Ladataan...
Sanni Eveliina

Olen keksinyt aika lyömättömän keinon päästä eroon pahoista tavoista: omien unelmien tavoittelu. Kuulostaa aika mahtipontiselta ja absurdilta eikä ole tavoista ehkä mikään helpoin ja yksinkertaisin, mutta mielestäni ehdottomasti inspiroivin ja toimivin. Vai kumpi motivoi enemmän, karkkilakko vaiko päämäärätietoinen ponnistelu jonkin tavoitteen saavuttamiseksi, jonka seuraksena huonot tottumukset unohtuvat kuin itsestään? Sivutuotteena myös elämänlaatu voi kokonaisvaltaisesti parantua ja elämästä ylipäätänsä tulla jotenkin mielekkäämpää ja merkityksellisempää. Ainakin itselläni sitä mukaa kun olen löytänyt yhä enemmän sisältöä elämääni, en ole enää juuri kaivannut hetkellisiä mielihyvän tuottajia tai nopeavaikutteisia ihmepillereitä. Elämä ja tekeminen itsessään inspiroi niin paljon, että se riittää.

Olenkin nykyisin pyrkinyt näkemään asian niin päin, että taikakeinojen ja mielitekojen tyydyttämisen sijaan pohdin, mitä voisin tehdä elämässäni toisin. Mikä elämässäni kaipaa muutosta ja miten voisin elää sitä enemmän itseni näköisesti. Teenkö huomaamattani asioita, jotka eivät motivoi tai toiminko huomaamattani tavoilla, jotka vaikuttavat negatiivisesti elämänlaatuuni. Annanko muiden ihmisten vaikuttaa liikaa elämääni ja teenkö asioita muiden odotusten vai itseni vuoksi. Miten voisin lisätä hiukkasen inspiraatiota jokaiseen päivään.

Nämä ovat tietysti asioita, jotka vaativat luultavasti elinikäistä harjoittelua, mutta kun tekee edes jotain, se riittää. Kun etenee pienin askelin, voi yllättäen huomatakin olevansa aivan erilaisessa elämäntilanteessa kuin vielä jonkin aikaa sitten. Toisaalta, kannattaa myös hyväksyä muutos ja tiedostaa, ovatko edellispäivän haaveet sittenkään tämän päivän haaveita vai haluanko kenties jotain aivan muuta. Itselleen kannattaa olla rehellinen.

Share

Ladataan...
Sanni Eveliina

En nykyisin oikeastaan seuraa uutisia tai ylipäätänsä lue sanoma- tai aikakauslehtiä. Olen päättänyt olla onnellisesti sivistymätön ja elää ihanassa epätietoisuuden kuplassa. Esimerkiksi eilen Turussa tapahtuneesta puukotuksesta kuulin sattumalta kaverin Instagram-päivityksen kautta. Uutisen luettuani totesin vain, että onneksi en tiennyt. Että onneksi saan elää illuusiossa, jossa tällaista ei tapahdu. Mieluummin en tiedä kuin tiedän ja olen sen myötä onneton, surullinen, stressaantunut, ahdistunut, peloissani ja mitä vielä. Jos joskus jotain haluan tietää, koen saavani tarvitsemani tiedon muutoinkin kuin sanoma- tai aikakauslehtien kautta.

Itselleni kaiken tämän tietämättömyyden kuplassa elämisen tarkoituksena on luoda maailma, jossa pahoja asioita ei tapahtu. Joka on hyvä, kaunis, täynnä mahdollisuuksia ja ihmisiä, jotka välittävät. Joka kehittyy ja muuttuu mutta ei negatiivisesti vain aina kohti parempaa. Joku voisi pitää tätä ylioptimistisena tai naiivina tapana ajatella, mutta loppupeleissä luomme kaikki itse oman totuutemme. Voimme itse päättää, mihin asioihin kiinnitämme huomiota, millaisessa ympäristössä elämme tai millaista tietoa otamme vastaan. Ei ole pakko niellä kaikkea, mitä meille syötetään. Aina voi sanoa ei.

Muistan vielä hetki sitten ahdistuneeni kauheasti, kun näin ympärilläni heikkoon jamaan ajautuneita ihmisiä. Mietin silloin, miten ihmeessä kestäisin katsella tätä maailmaa ja kaikkea tätä kurjuutta lopun ikääni. Kunnes jossain vaiheessa ymmärsin, että tässäkin oli kyse omasta valinnastani. Asioita kuitenkin tapahtuu halusin tai en, joten voin vain manifestoida hyvää. Keskustella asioista positiiviseen sävyyn, välttää negatiivista ilmapiiriä, ajatella, että kaikella on jokin tarkoitus, vaalia hyvää mieltä, kiinnittää huomiota kivoihin asioihin ja ylipäätänsä päättää itse, millaisessa maailmassa elän.

