En tiedä miksi, mutta olin kuvitellut tämän pitkään ja hartaasti haaveilemani oman talon rakentamisen miellyttävämmäksi, jopa kivaksi projektiksi. Sitä se ei kyllä tähän asti ole ollut muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.

Pääasiassa projekti on ollut suossa tarpomista ja välillä on käynyt mielessä heittää hanskat tiskiin ja kirves kaivoon. Heti kun homma on sujunut, on kohtalo seuraavaksi ottanut lapion käteensä ja taputellut meidät vähintäänkin maan pinnalle. Totuus todella on tarua ihmeellisempää.

Sisua tässä tarvitaan. Projektin loppupäässä varmasti kaivellaan jo niitä askin viimeisiä sisuja. Olen aina suhtautunut varauksella " Asioilla on tapana järjestyä" mantraajiin, nyt huomaan hokevani samaa itselleni.

Tämä suunnitteluvaihe on kyllä moninverroin haastavampi kuin kuvittelin.  Oman lisänsä on tuonut esimerkiksi energiatodistus ja 1.6.2013 kiristyvät määräykset. Olimme jo ehtineet valita lämmitysmuodoksi pikkuruisen talon ( 65 m2) vuoksi suoran sähkön, joka energiamääräysten muututtua on kokonaan pois suljettu. Siinä ikäänkuin vedettiin matto jalkojen alta ja palattiin lähtöruutuun. Ihan kiva.

Tämäntyyppiset selvitystyöt koin jo ennen projektia haastaviksi. Mikään ei ole ahdistavampaa, kuin insinöörit pitämässä monologia erilaisista lämmitysjärjestelmistä ja laitteista. Insinöörit leimahtavat liekkeihin, kun saavat puhua omista rakkaistaan: maalämpöpumppu, ilmavesilämpöpumppu, poistoilmalämpöpumppu. Näistä puhuttaessa mulla liikkuu päässä vain silmät. Ainoat tarkentavat kysymykset, jotka olen kyennyt informaatiotulvassa hukkumaisillaan olevilla aivoillani tuottamaan ovat olleet: Paljon tää sit maksaa (enkö mä saakkaan lasitettua terassia) ? Miltä se laite näyttää (pilaako se mun sisustuksen)? Mikä on takuuaika (voi *'ttu jos joudun menemään kylmään suihkuun tai viettämään joulun kylmässä kämpässä, kun toi ruma masiina sanoo kaput).

["Asuinpaikastasi riippumatta voit asentaa ilma/vesilämpöpumpun ja nauttia tehokkaasta, turvallisesta ja häiriöttömästä lämmöstä ja käyttö- vedestä murto-osalla muiden vaihtoehtojen kustannuksista ja ympäristö- vaikutuksista" ... Mutta mitä noi kanat tossa tekee?! ]

Pahimpia ovat huijausinsinöörit, jotka antavat ymmärtää olevansa insinöörejä, mutta ovatkin provikkapalkkaisia tehomyyjä-tittelillä paiskattuja myyjiä. Näiden kanssa on parasta toimia niin, että pyydät tätä kauppiasta haukkumaan kilpailijan myymän tuotteen ja vakuuttamaan sinut hänen tuotteensa ehdottomalla ylivertaisuudella. Tämä on osoittautunut hyväksi keinoksi ja menee myös penniä venyttäville rakentajille teatteriesityksestä, vapise Aku Hirviniemi Melonta-monologisi kanssa.

Tässä ollaan nyt menty ihan perse edellä puuhun. Pakko yrittä skarpata ja etsiä sitä sisua jostain. Vaikka sitten hyödyntää ne takapuolen alla muhineet auton penkkiin liimaantuneet yksilöt. Tässä ei nyt ole aikaa, eikä varsinkaan rahaa hukattavana, vaikka joku hassu on sanonutkin, että aika on rahaa.

KVG:n (koitin vi**u googlata) jälkeen päätimme suunnistaa Kevätmessuille. Siellä oli pumppukauppiaiden suviseurat menossa. Oli roudattu parhaat pumput ja pumppukauppiaat paikalle. Kaupanpäälle sai namusia (ettei asiakas voi kysellä niin paljon ja energiat riittää paremmin talvitakki päällä seistä kuuntelemassa koko show).

