Ladataan...

En ole meidän lähisuvussa ainut, jolla on hankaluuksia mielensä kanssa. Ne ongelmat, jotka minulla ovat jo kauan olleet tiedossa, ovat olleet ongelmia, joista on puhuttu melko ikävään sävyyn. Henkilöstä, jolla haasteita on ollut, on puhuttu ikävään sävyyn ja syyttävästi. Ne ongelmat, josta kuulin vasta vastikään, ovat puolestaan lakaistu maton alle, sillä niin on voitu tehdä. Ja uskon, että vielä löytyy mielenterveyden haasteita, joista en tiedä pätkän vertaa – enkä varmaan tule tietämäänkään.

 

Aloitan vähän nurinkurisessa järjestyksessä – ongelmista, jotka on lakaistu maton alle piiloon.

 

Minun tätini teki itsemurhan minun ollessa vielä vauva. Kun olin lapsi, kuolema selitettiin onnettomuudella, itsemurhasta kuulin vasta jonkin aikaa sitten äidiltäni. Ymmärrän, että lapselle on vaikea kertoa siitä, että niin itseasiassa tätisi ei halunnut elää, mutta toisaalta olisin ehkä toivonut, että tämä asia olisi tullut esiin ehkä esimerkiksi minun ollessa teini, sillä nyt asiaa tarkasteltaessa tuntuu, että tätini kuolinsyytä hävetään. Ja samalla siis tuntuu, että hänen masennustaan hävetään. Samalla tuntuu siltä, että minä en voi kertoa omista ongelmistani, koska aiheuttaisin samaa häpeää. Olen niitä ihmisiä, jotka eivät halua aiheuttaa pienintäkään huolta läheisille, ja siksi olen ollut jo pitkään melko varma, että pidän asian poissa perheeni tiedosta. Kun mietin tätä häpeää, olen entistä varmempi siitä, että ainakaan niin kauan, kun en ole terve, on minun fiksua pitää asia poissa heidän tiedostaan. Jos ja kun parannun, voin harkita asiaa – ehkä masentumisesta parantuminen pelastaisi sukulaiset sairauden heille tuomalta häpeältä?

 

Ongelmat, jotka ovat olleet tiedossa, eivät ole olleet yhtään sen kannustavampia tuomaan omat ongelmat esiin.

 

Toisella tädilläni on ollut mielensä kanssa haasteita todella kauan. Kun hän sai lapsia ja kun yhdellä lapsella oli pientä hitautta kehittymisessä, on minun äitini puhunut siitä syyttäen tätä tätiä ja miten hänen olisi pitänyt tehdä enemmän. Kun isäni kuoli, äitini puhui siitä, miten häntä suututtaa, miten tätini ei ole enempää meidän tukenamme. Olen itse elänyt vuosia kasvaen siinä ajatuksessa, että tätini pitäisi olla ja tehdä enemmän ja että hänen puutteensa ovat ongelma, josta nimenomaan täti itse on vastuussa. Olen tämän tädin kanssa varsin etäinen. Nyt, kun itsellä on masennusta ja voimat välillä todella kortilla, olen ajatellut tätä tätiä ja hänen toimiaan ymmärtäväisemmin. Esimerkiksi silloin, kun isäni kuoli, tädistäni tuli perheen viimeinen elossa oleva lapsi, jonka isä oli dementoituneena sairaalassa ja äiti supermummeli, joka jaksoi joka päivä lenkkeillä ja kantaa huolta kaikista maailman asioista. Minä kokisin varmasti aika paljon paineita, jos olisin sisarusparvesta viimeisenä elossa, tuntisin vastuuta vanhemmista entistä enemmän ja toisaalta tuntisin varmaan mielenterveyteni haasteet niskassani entistä ikävämpänä painolastina.

