Aika seisoo, nukkuu tuuliviiri

Ladataan...
Sataman valot

Eilen saatoimme viimeiselle matkalle naisen, joka oli saanut elää hyvin pitkän elämän. Hänellä oli ikää jo 101 vuotta ja hänen elämänsä oli kulkenut rinnakkain Suomen historian kanssa. Kun hän syntyi, Suomi oli vielä osa tsaarinvallan Venäjää. Nainen näki kaikki Suomen sodat, toimi lottana, näki jälleenrakentamisen voiman, teknologian kehittymisen, kulkuvälineiden kehittymisen, työelämän muuttumisen, kaiken sen, mitä me olemme lukeneet itsenäisen Suomen historiasta. Ajatus on suorastaan huimaava.

Ja kaiken sen rinnalla kulki tavallinen elämä, työ, perhe, arjen ilot ja surut. Nainen jätti jälkeensä paljon hyviä muistoja. Kun eräs tuttavamme sanoi muistotilaisuudessa puheessaan, että toisilla ihmisillä valoisa hymy ulottuu koko kehon lävitse ja tämän naisen hymy oli sellainen, kukaan meistä ei olisi voinut olla eri mieltä. 

Olen niin herkkä, että jännnitän tällaisia tilaisuuksia aika paljon etukäteen. Siunaustilaisuus oli raskas, sillä musiikki ja papin sanat saivat minut itkemään ja hautajaisissa mietin aina kuoleman lopullisuutta. Uskon, että nainen pääsi kaikkien niiiden rakkaiden ihmisten seuraan, jotka ovat täältä jo lähteneet aiemmin ja että jokin jatkuu. Mutta silti kuolema on yhden tarinan päätös, viimeinen piste, jonka jälkeen ei ole enää mitään. (Korkeintaan kokonaan uuden tarinan vuoro.)

Hautajaispäivä oli hyvin lämminhenkinen. Kun saattue lähti siunaustilaisuudesta kohti hautausmaata, linnut lauloivat, aurinko paistoi, järvi läikehti sinisenä ja saattajien kukat tuoksuivat. Tunnelmassa oli niin paljon toivoa ja elämän jatkuvuuden tunnetta, että haikeuden rinnalla meille kaikille jäi hyvä mieli. 

Kun palasimme edellisiltana Espanjasta tulleen mieheni kanssa kotiin, oli kevätilta täysin tyyni vielä täällä meren rannallakin. Avasimme viinin ja istuimme pitkän aikaa keittiönpöydän ääressä juttelemassa. Koko päivästä jäi rauhan ja hyvän olon tunne. 

Share

Kommentoi

Ladataan...