Ihan turhaan vuorotellen kiersimme eri pumppukauppojen välillä, sillä tietysti jokaisen kauppiaan mielestä hänen tuotteensa on paras juuri meille. Sitten päädyimme pumppuputiikkiin (joo, todellinen Boutique...), joka myi kaikenlaisia pumppuja. Siellä oli paha pyytää vertailemaan eri pumppuja, koska heillä oli koko pumppurepertuaari kaupan. Olisi siis ehkä pieni mahdollisuus saada puolueetonta tietoa meille sopivasta lämmitysjärjestelmästä.

Saimmekin jollain tasolla ymmärrettävää tietoa (sillehän kukaan kauppias ei voi mitään, että mulla on rajallinen aivokapasiteetti). Paljon sellaistakin, joka ei enää myyjän huoleksi meidän pumppuasiassa kuulunut. Lisäksi plussana mainittakoon, että myyjät tässä putiikissa eivät 1. Haisseet pahalle (ainakaan n. 80cm läheisyydessä). 2. Puhuneet niin viäntävää murretta, että uskottavuus kärsi 3. Alkaneet koskettelemaan ja taputtelemaan olkapäälle 4. Kusettaneet (niin no, mistä sitä tietää) 5. olleet ainakaan niin pahassa dagen-efterissä, että myyntiesitteet vipattivat ja tuskanhiki tippui käyntikorteille. Tämän pumppukaupan nimi oli Innoair Oy, ihan vaan tiedoksi, jos jollain muullakin on pumppuasiat hukassa.

" Mul on hommat hanskassa. Ja hanskat hukassa. Kyllä aurinkoiset kesäpäivät kulumaan saa näin rakennellessa".

Niinpä niin. Se on muuten varma juttu, että hankin meidän katolle tuuliviirin. Se kuvastaa erinomaisesti mun luonnetta ja on ainoa kruunu, jonka mun pään päälle voi laittaa. Tätä tulevaa tuuliviiriä olen luonnostellut huomattavasti suuremmalla intensiteetillä kuin näitä lämmitysmuoto asioita. Jos se talo joskus sattuu valmistumaankin, niin tuuliviiri olkoon sitten todiste siitä, että tältäkin pohjalta voi tönön pystyttää. Tämän Sata Aaria -blogin kuvaukseksi voisi muuttaa " Idiootti kertoo kuinka urpoinkin vatipää voi saada päähänsä alkaa rakentaa taloa".

Rauhaa, rakkautta ja poistoilmalämpöpumppuja <3

-Anni-

Eineksien klassikko Roiskeläppä-läpykäinen määritellään Hikipediassa seuraavasti:

" Saarioisen mikro"pizza" (tunnetummin roiskeläppä) koostuu leipätaikinapohjasta, jonka päälle on täytteeksi laitettu Saarioisen kuljetusrekkojen roiskeläppien sisältö. Roiskeläppä kuuluu nörtin, dataajan ja myös opiskelijan päivittäiseen ruokavalioon.

Roiskeläppä myydään muovipussissa ja pizzan alla on paistoalusta, jonka käyttötarkoitusken tiesi vain Kekkonen, sillä roiskeläppiä ei kuulu eikä saa paistaa tai lämmittää. Jos näin teet, se muuttaa roiskeläpän molekyylirakennetta, mistä seuraa roiskeläpän maun katoaminen.

Roiskeläpän ulkomuoto tuo mieleen lähinnä opiskelijan krapula-aamun okennuksen tai traktorilla yliajetut tupakoitsevan narkkarin aivot.  

Vaikka ainoat ja oikeat tr00-roiskeläpät valmistaa Saarioinen, ovat Atrian valmistamat kinkkupizzat lähes yhtä tasokkaita. Äärimmäisen tärkeää on huomata, että Hikipedian keskusaivon mielestä jauheliha-pizza on paras roiskeläppämaku mitä on olemassa."

Nyt mulla olisi iskeä uusi variaatio Roiskeläppäsestä ilmoille. Sen nimi on, kuten otsikko paljastaa: Royal Roiskeläppä. Nimen keksin itse, resepti on ryöstetty.

Jos tahdot tehdä Royal Roiskeläppäsiä, toimi seuraavasti:

Eka: Mene kauppaan ja etsi isoja tortilla lättyjä. Niin isoja kuin löydät.

Toka: Mieti mitä tekee mieli.