 

Meidän lähisuvussa mielenterveyshaasteita on siis ollut – ne ovat johtaneet itsemurhaan ja vuosikausien masennushelvettiin (joka jatkuu edelleen). Niistä on vaiettu ja niistä on puhuttu ikävään sävyyn. Enpä siis taida olla tässä kovin pian äidille soittamassa, että hei arvaappa mitä, sun tyttärelläs on masennus, aiotko piilottaa asian vai puhua minusta jatkossa huonoon sävyyn aina kun teen jonkun virheen. Ei sillä, että äitini kanssa olisin niin läheinen, että tästä luontevasti voisinkaan kertoa, mutta joka tapauksessa, nämä muutamat tapaukset vain vahvistavat sitä, miksi on parempi olla hiljaa.

Samalla, kun olen varma, että äidille tästä ei ole kertomista, mietin, onko asiaa reilua salata veljeltä. Onko reilua salata tällaista asiaa veljeltä, jonka kanssa olen melko läheinen ja jonka lapset ovat minulle todella tärkeitä ja joille minäkin taidan olla melko tärkeä? En ole vielä päässyt tässä mihinkään lopputulokseen. Emme me toisaalta hirveästi puhu tällaisista asioista, mutta toisaalta eipä meillä kai ole ollut tilanteita joissa näistä olisi ollut tarpeen puhua. En haluaisi aiheuttaa huolta, joten ehkä en kerro. Toisaalta tuntuu, että hänen pitäisi tietää. En tiedä. Ehkä joskus tiedän.

Ladataan...

Kun säätö loppuu siihen, että toinen alkaa tapailla erästä toista, on todella vaikea uskoa, että sitä kelpaisi tällaisenaan. Ei, vaikka aloite olisikin tullut siltä säädön uudelta tapailukumppanilta ja vaikka ajoitus on edelleen hankala tämänkin tapauksen kanssa.
 
Olen siirtänyt aktiivisesti säätöä ihastusboksista takaisin pelkkään ystäväboksiin siitä lähtien, kun yhtäkkiä rentoilu ei ollut yhtä hellyyttävää kuin aiemmin, ja kun viesteihin vastaaminen jatkoi viivästymistään. Siitä on nyt kohta pari kuukautta, mutta aktiivisesti olen myös jaksanut silti toivoa, että ehkä se tästä lähtee vielä liikkeelle.
 
Kun säätö on ystävä, on minusta kaikki himpun verran haastavampaa, kun eipä siitä ystävyydestä halua luopua. Tai ainakaan minä en halua, eikä sanojensa mukaan tämä toinenkaan. Kun sitten sattuu kuulemaan uudesta tapailukumppanista, ei sitä voi oikein olla kuin innostunut toisen puolesta, onhan hän minun ystäväni ja haluan hänelle kaikkea hyvää, ja hajota sisäisesti omaan huonouteensa. Vaikka aloite tulikin siltä toiselta ja vaikka ystävä/säätö ei olekaan tyytyväinen tähän ajoitukseen, tiedän kuitenkin hänen tehneen valinnan. Minä ehdotin paljon tekemistä ja näkemistä ja hän valitsi sen toisen, kompaktimman ja paremman paketin.
 
Yritä tässä nyt sitten sopeutua ajatukseen, että kaikki on sallittua ja minä olen riittävän hyvä juuri näin ja kelpaan kyllä. Itsetuntoni on hauras, yritän työstää sitäkin asiaa terapeutin kanssa, ja nyt siihen tuli jälleen yksi uusi särö.
 
Kun eilen kuulin asiasta lounaalla, lähdin kotiin enkä graduttamaan. Kotona vaihdoin yöpaidan päälle, heittäydyin sohvalle makaamaan viltin alle ja ryhdyin katsomaan lohtuleffojani Jurassic Parkia ja Jurassic Worldia - ne tyypit todellakin mokailivat olan takaa ja selvisivät osittain hengissä. Pillitin muutamaan otteeseen. Tänään olen pillittänyt vielä enemmän, ensin lähes kesken yhden toistosarjan salilla ja sen jälkeen pukukopissa ja suihkussa tilojen ollessa muuten tyhjinä. Ja sitten vielä vähän lisää hiljaisessa kahvilassa. Tekisi mieli soittaa pomolle, että onko se ok syy jäädä pois töistä, kun säätö/ystävä ryhtyikin tapailemaan toista. Sitä en oikeasti kuitenkaan kehtaa tehdä, koska se vasta epäonnistumiselta tuntuisikin, ja minä olen nyt kuitenkin vastuullinen aikuinen asuntolainan ja terapiakulujen kanssa.

