Elämä, joka ei kaduta

Sanni Eveliina

Olen aina ollut ihminen, joka pohtii mielellään asioita. Syvissä vesissä uiminen ei ole koskaan oikeastaan ahdistanut minua, vaan olen päin vastoin useimmiten nauttinut siitä. Silti vasta aivan lähiaikoina olen alkanut näkemään maailman hiukan erilaisesta näkökulmasta kuin ennen. Olen alkanut kyseenalaistamaan asioita entistä enemmän ja katsomaan niitä ulkopuolisen silmin. Olen huomannut, että olemme ihmisinä usein todella kaavoihin kangistuneita, ulkopuolisten määriteltävissä, tottuneet noudattamaan orjallisesti joitain kirjoittamattomia sääntöjä, joilla ei kuitenkaan välttämättä ole pitäviä perusteita. Ainakin omaan elämääni näiden asioiden tiedostaminen ja niistä eroon pyrkiminen on tuonut huikeat määrät vapautta, pystyvyyden tunnetta sekä kokemuksen, että voi elää juuri sellaista elämää kuin itse haluaa. Elämääni eivät (tavoitteellisesti) määrittele ulkopuolelta tulevat paineet, muiden odotukset, yhteiskunnan asettamat ihanteet eivätkä erilaiset tavat ja tottumukset. Voin tehdä asiat juuri niin kuin itse haluan (muut ihmiset huomioon ottaen tietenkin) ja löytää onnen sisältäni, tästä hetkestä.

En voi kuitenkaan sanoa, että tällä tavoin ajatteleminen olisi aina ollut tai on edelleenkään helppoa. Olen todella pitkään halunnut noudattaa elämässäni tiettyjä arvoja, esimerkiksi ekologisuus, eettisyys ja luonnonmukaisuus, mutta jostain syystä olen kokenut asian haastavana. On ollut helpompaa antautua yhteiskunnan vietäväksi ja tehdä niin kuin yleisesti tapana on; ostaa vaatteet hetken mielijohteesta epäeettisistä ketjuliikkeistä, olla kierrättämättä jätteitä, koska se tuntuu liian vaivalloiselta, heittää ruokaa roskiin, ostaa joka ikisen muuton yhteydessä Ikealta uudet kirjahyllyt ja käsipyyhkeet, raahautua väkisillä kuntosalille tai rääkkilenkille, vaikka aidosta liikunnan riemusta ei ole tietoakaan, syödä lihaa, ostaa yliprosessoitua tai torjunta-aineilla myrkytettyä ruokaa, olla kuuntelematta omaa kehoa, koska se mielletään liikaa "hippi-meiningiksi" tai ylipäätänsä, olla sanomatta asioita ääneen, ettei vain tulisi leimatuksi. Näin muutamia mainitakseni. Eihän tässä voi kuin itseään syyttää, kun ei ole osannut pitää arvoistaan riittävästi kiinni, mutta miksi olen kokenut sen niin vaikeana? Onko pelko syynä sille, etteivät ihmiset uskalla elää omannäköistä elämää?

Aika usein vieläkin mieleeni putkahtaa myös ajatus, että mitä hyötyä on, että olen itse onnellinen ja teen asioita, joista tykkään, kun ihmiset ympärilläni kulkevat pää painuksissa tai eivät uskalla tehdä sitä, mitä haluaisivat. Tämä on tietysti todella tyhmää, koska pienistä puroista kasvaa iso virta ja omalla toiminnallani kykenen vain inspiroimaan muita (niin kuin olen itsekin saanut valtavasti inspiraatiota muilta huikeilta tyypeiltä). Jos jokainen vain, itseni mukaan lukien, uskaltaisi oikeasti toimia arvojensa mukaan ja elää omannäköistä elämää välittämättä muista tai siitä mitä he ajattelevat, uskon, että maailma olisi täynnä kaikkea muuta kuin kaavoihin kangistuneita ihmisiä; mielenkiintoisia persoonia, joilla on oma elämä ja omat ajatukset, joista he uskaltaisivat puhua myös ääneen. Olen aivan varma, että yksikin rohkea, joka uskaltaa tehdä asiat omalla tyylillään, voi rohkaista muita toimimaan samoin. Kaikki mielenkiintoiset ajatukset vain odottavat hetkeä päästä valloilleen.

Share

Kommentoi