Sitten: Etsi käsiisi paseerattua tomattia, koska lätty+paseerattu tomaatti on runko. Rungon päälle laitat niitä juttuja mitä teki mieli, tai kopioit ne mitä nyt itse kerron laittaneeni.

1. Lätty+paseerattu tomaatti+ ohuita punasipulisuikaleita+ilmakuivattua kinkkua+ohuita mozzarella siivuja+ rucolaa+pikkuisen emmental-raastetta+pikkuisen tuoretta oreganoa & valkosipulia.

2. Punasipuliin asti sama setti + ohuita graavisuolattuja kirjolohifilee viipaleita+ pikkuisia pippurituorejuusto nokareita+ ohuita kirsikkatomaatti siivuja+ emmental raastetta = Royal Roiskeläppä malli 2.

Jos omistat pizzakiven, länttää tuotos sen päälle. Mikäli pizzakiveä ei löydy (joo ei löydy meiltäkään) niin laita pizza ihan vain pellillä uuniin.

Valmiista Royal Roiskeläpästä ei ole koskaan onnistuttu saamaan kuvaa, sillä ne on aina syöty ennen kuin kamera on löytynyt. Niin ja toinen syy on myös se, että Royal Roiskeläppä ei ole kovin paljon kauniimpi uunin jälkeen kuin aito alkuperäinen Roiskeläppä. Mutta hyvää ja varsinkin helppoa.

-Anni-

Tänään paloi neljäkymmentä vuotta erään perheen mökkeilyä savuna ilmaan. Sadalla Aarilla raihnaisena tönöttänyt kesä-stuga tuikattiin siis VPK:n toimesta tuleen.

Paksua nippua papereita täyteltiin tovi jos toinenkin luvan saamiseksi, mutta onneksi meillä on naapurissa reippaat VPK:n poijjaat, jotka hoitivat suurimman osan.

Alkuviikolla tehtiin savusukellusharjoituksia disco-savussa, tänään oli ihan oikeat liekit ja samperin sakeat savut.

Tästä se lähti

Lumet kolattiin pois ja kattoon tehtiin reikä Tarzan-harjoituksia varten (isot miehet kiipesivät narua pitkin katolle)

Sammutusvesi pumpattiin järvestä.

Sitten alkoi saapumaan lisää VPK:n ukkeleita ja katsojia

Tuttuja ja tuntemattomia

Tuleviin naapureihin oli kiva tutustua, varsinkin kun huomattiin, että taitavat olla ihan mukavia, vaikka meillä melkoiset ennakkoluulot olikin. Minkä sitä erakkoluonteelleen mahtaa.

Nyt erakkoluonteesta kannatti luopua (ainakin hetkeksi), sillä tutustuin mm. erääseen naapurin rouvaan, jolla on kanoja ja minipossu, muutama eläinkatraasta mainitakseni. Keskustelu lähti luonnollisesti liikkeelle hevosista, joita hänellä on myöskin ollut. Pääsen lähiviikkoina katsomaan tätä 60kg painavaa röhkijää. Tarkoitan minipossua, en naapurin rouvaa.

Höpöttelyä ja seisoskelemista kesti paljon pidempään, kuin olimme ajatelleet. Palo- ja pelastusharjoituksia oli monta erilaista ennen savusukellusta.

Tässä vaiheessa alkoi olla jo näpit ikiroudassa. Odottavan aika on pitkä.

Onneksi meille esitettiin väliaikatemppuja yhden höpönassun toimesta, joka oli sitä mieltä, että kaikkien olisi hyvä kontata hangessa sen terveysvaikutusten vuoksi. Fysioterapeutti mikä fysioterapeutti. Fysio-osio on kunnossa, terapiaa pitäisi toisinaan lisätä.

Sadan Aarin keskipiste Minna-Tammi suojattiin vesiseinällä. Yksi oksa ei kestänyt jääpuikkojen painoa, mutta muuten puu saatiin säästettyä.

Sitten sitä savua alkoi tulla. Paljon!

Tuli levisi todella nopeasti, koko mökki paloi tunnissa.

Kyllä tässä ainakin se tuli selväksi, että paloturvallisuuteen ei voi liikaa kiinnittää huomiota. Kuvittelin, että palaminen kestäisi paljon pidempään, mutta sytyttämisestä kahden tunnin päästä ei ollut kuin takka ja piippu pystyssä. Ja tuli oli hallinnassa, mökkiä suihkuteltiin vähän väliä, että se palaisi tasaisesti.