Ladataan...

Epäonnistumisia sattuu kaikille. Minusta on kuitenkin tuntunut aika kauan siltä, että epäonnistun jatkuvasti jossain ja jos epäonnistuminen vastaisi polvilleen kaatumista, olisivat polveni ihan täynnä rupia, jotka aukeavat aina vain uudestaan. Lähes kaikki epäonnistumiset ovat tuntuneet todella pahalta, vaikka kyseessä ei mikään iso ja vakava juttu tosiaan olisikaan. Epäonnistumisten lisäksi tuntuu myös, että välillä masennukseni kamppaa minut tai potkaisee polvitaipeeseen ja kaadun niiden rupisten polvien varaan senkin takia.

Olen useampaan otteeseen todennut täälläkin ääneen sen, että koen paljon epäonnistumisen tunnetta siitä, että painoni ei laske. Olen kuitenkin ollut iloinen siitä, että painoon liittyviä terveysongelmia ei ole vielä ollut. YTHS:n sairaanhoitaja passitti minut verikokeisiin ja soitti eilen tuloksia, ja taas tunsin epäonnistuneeni. Kolesteroliarvot ovat koholla. En keksi yhtäkkiä ruokavaliostani muuta kuin kananmunat ja kookosöljyn, jotka selittäisivät kolesteroliarvoja, ja näitä en käytä todellakaan joka päivä vaan yleensä kerran tai pari viikossa tehdessäni banaanilättyjä (banaania ja kananmunaa paistettuna kookosöljyssä). Tuntuu ihan tosi pahalta, että löytyi taas uusi juttu, joka on pielessä ja olen aiheuttanut sen. Banaanilätyt eivät mene nyt kieltoon, koska kaikkihan on lain puitteissa tällä hetkellä sallittua, mutta rajoitettavien listaan kylläkin. Kun tapaan YTHS:n seuraavan kerran, pitää tästäkin asiasta keskustella ja toivoa, että he laittaisivat kolesteroliarvoni uudelleen testattavaksi myös syksyllä, niin näkisi, olisiko kyse yksittäisestä tuloksesta vai todellisesta arvokohoumasta ja mitä voisin tehdä arvoilleni, kun en tosiaan nyt hirveästi niitä kovien rasvojen lähteitä muuten elämästäni keksi.

Seurantaan labrojen jälkeen laitetaan myös rauta-arvot. Hemoglobiini minulla oli hienosti viitearvoissa, mutta sen sijaan punasolujen rautamäärä oli alle viitearvojen. Kesän aikana tulenkin nauttimaan vähän rautalisää, ja katsotaan, nousevatko arvot ja jos nousevat, on mahdollista, että tämä on vaikuttanut painon junnaamiseen. On myös mahdollista, että minulla on tämä arvo luontaisesti alle viitearvojen, ja tämä testi on sen takia myös hyvä. Toivon, että mitä tahansa tulokset näyttävät, saan edelleen jatkaa verenluovutusta säännöllisesti, sillä minulle on todella tärkeää auttaa ihmisiä (ja tiedettä biopankin kautta). Auttamiskeinoja on tietenkin niin monia kuin ihmisillä on ongelmiakin, mutta verenluovutus on minulle erityisen tärkeää siksi, että isäni sairastaessa syöpää hän sai monilta ihmisiltä apua verituotteiden kautta.

Olen myös tällä viikolla epäonnistunut tänä aamuna menemään salille. Lähdin jo aamulla bussilla kohti keskustaa, mutta bussi oli hidas ja jumitti ja tajusin matkalla, että tänään ei vain huvita ja annoin sitten periksi. Palasin kotiin, pistin leffan pyörimään ja nukahdin sen ääreen. 

Lisäksi olen monta viikkoa putkeen epäonnistunut taas graduttamisessa. Ehkä tänään on jälleen uusi yritys sen ääressä, tai sitten excelöin raha-asioitani, joissa olen myös varmaan myös epäonnistunut kuluttamalla ihan liikaa säästötililtäni varoja.

Pages