Ladataan...
Sanni Eveliina

Päätin taas palata blogin pariin. Elämäni on ollut jotenkin yhtä muutosta viimeiset kuukaudet (tai viimeiset vuodet) enkä ole siksi kerinnyt kunnolla keskittyä siihen, mitä haluan oikeasti tehdä. Tänä syksynä aloitin ravitsemustieteen opinnot avoimessa yliopistossa, muutiin uuteen kotiin, huomasin ajan hupenevan käsiin ja stressasin sitä, etten koe saavani nykyiseltä työltäni riittävästi sitä jotain. Nyt arki alkaa kuitenkin asettua uomiinsa, ja voin jälleen kerran kysyä itseltäni, entä nyt? Mitä nyt haluat tehdä?

Näitä kysymyksiä onkin tullut kysyttyä itseltäni useaan otteeseen. Vastaukseksi olen toistaiseksi antanut, että haluan opiskella ravitsemusta, kirjoittaa blogia, jatkaa nykyisessä työssäni kevääseen ja tehdä jossain vaiheessa ravitsemuksesta itselleni ammatin. Suuria unelmia ja tavoitteita siis. Välillä mietin, enkö osaa olla kiitollinen tästä hetkestä, kun kaipaan aina vain uusia päämääriä ja tavoitteita. Ja kyllä, kiitollisuutta olisi varmasti syytä harjoitella, mutta en usko, että kyllästyn koskaan kokemasta ja kehittämästä itseäni. Elämässä on liikaa kaikkea jännää. Sallittakoon siis haaveet ja unelmat tällä kertaa, kunhan muistaa nauttia ja olla kiitollinen jo saavutetusta.

Nyt olen kiitollinen siististä, vasta imuroidusta kodista (kiitos imuri, että löysit vihdoin luokseni), joululauluista, uusista tuttavuuksista, ystävistä, opiskeluista, kirjoittamisesta ja siitä, että asiat tuntuvat taas selkeämmiltä. Palaamme siis taas mahdollisimman pian.

Share

Ladataan...
Sanni Eveliina

Olen pyrkinyt viime aikoina toteuttamaan asioita, joita en ole ennen uskaltanut tai tiennyt, miten edetä. Ajatukset ja unelmat ovat olleet jokin epämääräinen möykky tuolla jossain ja usein tuntuneet niin epärealistisilta, että ne on siirtänyt saman tien sivuun. Valintojen tekeminen ja entistä enemmän itsen näköisen elämän eläminen on vaatinut rohkeutta tehdä asiat eri tavalla kuin ennen sekä uskoa omiin mahdollisuuksiin saavuttaa asioita. Olen yleensä ollut todella arka ihmisenä, olemaan esillä tai erottumaan millään tavalla joukosta. Olen kokenut kyllä tarvetta tehdä asiat omalla tyylilläni, saattanut aloittaa jonkin projektin, jatkanut jonkin aikaa ja sitten luovuttanut huomatessani asian herättävän jollain tavalla huomiota, epävarmuuden saadessa otteen ja mukavuudenhaluisen minän nostaessa päätään.

Itselleni omantyylisten valintojen tekeminen on siis ollut ja on ennen kaikkea mukavuusalueelta poistumista. Ja sinnikkyyttä. Sinnikkyyttä mennä eteen päin kaikesta huolimatta. On täytynyt olla rohkeutta erottua joukosta, toiseksi kestää teosta seuraava lisääntynyt huomio, kolmanneksi pitää kiinni tehdystä päätöksestä ja vielä neljänneksi sietää mahdollinen ympäristöstä tuleva kriittinen palaute. Ja voin sanoa, että ainakaan itselleni tämä ei ole ollut mikään helppo juttu. On ollut helpompaa jättää asioita tekemättä ja toimia niin kuin kaikki muutkin (kuka on se kuuluisa "kaikki muut"?). Ajatus itsensä alttiiksi laittamisesta on yllättäen alkanut tuntua vastenmielisemmältä kuin palaaminen tuttuun ja turvalliseen, johon ei loppupeleissä ole lainkaan tyytyväinen.