Tammen suojaamisen VPK:n ukkelit ottivat onneksi riittävän tosissaan, olisin tehnyt pienen välikuoleman jos se olisi palanut. Tulevat rakennukset, putket, sähköt ja oikeastaan kaikki on suunniteltu niin, että tämä puu säilyy.

Ensi vuonna tähän aikaan tässä on ulko-ovi ja meidän uusi koti. Tuolta se tuhkan seasta vielä nousee!

-Anni-

Tiedät varmaan biisin Maijalla oli karitsa?

Itselleni tulee kyseisestä rallatuksesta ensimmäisenä mieleen ala-asteen nokkahuilu helvetti. Vieläkin alkaa korvat tinnittämään muistellessa niitä aikoja, kun luokallinen kaltaisiani räkänokkia puhalteli sitä vinkuvaa sylkipilliä.

Traumatisoiduin aikanaan ilmeisesti niin vakavasti tästä Maijan karitsan vinguttamisesta, että hankin oman lampaan.

Suurin syy taisi kuitenkin olla se, etten saanut omaa ponia.

Näin jälkikäteen pistää vähän mietityttämään äitini mielenterveys; Kenen äiti antaa luvan hankkia lampaan, kun asutaan Espoossa ja ikää on noin suunnilleen 11v? No, oli muutamalla muullakin yhtä pöllö äiskä, koska meitä oli parhaimmillaan tai pahimmillaan kaiketi yli viisi hieman häiriintynyttä Espoolais muksua, joilla oli lampaat.

Kuten Maijalla, myös minulla oli karitsa. Ja niinkuin Maijankin karitsa, myös minun karitsani seurasi mukana. Niiden kanssa tehtiin retkiä milloin minnekin. Eurosparin pihallakin ne kiltisti odottivat, kun käytiin ostamassa karkkia. Ja arvaatkaa tuliko hyvät suklaamunasaaliit, kun raahattiin lampaat rekvisiitaksi virvontaan & varvontaan; Vitsa sulle ( ja lampaan papanat sun pihalle), palkka mulle. Maalla tämä ei ehkä olisi ollut temppu eikä mikään, mutta meneppä Espoossa virpomaan rivitalojen asukkaille lampaiden kanssa. Saimme munien ja kolikoiden lisäksi hieman hämmentyneitä katseita.

Karitsat haettiin Salosta pikkuisella Ford Fiestalla. Siellä ne määkivät ja papanoivat takakontin täyteen. Karitsat myytiin meille Suomenlampaina ja lampaan sai 300 markalla.

Ensin ne olivat ihania ja söpöjä pikku päkäpäitä, joita oli ihana pitää sylissä kesäisellä pellolla samalla, kun näperreltiin voikukista seppeleitä.

Sitten niistä kasvoi lihavia ja hyvin ahneita, ja ne änkeytyivät syliin lähes satakiloisinakin. Kesäpelto ja kukat vaihtuivat loskaan ja lampolaan, jossa istuimme ilme värähtämättä lampaan paskassa ja juttelimme mukavia ja joimme teetä.

Lampola oli kartanon vanhan käymälän tyhjennystilassa. Lampolasta pääsi huussin reijistä kätevästi nousemaan rehu/ varustehuoneeseen. Siellä meillä oli vedenkeittimet, lampaiden ruuat, omat eväät ja todella laaja teevalikoima, sillä tuohon aikaan alkoi saamaan kaupasta niitä eri teelaatujen ja makujen yhdistelmäpakkauksia.

Varustehuoneen sisällöstä ei sovi unohtaa pyydystämäämme villihiirtä ja eläinkaupan hiirtä, joista aloitimme aavistuksen sisäsiittoisen hiirten kasvatuksen. Hiiret laitettiin yhteiseen terraarioon ja sen jälkeen hiirien määrä lähtikin räjähdysmäiseen kasvuun. Hiiristä voisi kertoa monta tarinaa, mutta koska ne eivät suurimmalta osin ole julkaisukelposia, jätän kertomatta ja palaan lampaisiin.