Mitä kirjoitettuun mediaan tulee, eikö kaikki 'tietokin' ole lopulta jonkun näkemys jostain? Kaikki tekstit välittävät meille jonkinlaista kuvaa maailmasta, ja jos se on ristiriidassa sen kanssa, mitä itse pidämme tärkeänä, ei sitä 'tietoa' ole mielestäni pakko ottaa vastaan.

Share

Ladataan...
Sanni Eveliina

En joskus uskonut, kun joku sanoi, että on saanut hyvinvoinnin kannalta eniten hyötyjä meditoinnista. Olin aina ajatellut ravitsemuksen olevan ykkösjuttu ja muiden tekijöiden tulevan vasta sen jälkeen. En pitkään aikaan viitsinyt edes kokeilla meditointia (tai rauhoittumista tai miksi sitä ikinä haluaakaan kutsua), koska ajattelin, ettei se olisi itselleni tarpeellista, ei sopisi minulle tai olin muuten vain ennakkoluuloinen.

Eräänä päivänä viime keväänä päätin kuitenkin kokeilla ja sitä päivää en kadu. Koin, että maailma alkoi aueta minulle aivan uudella tavalla, kun kerrankin pysähdyin hetkeksi kuulostelemaan ja vain hengittämään. Se oli kauhean vapauttavaa. Aloin nähdä asiat aivan uudesta näkökulmasta ja paljon suuremmassa mittakaavassa. Koin pääseväni ulos kuplasta, jossa olin koko siihen astisen elämäni elänyt.

En itse välttämättä halua puhua meditaatiosta edes meditaationa (ainakaan sellaisena kuin minä sen koen), vaan puhuisin ehkä mieluummin rauhoittumisesta tai pysähtymisestä. En ole oikein innostunut erillisistä meditaatio-harjoituksista, koska olen halunnut pitää kynnyksen meditoinnin aloittamiselle mahdollisimman alhaalla. Yksinkertaisesti tapanani on ollut vain istuutua hetkeksi mukavaan asentoon, hengittää syvään, yrittää olla ajattelematta mitään ja kuulostella, mitä ääniä ympäriltä kuuluu. Välillä ajatukset ovat lähteneet harhailemaan mutta en ole antanut sen häiritä, koska olen huomannut, että kontrolloimattomissa ajatuksissa on usein jotain perää. Yllättäen mieleeni on saattanut pulpahdella monia mielenkiintoisia oivalluksia. Jos kuitenkin olen huomannut stressaantuvani tai käyväni levottomaksi, olen pyrkinyt ohjaamaan mieleni takaisin tähän hetkeen. Ehkä oleellisinta meditoinnissa on mielestäni juurikin hetkessä eläminen sekä ympäristön ja oman kehon kokeminen sellaisena kuin se on.

Suurin hyöty, mitä olen kokenut meditoinnista saaneeni, on kiitollisuuden oivaltaminen. Kun on malttanut hetkeksi pysähtyä kuulostelemaan, on yhtäkkiä huomannut ympärillään niin kauheasti hyviä asioita ja monet murheet ovat alkaneet tuntua vähäpätöisiltä. Olen osannut olla kiitollinen jopa siitä, että minulla on kädet ja jalat sekä kroppa, joka toimii. Toisaalta olen rauhoittumisen myötä oppinut elämään enemmän hetkessä ja kiinnittämään huomiota ympäristöön sekä kehoni tuntemuksiin. Tunnen nykyisin olevani enemmän läsnä omassa kehossani.

Huomaan tarvitsevani meditaatiota erityisesti ollessani stressaantunut tai ahdistavien ajatusten saadessa ylivallan. Silloin rauhoittuminen auttaa siirtämään ajatukset epäolennaisuuksista oleelliseen ja siihen, mikä on oikeasti tärkeää ja merkityksellistä. Saatan nykyisin pysähtyä hengittelemään ja kuulostelemaan milloin missäkin tilanteessa; työpaikan kahvihuoneessa, junassa, nukkumaan mennessä, herätessä, aamupalalla, metsässä. Hetkeksi pysähtyminen rauhoittaa mielen ja tarjoaa tarpeellisen hengähdystauon muun tekemisen keskellä.

