myös tavasta ajatella. Jos on aina tottunut ajattelemaan muista ihmisistä negatiivisesti, loukkaantumaan toisen käytöksestä ja etsimään syypään muualta kuin itsestään, todennäköisesti myös toimii niin. Ajattelutapoja on pakko lähteä muuttamaan, mikäli tehtävässä haluaa päästä eteen päin. On pyrittävä löytämään toisessa ihmisessä oleva hyvä, hyväksyä hänen heikkoutensa ja muistaa, että rakkaus todellakin voi muuttaa kaiken. Kun osaa suhtautua toiseen ihmiseen rakkaudella ja katsoa negatiivisen käyttäytymisen läpi, rakkaus varmasti palaa luokseen ennemmin tai myöhemmin.

Olen itse viime aikoina saanut paljon iloa elämääni sillä, että olen pyrkinyt kääntämään negatiiviset ajatukset positiivisiksi ja hengittämään pari kertaa syvään tilanteissa, joissa huomaan toisen ihmisen käytöksen tai omien vakiintuneiden ajattelumallien vaikuttavan itseeni negatiivisesti. Vasta kyettyäni rauhoittamaan oman mieleni, olen pystynyt aidosti kohtaamaan ja näkemään toisen ihmisen sellaisena kuin hän on. On hätkähdyttävää havaita, miten vähän on tullut aikaisemmin tiedostaneeksi toisen ihmisen hätää, kun omien ajatusten pyörittäminen on vienyt niin paljon aikaa ja energiaa. Ja miten paljon toiset ihmiset voisivat opettaa, jos heitä kerrankin pysähtyisi kuuntelemaan.

Toisin kuin voisi olettaa, antaminen onkin usein paljon mielekkäämpää ja tuottoisampaa kuin jatkuva ottaminen. Oman pään sisään käpertyminen on ajoittain väistämätöntä, mutta välillä voi olla hyvä astua ulkoilmaan ja antaa muiden kertoa. Kuunnella, mitä heillä on sanottavanaan ja pohtia, miten sinä voisit auttaa heitä eteen päin. Se on varmasti suurinta rakkautta meitä kaikkia kohtaan.

Ladataan...
Sanni Eveliina

Kun elämää osaa katsoa hiukan objektiivisemmin, voi ehkä havaita, ettei meillä kenelläkään ole oikeastaan minkäänlaista hajua, miten tämän maailman tulisi toimia ja miksi. On vain arvauksia, joista jokainen voi valita itselleen sopivimman, sen, joka tuntuu omassa mielessä osuvimmalta selitykseltä. Siksi onkin mielestäni typerää kiistellä yhtään mistään, koska kuka meistä muka tietäisi paremmin? Voimme vain keskustella ja siten luoda uusia selitysmalleja, jotka vievät lähemmäksi luonnolliselta tuntuvaa totuutta.

Oikeastaan eron "hyvän" ja "huonon" näkemyksen välillä voi kokemukseni mukaan tehdä ainoastaan se, millaisessa mielentilassa henkilö on näkemyksensä muodostanut. Jos hän on ollut mielipidettä muodostaessaan vihainen, surullinen, katkera tai muutoin alakuloinen, ei näkemys todennäköisesti kanna erityisen pitkälle tai saa ainakaan mitään hyvää aikaan. Jos taas henkilö tekee oivalluksen ollessaan innostunut, onnellinen ja positiivisesti virittynyt, voi olla helpompaa saada näkemykselleen kannattajia ja vastakaikua. Jakamalla ajatuksensa voi tulla samalla tehneeksi maailmasta hiukan paremman paikan elää.

Mitään, mitä toinen sinulle kertoo, ei siis mielestäni kannata ottaa yksiselitteisenä totuutena. Oikeastaan kannattaa uskoa vain sellaiset ajatukset, jotka saavat sinussa aikaan positiivisia tuntemuksia: innostuneisuutta, iloa ja oivalluksia. Lopun tiedon voitkin joko hylätä tai tallettaa mieleesi myöhempää syvällisempää tutkistelua varten. Kun alat tunnistaa oman kantasi, voit joko ottaa "tiedon" yhdeksi elämäsi rakennuspalikaksi tai todeta, ettei väitteelle löydy mielessäsi riittäviä perusteita. Jokainen oman elämänsä asiantuntijana tietää kyllä parhaiten, mikä resonoi ja mikä ei.

Ladataan...
Sanni Eveliina

Pelko on pahin viholliseni. Se nousee esiin mitä ihmeellisimmissä paikoissa ja tekee tekemisestä monin verroin haastavampaa. Pelkään esimerkiksi esillä olemista, huomion herättämistä, omana itsenäni olemista. Jos haluaisin elämän olevan helppoa enkä pitäisi haasteista, pysyttelisin mukavuusalueellani; seinäruusuna, tekisin kuin "kaikki muutkin" yhtään kyseenalaistamatta, miksi teen niin kuin teen. Pysyttelisin mukavuusalueellani, ellen tietäisi olevani 25 vuotta, elämän päättyvän joskus ja haluavani elää onnellisena. Joku voisi ajatella itsensä saattamisen epämiellyttäviin tilanteisiin olevan suorastaan pähkähullua ja kaukana onnellisuudesta, mutta ei se ole. Se tekee elämästä elämää, vaikkei se aina helppoa ole.

Jos olisin super-rohkea, toteuttaisin kaikki ideani saman tien (nyt on tietysti tyhmää, etten kerro ideoistani sen enempää, mutta juu, se on se pelko, ja epävarmuus). Vie pitkän aikaa ennen kuin pääsen ajatustyössäni siihen pisteeseen, että olen valmis toteuttamaan jotain, jos silloinkaan. Tai sitten teen asian vahingossa, mikä on varmaankin lahja univesumilta, koska en muuten pääsisi eteen päin. Suurimman osan ajastani kerään siis rohkeutta, prosessoin ja tuumailen. Toisaalta tiedän nykyisin, että jos jokin asia tuntuu siltä, että sen eteen on kannattavaa tehdä töitä, sen myös teen. Sen verran olen velkaa omalle elämälleni ja hyvinvoinnilleni. Asioiden eteen joita en oikeasti edes halua, on turhaa käyttää yhtään aikaa ja energiaa.

Joku neuvoi joskus, että sano kyllä asioille, jotka herättävät välittömän innostuksen. Asioille, jotka tuntuvat alusta asti siltä, että "hell, yes!".  Ja puolestaan ei kaikelle lopulle, josta et ole lainkaan varma, haluatko sitä vai et. Se on mielestän hyvä neuvo.

Pages