Karitsat siis kasvoivat aikuisiksi naislampaiksi, eli uuhiksi. Suureksi kasvaneet määkivät villapallot olivat melkein yhtä hellyyttäviä otuksia kuin karitsat. Ja onhan se nyt ihanaa, kun saa lampaalta pyyteetöntä rakkautta osakseen. Jossainpäin maailmaa paimenilla on tosin tiedetysti ollut tapana solmia vähän turhankin tiiviitä suhteita lampaiden kanssa, mutta ne on niitä tyyppejä, joita savu seuraa.

Koska oman ponin kaipuu oli niin suuri, ettei edes hoitohevonen viereisestä ratsastuskoulusta auttanut, joutui lammas toimittamaan osittain myös ponin virkaa.

Lammasparalle laitettiin varsan riimu, josta sitä pystyi helposti taluttamaan. Mummin vanhasta fleecetakista tehtiin pintelit ja kun IKEA avasi ovensa Espoossa, kävimme ostamassa suihkuverhot, joista teimme sadeloimet.

Täydessä varustuksessa sitten lampaiden kanssa hypittiin viereiseen metsään rakennettuja esteitä. Osa lampaista oli lahjakkaampia hyppääjiä kuin toiset. Olemme siis harrastaneen lammasagilityä paljon ennen kuin Saunalahti lanseerasi Laama-agility kampanjansa

Lampailla oli nimet ja samanlaiset nimikyltit, kuin ratsastuskoulun hevosilla. Lampaani kyltissä luki " Won Tidy Bea II". Oi voi sentään, kyllä olen lammasta hienolla nimellä paiskannut.

Won piti laittaa nimen eteen antamaan aatelista vaikutelmaa. Vähän kuten nyt hevoseni nimi alkaa "Don". Tästä nimen pohdinnasta löytyi aikanaan kirjoitettu raportti vanhasta päiväkirjastakin. Siinä harkittiin Won sijasta myös etuliitettä Royal tai Lord. Voin kertoa, että podin pikkuruista myötähäpeää nuorta itseäni kohtaan lukiessani mm. näitä pohdintoja lampaan nimestä.

Nimen toiseksi osaksi halusin lampaalleni jonkun siistin nimen. No, näppärästi sitten katsoin sanakirjasta, mikä on "siisti" enkuksi. Se oli tidy, ja nimen kakkososa oli sitten sillä selvä.

Bea piti lisätä nimeen, jos vaikka kyllästyisin kutsumanimeen Tiitu. Bea myös vähän viittasi lampaan ääntelyyn ja ajatelin siksi lampaani oppivan Bean tavittaessa helpommin kuin Tiitun. Kyllä se Tiitun oppi oikein hyvin, eikä varanimeä koskaan tarvittu.

Roomalainen kakkonen piti lisätä perään, koska mielestäni roomalaiset numerot olivat hienoja. Niin ja tietysti myös sen takia, että kaikilla ratsastuskoulun ja mystisen yksityishevosten tallin hienoimilla hevosilla oli joku roomalainen numero nimessä.

Niin siinä sitten meni muutama vuosi lammastellessa. Opittiin lampaista paljon, varsinkin, kun emme niistä juuri mitään aluksi tienneet.

Jossain vaiheessa alkoi ylä-aste lähestyä, ja jostain syystä lampaan omistaminen alkoi olla vähän noloa. Keritsemisestäkin oli lähtenyt suurin hohto pois, ja fiskarsseilla kerintä kädet rakkuloilla alkoi tympiä. Kerppujen kerääminen ja kuivattaminen ei enää innostanut. Lamppaiden hoitovuorotkin alkoivat osumaan päällekäin muiden hommien kanssa. Siinä vaiheessa, kun tuli hetki kiskaista ekat humalat päälle lampolan taukotilassa, alkoi lampaiden aika olla ohi.

Niinpä pakkasimme tarvikkeet kasaan ja lampaani lähti sisarensa kanssa Korppooseen oikealle lammastilalle. Koska lammastila sijaitsi tätini mökkitien varrella, ei ajatus luopumisesta tuntunut niin pahalle, kun oli vielä mahdollisuus nähdä Tiitua silloin, kun käymme tätini mökillä. Tuolloin kun ajattelin, että lampaat pääsevät isoon laumaan isoille laitumille raikkaisiin saaristolaistuuliin ja elävät elämänsä onnellisesti loppuun asti. Silloin ei tullut mieleen, että useimmat lampaat kasvatetaan ruuaksi siinä missä tomaatitkin.