Itse ainakin olen saanut meditaatiosta niin paljon hyötyjä, että viis ennakkoluuloista, jatkan silti hengittelyä ja ympäristön kuulostelua niin pitkään kuin koen siitä olevan jotain hyötyä hyvinvoinnilleni (eli aina ja ikuisesti). Kannattaa ainakin kokeilla ja etsiä oma tapa toteuttaa meditaatiota niin kuin itselle parhaiten sopii.

Share

Ladataan...
Sanni Eveliina

Olen viime aikoina pohtinut, miten tyhmää on, että usein työelämässä ollessamme kaikki aikamme tuntuu kuluvan pelkästään töiden tekemiseen tai ainakin niiden ajattelemiseen. Arkipäivät tuntuvat suorittamiselta ja elämää eletään viikonloppuja varten. En haluaisi joutua sellaiseen kierteeseen. Lupasin itselleni viime keväänä ulkomailla ollessani, etten kuluta koko seuraavia tulevia vuosiani pelkästään töiden tekemiseen. Että haluan elää, nähdä, kokea ja tuntea myös arkena, aivan tavallisena maanantaina.

Huomaan kuitenkin nyt, työelämää aloitellessani, että todella helposti elämä luisuu niille urille, joilla koko elämää määrittelee lähes vain ja ainoastaan työn tekeminen ja viikonloppuvapaiden odottaminen. Hetkessä eläminen unohtuu ja työn tekemisen ylipäätänsä ajatellaan olevan pelkästään pakkopullaa, jota tehdään vain ansaitaksemme rahaa elämiseen. Niin kai se periaatteessa meneekin, mutta mielestäni asian voisi yrittää nähdä myös toisella tavalla.

Ainakin itselleni työn tekeminen tuo elämään paljon merkityksellisyyden kokemuksia ja toki haluan pyrkiä tekemään työtä, josta aidosti pidän. Loppupeleissä meillä on vuorokaudessa 24 tuntia, joista useimmiten 8 kuluu työpaikalla eli jäljelle jää 16 tuntia aikaa tehdä mitä ikinä haluamme. Toki siinä välissä pitää vähän nukkuakin mutta ainakin 8-9 tuntia jää omille harrastuksille ja vapaa-ajan vietolle. Kaiken lisäksi meille on suotu viikkoon kaksi vapaapäivää, jolloin meillä on 48 tuntia aikaa tehdä mitä ikinä haluamme (parhaimmassa tapauksessa myös työaika on aikaa, jolloin voimme tehdä mitä ikinä haluamme).

Stressaannun itse töistä melko herkästi enkä osaa usein vapaa-ajallanikaan keskittyä täysillä muuhun tekemiseen. Työasiat ja seuraavan aamun herääminen pyörivät mielessä lakkaamatta. Olen kuitenkin kokenut toimivaksi, että huolimatta esimerkiksi pienestä väsymyksestä pyrkii tekemään asioita myös vapaalla. Liikkumaan itselle mielekkäällä tavalla, tapaamaan ystäviä, käymään kahvilla, opiskelemaan (koska kehittyminen ja tavoitteet ovat aina motivoivia), kirjoittamaan blogia, suunnittelemaan elämää tai mitä ikinä kulloinkin haluttaa tehdä. Nurinkurisintahan kaikessa on se, että lopulta tekeminen oman kokemukseni mukaan lataa akkuja paljon paremmin kuin vaikkapa kolmet päiväunet peräjälkeen. Toki tähän rinnalle voisi lisätä esimerkiksi terveellisen syömisen sekä työn organisoinnin niin, että töitä ei tarvitsisi tehdä vapaalla ja työn tekeminen itsessään olisi mahdollisimman stressitöntä. Työhyvinvointiin panostaminen siis. Itse tykkään aamuisin herätä mahdollisimman aikaisin, jotta ennen töiden alkua olisi aikaa hetki rauhoittua ja valmistautua tulevaan päivään. Työmatkojen taittaminen mahdollisuuksien mukaan jalan tai pyörällä virkistää myös kummasti.

