Minun paikkani

Sataman valot

On toinen syksy, kun en ikävöi Helsinkiin. Pääkaupunki edusti minulle monta vuotta kauneinta syksyä kaupunkimiljöön vuoksi ja iloisinta syksyä opiskelurientojen takia. Valmistumisen jälkeen muutin Kouvolaan ja opiskeluelämä vaihtui kokopäiväiseen työhön ja siksi erityisesti ensimmäisinä syksyinä kaipasin Helsingin humua, osakuntatoimintaa ja kaupunkia syksyn valossa. Ja kuitenkin aina luonnonvalon lisääntyessä kevättalvella tunsin suurta iloa siitä, etten enää ollut kivisessä kaupungissa tiirailemassa sinistä taivasta kerrostalojen väliin jäävästä kaistaleesta. 

Jossain vaiheessa minä sitten pikkukaupungistuin. Tykkään edelleen käydä Helsingissä ja varmasti viihtyisin siellä, jos työt sinne meidät joskus heittäisivät, mutta nautin siitä, kun lähden ajamaan Helsingistä kotiin päin, kaupunki jää taakse ja maisema avartuu. Eilen luin pääkaupunkiseudun metro- ja raitiovaunuliikenteen työnseisauksesta sekä opiskelukaverini sosiaaliseen mediaan jakamasta Malmin lentokenttään liittyvän linkin keskustelua, jonka alle muutamat kirjoittivat pääkaupunkiseudun asunotilannetta valaisevia kommentteja. Tunsin suurta helpotusta Kotkan rauhallisista teistä, saaristomaisemasta, jota ei ole tukittu rakennuksilla ja omasta rivitaloasunnostamme, joka on väljä ja hinnaltaan monin verroin huokeampi kuin mitä vastaava olisi pääkaupunkiseudulla. Ja olen tyytyväinen myös siitä, että elämänkokemukseeni kuuluu pätkä Helsinkiä, sillä sitä en ymmärrä, että pääkaupunkiseutua moititaan, jos siellä kuitenkin ollaan käväisty vain Ikean, Linnanmäen tai Viking Linen terminaalin verran. 

On kuitenkin hassua, miten vuosien vieriessä tulee tietoisemmaksi siitä, mikä on itselle sopiva paikka ja tapa. Monet ajatukset ovat todella erilaisia kuin vaikkapa 20-vuotiaana ja varmasti ajattelen kymmenen vuoden kuluttua joistain asioista jälleen erilailla. Ei elämä koskaan jämähdä ja siksi minua hirvitti kuullessani erään alle 25-vuotiaan omakotitalossa asuvan naimisissa olevan äidin toteavan, että nyt hän on saanut kaiken mitä hän haluaa elämältä. Tässä on hyvätkin puolensa, mutta jos ihmiseltä loppuvat unelmat ja noin nuorena, niin onko se silloin hyvä? Toisaalta kenties vierähtää muutamia vuosia ja tälle naiselle tulee uusia unelmia, jotka vaikkapa nostavat ammattitaitoa, kokemuksia tai itsenäisyyttä äitiyden rinnalle. Ihminen ei ole koskaan valmis, vaan muutosta ja henkistä kehitystä tapahtuu koko elämänmatkan varrella. Tärkeintä kai onkin antaa itselleen lupa kehittyä ja muuttua, mennä eteenpäin ja joustaa omissa mielipiteissä ja ajatuksissa elämänkokemuksen myötä. Ja tärkeää on olla samalla itselleen rehellinen siitä, mikä tuntuu oikealta ja hyvältä ja missä on minun paikkani.

Share

Kommentoi