Onneksi meidän lampaat saivat elellä useamman vuoden melkoisen onnellisena kukkaseppeleet kaulassa ja leipäpalat suussa. Jos joku kurja joskus laittoi mun Tiitua lautaselleen, se on taatusti ollut sitkeää ja pahaa, sillä Tiitu oli hyvä hyppäämään esteitä.

Nyt tämä lammashuuma on jostain kummallisesta syystä tulossa takaisin. Piti käydä oikeen pankista hakemassa nippu rahaa lainaan, että saa Sadalle Aarille autokatoksen/ varaston yhteyteen tehtyä lampolan.

Samaan "talousrakennukseen" tulee sitten Siipalle miniramppi ja muita skeittaushärpäkkeitä. Niin ja mulle vielä tarttis saada joku nikkarointinurkkaus, missä voin sitten vaikka teippailla ja tarrottaa kaikkia turhuusesineitä dementikoille, kuten vaikka uusia Bread -laatikoita. Kukahan senkin keksi, että aletaan kirjoittamaan erilaisiin asioihin niiden nimet? Kukkaruukusta tuli myyntihitti, kun sen kylkeen pläjäytti tekstin Flowers. Köyhän naisen Gantit ja Lexingtonit saa tehtyä tavarasta kuin tavarasta, kun pläjäytät tähden kylkeen.

Meillä on tainnut jäädä joku vaihe elämässä päälle, kun pitää hommata lammasta, skeittiramppia ynnä muuta. Vaikka tilasihan 25v serkkunikin aikuisten radio-ohjattavan auton itselleen Kiinasta ja leikkii sillä nyt sitten ihan mehuissaan. Tai sitten tää on kaikki vain oireilua orastavasta kolmenkympin kriisistä. Meille ei siis riitä maastoauto Fredalla, pitää olla talo, tilukset lampaita ja miniramppi.

Sitä jaksaa paremmin, kun on mitä odottaa. Koska omaan lampolaan on kuitenkin vielä muutama vuosi matkaa, oli pakko keksiä jotain tilapäisapua.

Siippa toljottaa kaiket päivät uutisia, ja tällä kertaa siitä oli jotain hyötyä. Tuo kaikkien karvaisten sankari meinaan bongasi luontoon.fi sivuilta Kolin lammaspaimenlomat. Paimenen pestit arvotaan ja on myös maksettava 400€/ vko, että pääsee hoitamaan lampaita, sillä nämä lammaspaimenlomat ovat olleet viimevuosina super suosittuja. 

No, me ja pari muuta (470) hullua haimme viikon kestävää lammaspaimenen pestiä. En ole ollut siinä jonossa, jossa jaettiin hyvää tuuria, mutta nyt kerrankin tuli pieni onnen potku, sillä me "voitimme" arvonnassa paimenviikon. Pieni ilonkiljaisu pääsi suusta, kun sähköpostiin pamahti viesti, joka alkoi näin: " Hei! Arpa suosi lammaspaimenhakemustasi".

Heti tämän jälkeen tuli ajatus, että ei jumalauta: hypin tasajalkaa, kun pääsen hoitamaan lampaita Kolille ja maksan siitä saman verran kuin viikosta etelässä. Aikaisemmin Kreetan Hania olisi saattanut tuottaa saman riemun, nyt ehkä enemmän tökkii noi etelänhetelmät.

Palaan siis lähtöruutuun ja istun kesäkuussa kukkaniityllä seppele päässä ja karitsa sylissä. Tämän lisäksi meidän tulee laskea lampaat kaksi kertaa päivässä, mikä tarkoittaa sitä, että nukahdan ainakin kaksi kertaa päivässä ruohikolle, sillä olen niitä ihmisiä, jotka laskee lampaita, kun uni ei tule.

Mää ootan jo, että mää oon siellä ja mää mää kuuluu pihalta.

Hiiala hiiala hei,

-Anni-

post scriptum: Kuvien lähteet näet viemällä hiiren kuvan päälle.

Eräänä tylsänä hetkenä selasin puhelimeni kuvat läpi. Vietän vapaa-ajastani suurimman osan silkkiturvan seurassa ja puhelimeni kuvamateriaalista vähintään sama osuus on tästä karvamoposta: mopo edestä, mopo takaa, mopo sivulta, mopo makaa. Yksi kuva tunnetusti kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Alla siis enemmän kuin 10 000 sanaa mun karvamoposta, joka tottelee nimeä DW.