Esimerkiksi tämän blogin kirjoittaminen on ollut itselleni yksi iso saavutus ja valinta, jonka olen vihdoin uskaltanut tehdä. Ja joka päivä mietin, teenkö sittenkin jotain väärin. Että pitäisikö lopettaa. Entä jos nolaan itseni jollain tavalla. Toistaiseksi olen päättänyt pitää harrastukseni mutta en tiedä, löydänkö koskaan sellaista itseluottamusta, etten yhtään epäilisi. Toisaalta ajattelen, että on välillä ihan hyvä pysähtyä miettimään, onko jokin juttu itseä varten ja haluaako sitä oikeasti. Saako siitä onnistumisen kokemuksia ja nauttiiko tekemisestä. Kun eiväthän kaikki ideat loppupeleissä ole hyviä tai itselle sopivia. Ja siksi niiden toteuttamista niin kovasti pelkäämmekin.

Joka tapauksessa, yrityksen ja erehdyksen kautta voittoon ja niin edelleen. Kaikki on mahdollista.

P.s. On huvittavaa, miten usein asioita pohtiessa ja niistä kirjoittaessa päätyy lopulta johonkin kliseeseen. Lausahdukseen, jonka on kyllä aina tiennyt mutta ei ole osannut yhdistää sitä omaan elämään tai sen tarkemmin koskaan pohtinut, mitä asialla oikeasti tarkoitetaan. Niin ne palaset loksahtelevat paikoilleen.

Share

Ladataan...
Sanni Eveliina

On hassua, miten paljon kaikki tavarat ja esineet vaikuttavat ajattelutapaamme ja kokemukseemme asioiden mielekkyydestä. Ainakin itselläni asia menee niin, että siirtyessäni esimerkiksi elämänvaiheesta toiseen, tunnen kummallista tarvetta päästä eroon edellisen elämänvaiheen tavaroista, erityisesti vaatteista. Kaiken pois annetun tilalle kokee puolestaan tarvetta saada jotain uutta, kuin merkiksi uudesta alusta, joten loppu onkin historiaa. Suoranaista tuhlausta siis.

Vaikka ymmärrän piirteen turhamaisuuden, koen saavani tietynlaisesta materialismista aika paljon iloa. On inspiroivaa, kun voi konkreettisesti jättää tietyn elämänvaiheen taakseen luopumalla ennen niin rakkaaksi muodostuneista ja nyt suorastaan vastenmielisiä ajatuksia herättävistä housuista, järjestellä vaatekaapin uuteen uskoon ja löytää uudet lempivaatteet, joita käyttäisi mielellään useammankin vuorokauden putkeen. Koulunkäynti voi alkaa maistua kummastu mukavammalta, kun on käytössä uudet hienot muistiinpanovälineet tai työnteko maittavammalta, kun voi lisätä työpukeutumiseensa hiukan jotain ekstraa. Harmi vain, että uutuudenviehätys on katoavaista ja melko pian huomaakin kaipaavansa taas jotain lisää.

No, toisaalta tämä on nykyajan kiertokulkua ja jos osaamme näissä tilanteissa toimia kestävällä tavalla, voi pieni materialismionnellisuus olla mielestäni ihan ok. Toisaalta pohdin, voisiko materialismilta kuitenkin jotenkin välttyä. Että olisiko sittenkin olemassa muita keinoja tuoda vaihtelua elämään tai juhlistaa uutta elämänvaihetta? Esimerkiksi tavoin, tottumuksin tai uusin harrastuksin?

Share

Ladataan...
Sanni Eveliina

Päätin viime keväänä perustaa blogin, koska tykkään kirjoittaa. Lisäksi koin tarvetta purkaa johonkin lukemattomia ajatuksiani (joita en kehdannut ääneen päteä) sekä halua auttaa ja innostaa ihmisiä jollain tavalla. Koin, että olin aika yllättäen oppinut elämästä monenlaisia asioita, joita halusin jakaa myös muille. Myönnän, että saatoin jossain vaiheessa hairahtaa jopa pienoiseen ylimielisyyteen; koin oppineeni sen verran, että ajattelin muiden olevan jotenkin vähemmän oppineita. Siinä ajatuksessa ei kyllä ollut mitään todellista.

