Hei, sullahan on lihaksia!

Sataman valot

Vuoden alussa tein päätöksen, että nyt minä liikun enemmän. Ja kyseessä oli nimenomaan päätös, ei lupaus. Liikunta ja ulkoilu on toimivaa ja tärkeää vastapainoa tietokoneen ääressä tehtävälle työlle. Tänä vuonna tulee kuluneeksi neljä vuotta siitä, kun sain maisterin tutkinnon kasaan ja aloin tehdä töitä kokopäiväisesti. Akateemisen vapauden päättyminen muutti kertaheitolla arjen rytmiä, ja rutinoituessaan työelämä on johtanut väistämättä elämäntapojen ja ajan käytön tarkasteluun.

Minulla on synnynnäinen lievä liikuntavamma, joka aiheuttaa lihasjäykkyyttä ja motoriikkani ei pelaa samanlailla kuin muilla. Siksi olen käynyt koko elämäni ajan fysioterapiassa. Joitakin vuosia sitten minulle opetettiin fysioterapiassa pilates-liikkeet, joiden ansiosta sain tasapainon paremmaksi ja kävelynikin muuttui sulavammaksi. Kuin olisin löytänyt ihmelääkkeen! Siitä lähtien pilateksesta on tullut tosi tärkeä osa liikkumistani ja käyn ryhmäliikuntatunnilla sekä teen liikkeitä kotona. Pilateksen rinnalle on tullut geokätköilyä ja patikointia. Talveen kuului pieninä annoksina (ja siis viime talvena lumen vähäisyyden vuoksi tosi pieninä annoksina) laskettelua ja hiihtoa. Jälkimmäisestä innostuin uudelleen, sillä taisin nähdä hiihtämisen ihan uudessa valossa monien lumettomaan aikaan tehtyjen patikointiretkien takia. Siis ohhoh, hiihtämisessähän tosiaan on jotain samaa: rauhallista tahtia ja kivoja maisemia. Lisäksi tämän vuoden uutuutena liikunnalliseen sillisalaattiini tuli kuntosali, jossa ei minusta ole kyllä vieläkään mitään hohdokasta, mutta se on tähän mennessä ainoa löytämäni keino saada yläkropan lihaksia ihan oikeasti treenattua.

Ja miksikö treenaan? Haluan jaksaa paremmin ja saada selkäni parempaan kuntoon. Lisäksi kesällä on tarkoitus tehdä hieman pidempi vaellus kansallispuistossa, joka on toiminut tavoitteenani ja motivaattorinani. Liikunta on jokaiselle tärkeää, mutta omalla kohdallani sillä on vammani vuoksi vielä erityisen tärkeä kompensoiva merkitys. Vammaisuus ei ole pätevä syy jättää asioita tekemättä olipa kyse liikunnasta tai jostain muusta elämään ja arkeen kuuluvasta asiasta. Toki vammaisena täytyy tietää omat rajansa ja esimerkiksi minä en pysty vammani vuoksi luistelemaan enkä osaa uida. Kuitenkin on paljon lajeja, joihin pystyn osallistumaan ja joista nautin, joten siksi haluaisin kannustaa kaikkia lähtemään liikkeelle. Ja erityisesti kaikkia niitä, joiden motoriikka toimii normaalisti. Minun silmissäni kaikki he ovat etuoikeutettuja, joiden kroppa toimii normaalien liikeratojen mukaisesti ja joilla on siksi mahdollisuus harrastaa oikeastaan mitä tahansa perusliikuntaa.

Tämän kevään jäljiltä huomaan viihtyväni omassa vartalossani paremmin ja olevani virkeämpi. Yritän liikkua useamman kerran viikossa ja siis ylipäätään jossain muodossa liikuntinpa itseäni sitten pyörälenkillä tai nostelemalla kahvakuulaa olohuoneessa. Yritän myös muistaa niinä väsyneinä päivinä, joina tekisi mieli kellahtaa töiden jälkeen sohvalle ja jäädä siihen, ettei kukaan palaa ulkoilun jälkeen kotiin huonotuulisena. Eräänä päivänä mieheni silitti selkääni ja sanoi: "Hei, sullahan on lihaksia!" Minua nauratti ja samalla ilahduin, sillä en ole mitannut kuntoni kehittymistä mitenkään. Itse asiassa en edes laske toistoja kuntosalilla, vaan kuuntelen musiikkia ja uppoudun ajatuksiini. Perushumanisti. Siksi kai mieskin lihakset huomasi, onhan hän tottunut elämään tosi ruipelon museotädin kanssa.

Toivon, että saan pidettyä hyvin liikunnallisen rytmin yllä. Toivon myös, että kesäinen patikointireissu onnistuu ja kokemus olisi iloinen ja kannustava, sillä salaa haaveilen lähteväni joskus vielä pohjoisen maisemiin patikointiretkelle. Alla oleva kuva pyöri tänään Facebookissa. Ajatus sopii erinomaisesti liikuntaan ja esimerkiksi juuri niihin päiviin, kun haluaisi lösähtää sohvalle. Mutta se sopii myös koko elämänlaatua kohottavaksi konkreettiseksi ohjenuoraksi. Hyvää kannattaa odottaa, mutta vielä enemmän hyvän eteen kannattaa tehdä töitä.

Share

Kommentoi