Tai no, tottelee ja tottelee...Tällä kyseisellä kerralla hän ei totellut.

Tarkoitus oli ottaa kivoja keväisiä kuvia ilta-auringossa, mutta sitten tää kuriton mustamakkara päätti ottaa varaslähdön laidunkauteen.

No, hän sai olla hetken villi&vapaa. Omat fiilikset eivät tuolloin olleet kovin villit eikä varsinkaan vapautuneet: "Noni, ihan just jänteet paukkuu.Kohta se astuu narun päälle, kaatuu ja niska menee poikki. Tallipaikka irtisanotaan just heti nyt, kun toi hiton muuli juoksee pellot pilalle, missä tuota otusta sitten varastoidaan?"

Onneksi loppu hyvin, kaikki hyvin. Ahne karkuri lassottiin kiinni litralla kauraa.

Jos haluat kokea virtuaalisen ratsastuselämyksen DW:n kyydissä, kiinnitä ensimmäisenä käteen osuva naru näytön molemmilta puolilta ohjiksi. Tämän jälkeen harjoittele oikea ohjasote.

Seuraavaksi voit alkaa pomppia tuolilla ylös-alas. Mikäli olet yksin kotona tai officella on hiljaista, voit maiskuttaa ja huutaa jiiiihaa ja sanoa prrrr sooo, hyyyyvä poika! Tai mikäs siinä vaikka yleisöäkin olisi, anna palaa vaan. Se, joka katsoo virtuaaliridaamistasi pahalla silmällä on vain kateellinen. Ja me karvamopoilijat huudellaan tota hyvä poikaa ja prrr soota ihan tosissaan kaikki illat, että ei se nyt niin erikoista ole.

Kukaan ei kiellä kaivamasta stetsonia esiin, tai jos sinulla on taipumusta s&m pervoiluun, niin kaiva ruoskasi esiin ja ei muuta ku Smack the Pony! Jos olet turvallisuusfriikki ja pelkäät putoavasi tuolilta, laita vaikka pyöräilykypärä päähän.

Karvamopon tuoteselostetta ja teknisiä tietoja: Karvamoponi on Hannover-merkkinen ja jatkuvalla nelivedolla varustettu. Hevosvoimia siinä on mun mielestä yksi, hänen itsensä mielestä vähintään viisi, egoisti kun on. Mutta kiltti kuin pesuvati.

Saksalaista laatukamaa alunperin, mutta myyty Latviaan sarjatuotantoa varten. Karvamopopiireissä on tyypillistä yrittää monistaa yhdestä mallista monta samanlaista lisää. Siksi rekisteriotteita lukiessa törmää usein samoihin nimiin, onneksi harvemmin samassa rekisteriotteessa. DW:n rekisteriotteessa on pari ihan kelpoa prototyyppiä: Don Primero ja Weltmeyer. Siitä on näppärästi keksitty myyvä nimi mopolleni: Don Weltmeyer. Nimellä on Latviassa hämätty montaa tyttömopon omistajaa, kun on uskoteltu, että tästä moposta saa molemmat klassikko prototyyppien nimet tulevan pikkumopon rekisteriotteeseen.

Väriltään moponi on kiiltomusta. Se on hyvä, sillä musta on aina muodissa. Karvamopoasioissa musta on mulle must. Elokuva Musta ori vuodelta 1979 on edelleen mun top tenissä. Ellei jopa Top 5:ssa. Se on Barbien jumppavideon lisäksi ainoa nauhoite, jonka aion säästää ikuisesti. Barbie jumpat ovat jääneet, mutta tämän kävelevän kuntosalini kanssa jaksaa liikkua. (Ratsastus on liikuntaa!)

Tämä nyt jo pappamopoikäinen peli kulkee heinällä, kauralla ja Havensin Derby Compact-nappuloilla. Päästöarvot vuorokausitasolla n. yksi kottikärryllinen, sitä itseään. Moottori on siis pajatso tyyppinen: toisesta päästä sisään ja toisesta ulos. Keskikulutus heinässä 9kg/pvä, siis melko pieniruokainen isoksi kaveriksi. Tähän päälle litistettyäkauraa kolme litraa ja kaksi litraa nappuloita+ muutama koneiston ruostumista ennaltaehkäisevä litku.