Onneksi jossain vaiheessa ymmärsin asian niin, että aloin hyväksyä oman vajavaisuuteni. Vaikka olen erityisesti viimeisen puolen vuoden aikana kiinnostunut paljon itseni kehittämisestä ja tehnyt paljon töitä asian eteen, ymmärsin silti olevani vasta matkalla. Aloin ymmärtää, että jokaisella ihmisellä on minulle jotain opetettavaa ja aina voi oppia uutta. Erityisesti ajatus samassa veneessä olemisesta teki minusta varmasti vähemmän itsekkään ja armollisemman niin itseäni kuin muitakin kohtaan.

En ole itse oikein ikinä innostunut naistenlehtien tee se näin-ohjeista, koska olen kokenut oloni riittämättömäksi ja ohjeistukset turhan tiukkapipoisiksi. Olen kaivannut vapautta tehdä asiat omalla tyylilläni. Kun aloin kirjoittaa, mielessäni oli heti ajatus, että en halua tehdä blogista elämäntaito-opasta tai ylentää itseäni asemaan, jossa vain minä tiedän, mikä on paras tapa toimia. Ajatukseni oli kirjoittaa omista kokemuksistani ja mahdollisesti jakaa inspiraatiota ja ajattelemisen aihetta sitä kautta myös muille.

On ollut joka tapauksessa mielenkiintoista huomata omien mielipiteidenkin muuttuvan jatkuvasti. Päädyin esimerkiksi poistamaan muutaman viime keväänä kirjoittamani tekstin, koska en nähnyt asioita enää lainkaan samalla tavalla. Toisaalta elämähän on muutosta ja todennäköisesti huomaan tämänkin tekstin jossain vaiheessa olevan aikansa elänyt. Pyrkikäämme siis hyväksymään muutos. Haluaisin kuitenkin kirjoittaa blogia tavalla ja asioista, jotka eivät muutu. Kirjoittaa niin aidosti ja rehellisesti, ettei mitään tarvitse katua jälkeen päin.

Tällä hetkellä ainakin kirjoittaminen innostaa todella paljon ja on huikeaa, kun voi vielä tekstin tuottamisen aikanakin oivaltaa uutta.

Share

Ladataan...
Sanni Eveliina

Olen keksinyt aika lyömättömän keinon päästä eroon pahoista tavoista: omien unelmien tavoittelu. Kuulostaa aika mahtipontiselta ja absurdilta eikä ole tavoista ehkä mikään helpoin ja yksinkertaisin, mutta mielestäni ehdottomasti inspiroivin ja toimivin. Vai kumpi motivoi enemmän, karkkilakko vaiko päämäärätietoinen ponnistelu jonkin tavoitteen saavuttamiseksi, jonka seuraksena huonot tottumukset unohtuvat kuin itsestään? Sivutuotteena myös elämänlaatu voi kokonaisvaltaisesti parantua ja elämästä ylipäätänsä tulla jotenkin mielekkäämpää ja merkityksellisempää. Ainakin itselläni sitä mukaa kun olen löytänyt yhä enemmän sisältöä elämääni, en ole enää juuri kaivannut hetkellisiä mielihyvän tuottajia tai nopeavaikutteisia ihmepillereitä. Elämä ja tekeminen itsessään inspiroi niin paljon, että se riittää.

Olenkin nykyisin pyrkinyt näkemään asian niin päin, että taikakeinojen ja mielitekojen tyydyttämisen sijaan pohdin, mitä voisin tehdä elämässäni toisin. Mikä elämässäni kaipaa muutosta ja miten voisin elää sitä enemmän itseni näköisesti. Teenkö huomaamattani asioita, jotka eivät motivoi tai toiminko huomaamattani tavoilla, jotka vaikuttavat negatiivisesti elämänlaatuuni. Annanko muiden ihmisten vaikuttaa liikaa elämääni ja teenkö asioita muiden odotusten vai itseni vuoksi. Miten voisin lisätä hiukkasen inspiraatiota jokaiseen päivään.

Nämä ovat tietysti asioita, jotka vaativat luultavasti elinikäistä harjoittelua, mutta koen niin, että kun tekee edes jotain, se riittää. Kun etenee pienin askelin, voi yllättäen huomatakin olevansa aivan erilaisessa elämäntilanteessa kuin vielä jonkin aikaa sitten. Toisaalta, kannattaa ehkä myös hyväksyä muutos ja tiedostaa, ovatko edellispäivän haaveet sittenkään tämän päivän haaveita vai haluanko kenties jotain aivan muuta. Itselleen kannattaa mielestäni olla rehellinen.

Share

Pages