Monia asioita voi siis tehdä ja monta asiaa muuttaa. Ennen kaikkea kyse on mielestäni ajattelutavan muutoksesta. Että työtä ei nähtäisi koko elämää määrittävänä seikkana (vaikka toki tietyllä tavalla paljo elämäämme ja identiteettiimme vaikuttaakin), vaan osana elämää. Että asioita ei tarvitse tehdä "sitten perjantaina", vaan vaikkapa ensi maanantaina, töiden jälkeen, kolmen tunnin päästä, hetken kuluttua, nyt. Että kyllä ne työt siellä odottavat eikä elämä kaadu, vaikka ensi yönä nukkuisikin pari tuntia vähemmän. Pääasia että on kivaa ja muistaa elää. Jokainen päivä voi olla uusi mahdollisuus ja ne päivät tulisi elää täysillä. Eläkäämme siis hetkessä ja tehkäämme iloisia asioita. Silloin jaksamme työssämmekin niin paljon paremmin.

P.s. Kuvittelepa vielä lopuksi, miltä tuntuisi, jos maanantai olisikin lauantai. Eikö olekin aika kiehtova ajatus?

Share

Ladataan...
Sanni Eveliina

Julkaistu alun perin 27.3.2017

Olen huomannut täällä Saksassa ollessani, että on oikeasti hyvä asia, että kaikkea ei saa silloin kun haluaa. Joutuu odottamaan, kestämään, sietämään, sopeutumaan ja sitten viimein, se jokin siintää ihan siinä käsien ulottuvilla. Ja tuntuu niin uskomattoman hyvältä!

Muutin itse tänne tuntemattomaan perheeseen, monen vuoden itsenäisen asumisen jälkeen, ja voin sanoa, että alku oli hankalaa. Tiesin sen jo etukäteen ja hiukan pelkäsinkin, että mitenhän tässä käy. Mutta olen sopeutunut, yllättävänkin hyvin. Välillä kaipaan kauheasti omaa aikaa ja mietin, että voi kun saisi päättää asioista itse, ostaa kaupasta mitä haluaa, kulkea ympäriinsä aamutakissa. Mutta sitten, kun sen saa, niin mikään ei voita sitä tunnetta. Sitä oikeasti osaa arvostaa. Ja juuri näistä asioista olen oppinut olemaan kiitollinen. Kiitollinen siitä, että sitten kun palaan Suomeen, minulla on oikeasti mahdollisuus tehdä omat päätökseni, elää omannäköistä elämää, pukeutua, miten lystään (ei sillä, ettenkö pystyisi täälläkin niin tekemään). Se on aika suuri vapaus, kun oikeasti miettii.

Vaikka odotan Suomeen paluuta tältä kannalta paljonkin, pelkään, mitä sitten tapahtuu, kun kaikki onkin tässä. Yhtäkkiä voinkin saada kaiken, josta olen monta kuukautta haaveillut. Alanko taas pitämään niitä itsestäänselvyyksinä, osaanko enää arvostaa niitä? Miten osaisin myös yltäkylläisessä arjessa olla kiitollinen niistä asioista? Olen huomannut, että usein odottaminen on loppupeleissä parempaa kuin itse asian tekeminen. Ainakin itse olen sellainen haaveilija, että saatan monta kuukautta suunnitella jotain tiettyä hetkeä, miettiä, mitä sitten tapahtuu, etsiä inspiraatiota ja olla oikeasti innoissani siitä. Mutta kun se päivä koittaa, niin onhan se hetken kivaa, mutta sitten se on aika nopeasti ohi.

Olen miettinyt sitäkin, miksi niin helposti jumiutuu, jatkaa samoja uria, velloo tyytymättömyyden tunteessa. Ainakin itse huomaan, että kaipaan välillä vähän takapuolelle potkimista. Niin epämiellyttävältä kuin se saattaakin tuntua, on hyvä että on ympärillä ihmisiä luomassa hiukan painetta. Ei liikaa mutta niin, että saa itsensä liikkeelle. Tekemään asioita, joista tulee hyvä mieli, joiden avulla jaksaa, jotka oikeasti luovat merkityksellisyyttä elämään. Se on niin kummallista, miten helposti ne syyt unohtuvat. Unohtaa, miksi asioita tekee.

Ehkä lopputulos on, että elämän kuuluukin olla hiukan askeettista. Ehkä yltäkylläisyys ei teekään meitä onnellisiksi, vaan vastapaino mukavan ja epämukavan välillä. Itse aion ainakin tosissani miettiä, miten voisin sopivassa määrin lisätä elämääni jotain ei niin kivaa, jotta osaisin arvostaa asioita enemmän. Tai harkita, josko kiitollisuuspäiväkirjasta olisi jotain hyötyä.

Share

Pages