Ohjaamo on n. 170cm korkeudessa. Vakiovarusteisiin kuuluu karvaverhoilu. Ratti/ jarrut on hankittava lisävarusteena käyttötarkoituksen mukaan. Moottori on Diesel-mallia, hehkutus kestää puolisen tuntia.

Välillä tankkiin on mennyt kengurubensaa ja silloin ohjaamosta lentää kaaressa melko suurella todennäköisyydellä. Ohjaamossa on Englantilainen Jeremy Rudge mittatilauspenkki.

Lisävarusteita voi hankkia mielinmäärin. Nykyään myös Biltemasta saa ostettua "hevosen suojapeitteitä", kuten heidän kuvastossaan karvamopovarusteiden kohdalla kerrotaan. Hevostarvikeliikkeissä on muuten nykyään kivoja vaatteita muuhunkin kuin talli-lookin luomiseen ja hevostarvikkeiden lisäksi paljon koirajuttuja, tsekidaut esim. isoimmat Horze ja Hööks.

"Juokse sinä humma,
Kun tuo taivas on niin tumma
Ja kahden tässä hiljaa täysii mennään."

Talven ehdottomasti mukavin juttu: Hankiralli pellolla! Wuhuu, klopoti klop!

Palataan asiaan, mikäli en katkaise hankirallissa molempia käsiä ohjaamosta suistuessani (tiedän oikeasti yhden tyypin, joka onnistui yhdellä putoamisella murtamaan molemmat räpylät. Arki ei varmaan ollut kovin iisiä toipumisaikana.)

-Anni-

Noniin, nyt se on täällä: Rakennusahdistus. Usko, toivo ja rakentaminen, huh huh mitä touhua. Koko projektia kuvastaa hyvin toi ankkuri. Homma ei etene. 

Tässä sitä pyöritellään papereita pöydänkulmalta toiselle, rynkytetään exceliä ja tavataan suomi-rakennusvalvonta-suomi sanakirjaa.

Vihaan ammattiryhmiä, joiden on käytettävä omaa ammattikieltään tilanteessa kuin tilanteessa. Kuvitellaan, että arvostus jotenkin nousee korkeammalle, kun heittää tiskiin pari skördi-fördi termiä  ja sitten myhäillään tiskin takana olkatoppaukset tanassa kun vastapuoli raapii ohimonsa kaljuksi, kun ei vaan ummarra.

Tän rakennushärdellin kanssa ollaan jo oltu muutaman kerran niissä tiloissa, kun toisessa räpylässä on pakko pitää paperipussia ja toisella kauhoa hiustenlähtöön Priorin kapseleita. Jos tää venkslaaminen ei pian lopu, lähetän laskun mun Priorineista ja tulevasta tupeesta näille raxa-jumalille rakennusvalvontaan. Tai jos on pakko venkslata, olisko ihan mahdotonta tehdä se nopeammin kuin kahdeksassa kuukaudessa?

8kk on käsittämättömän pitkä aika käydä läpi yhtä hakemusta, vaikka kyseessä olisikin ranta-alue. Niin ja kun tämän suunnittelutarveratkaisun jälkeen venaillaan vielä sitä rakennuslupaa.

Ensin maristaan, kun ihmiset eivät halua muuttaa maalle. Sitten kun yrität muuttaa, niin se on tehty niin helvetin hankalaksi, että kerrostalo on huomattavasti kutsuvampi vaihtoehto.

No, ei auta kuin odotella. Haastavaksi homman tekee se, että nyt pitäisi jo tehdä aikatauluja, tilauksia ja melko tarkkoja suunnitelmia. Ei oikein nappaa maksaa vesiosuuskunnalle kymppitonnia, kun ei ole 100% varmuutta saako ylipäätään rakentaa.

Tämä odottelu on ihan hirveää piinaa ihmiselle, joka vihaa odottelua. Kiire on siinä mielessä mukavampi tila, kun tietää, että pian tapahtuu ja mennään päämäärää kohti.

Onneksi pikku retki hankien läpi Sadalle Aarille helpotti hieman. Aavistuksen oli laimeat kaakaot, vähän oli ohuet hanskat, pikkuisen oli märät polttopuut, kamerasta akku loppu ja autokin jäi jumiin, mutta on se vaan niin hieno mesta talvellakin, että kai tämä kaikki säätäminen tuntuu sitten joskus vaivan arvoiselta.