Aarteita

Ladataan...
Sataman valot

Ystävänpäivää vietin uusimman ystäväni seurassa. Olen kuluneen talven aikana tutustunut naiseen, jonka kanssa alusta asti moni juttu loksahti kohdalleen. Meillä on vajaa vuosi ikäeroa, samanlainen ajatusmaailma, keskustelu kulkee samalla aaltopituudella ja nauramme samoille asioille. Ja meitä yhdistää myös se, että rakkaimpamme ovat veljeksiä keskenään. Silloin tuntuu erittäin onnekkaalta, että lanko sattui löytämään rinnalleen ihmisen, jonka kanssa voi ystävystyä ihan oikeasti eikä ainoastaan tulla toimeen olosuhteiden pakosta.

Ystävyys ei ole mitenkään itsestään selvä asia. Olen keskustellut vanhojen ystävieni kanssa siitä, että aikuisena on paljon vaikeampi ystävystyä tosissaan verrattuna lapsuuteen ja nuoruuteen. Jotenkin ajattelin sen kuuluvan aikuisuuteen, että enää ei vain kohtaa ihmisiä niin täydellä voimalla, että siitä syntyisi yhtä syvää ystävyyttä kuin niiden ihmisten kanssa, jotka ovat olleet matkassa jo vähintään kymmenen vuotta, moni paljon pidempäänkin. Mutta nyt tajuan, että ehkä ystävyys vaatii kehittyäkseen vain kunnolla yhteisiä asioita. Esimerkiksi samanikäiset lapset - tai sitten samanlaiset puolisot ja yhteiset appivanhemmat! Se ei kuitenkaan vielä riitä itsessään, vaan tarvitaan lisäksi kemiaa, avointa mieltä, jonkinlaista yhteisymmärrystä, synkkausta. Ja siinä kohdassa onnellinen sattuma astuu peliin, koska kemia on jotain, mitä ei voi pakottaa.

Tätä kirjoittaessani olen sairastumassa flunssaan ja ikävöin jo valmiiksi ylihuomenna maailmalle lähtevää aviomiestä, vaikka olen vakaasti päättänyt, etten ruoki ikävää liikaa, koska miehen täytyy ilman muuta päästä kivalla fiiliksellä matkaan. Onneksi voin lohduttautua sillä, että tulevina viikonloppuina on ohjelmaa ystävieni seurassa. Niinpä niin, ei tämä elo miltään tuntuisi ilman ympärillä olevia ihmisiä. Vaikka juuri nyt maanantaiolon höystämänä tunnen asuvani aika yksikseni pienessä satamakaupungissa, niin silti jo lyhyehkön ajomatkan takaa löytyy monta rakasta ystävää, joiden kanssa lause jatkuisi siitä, mihin se viimeksi jäi. Silloin tuntee omistavansa aarteen: vähän kuin pankkitalletuksen, jota ei juuri nyt näe, mutta joka silti pysyy tallessa. Ja tiedän, että pysyn ajatuksissa matkassa mukana, vaikka yksi rakas aarre lentääkin useamman tuhannen kilometrin päähän - ja myöhemmin taas takaisin kotiin.

Share

Kommentoi

Ladataan...