Mitä asioita et uskonut tekeväsi enää tämän ikäisenä?

Sataman valot

Näin kysyttiin ja rupesin miettimään saamatta päähäni ainoatakaan vastausta. En ole koskaan sitonut minkäänlaisia tekemisiä tai tavoitteita johonkin tiettyyn ikään sopivaksi. Koska en todellakaan ole ollut ikinä mikään joka pojan unelmatyttöystävä, haaveilin parisuhteesta uskomatta sen löytymiseen itsekään ja siksi en uskaltanut jatkokehittää haaveita perheen perustamiseen saati ruvennut pohtimaan missä iässä lapset pitäisi saada. Lisäksi hyppäsin niin odottamatta yliopistomaailmaan heti lukion jälkeen, jossa samaan kymmenen hengen fuksiporukkaan kuului tosi eri ikäisiä ihmisiä, joten silloin ikä ja kertyvät vuodet menettivät täysin merkityksensä. Ensimmäistä kertaa tunsin vanhenevani täyttäessäni 27 vuotta. Siihen asti vuodet olivat kulkeneet omalla painollaan, mutta 27-vuotiaana tunsin olevani oikeasti lähempänä 30 ikävuotta kuin parikymppisen huoletonta ajelehtimista. Enpä siis ihmettele yhtään, että se on ollut pelottavalla tavalla ratkaiseva ikä monelle rokkarillekin. Kun 28 vuotta läsähti lasiin, ei se tuntunut enää miltään. 

En ajatellut näitä vuosia koskaan minkäänlaisten tavoitteiden kautta. Oletin kyllä, että olen tämän ikäisenä jo valmistunut yliopistosta ja se on mennyt nappiin, mutta jos joku olisi kertonut minulle, että olen naimisissa ja asun Kouvolassa, olisin nauranut kuin paremmallekin vitsille. Parikymppisenä oletin, että asuisin aina Helsingissä. Siitä huolimatta kaipasin aina keväisin väljemmille ja maanläheisimmille seuduille ja rakkauden astuessa kuvioon sekoittui pakka kunnolla ja heitti minut pikkukaupunkiin metsäpolkujen lähelle. Hyvä niin, elämällä on usein suunnitelmia, jotka sopivat omalle kohdalle paremmin kuin etukäteen olisi kuvitellutkaan. 

Monissa otsikon kysymykseen annetuissa vastauksissa todettiin jotain lapsellisesta innostumisesta, mikä antaa enemmän ihmisestä söpön tyttömäisen mielikuvan kuin olisi ihan oikeasti lapsellista. Minusta metrilakuista tai koiranpennuista innostuminen on ihan ok niin kymmenvuotiaalle kuin kolmekymmenvuotiaalle. Tai jos vielä kolmekymppisenä tahtoo bilettää pilkkuun asti eikä uhrata ajatustakaan perheen perustamiselle, niin antaa mennä vaan! Mutta jos se kolmekymppinen käyttäytyy sosiaalisissa yhteistyökykyä vaativissa tilanteissa niskojaan nakellen, kiukuttelee työpaikalla paskan päivän takia tai karttelee töitä kotona lusmuillen, niin sitten ruvetaan olemaan jo lähellä sitä tilannetta, mitä ei ylipäätään oleteta kenenkään aikuisen enää tekevän. Siispä annetaan iän karttua, tehdään niitä asioita mitä halutaan, innostutaan metrilakuista, mutta ollaan kuitenkin vastuullisia aikuisia!

 

kuva www.weheartit.com

Share

Kommentit

simgrim
sininen yö

Kauniisti kirjoitettu. Itse täytän 27 vuotta muutaman kuukauden päästä. Tunnen itseni kuitenkin yhä parikymppiseksi - enkä todellakaan elä sitä elämää, jollaista kuvittelin nuorempana eläväni tämän ikäisenä. Ikä on vain numero.

ElinaPK
Sataman valot

Olen samaa mieltä. On kaikkein tärkeintä pyrkiä elämään tyytyväisesti. Aina on asioita, jotka eivät mene kuten haaveili tai odotti, mutta aina on myös niitä asioita, jotka yllättivät iloisesti. Ennemmin keskittyy jälkimmäisiin ja viis veisaa siitä, millaista elämän pitäisi olla tietyn iän kohdalla.

Kissankieli
Hello Dolly!

En tiedä mistä nämä hassut oletukset tulevat. Vertaako itseään omiin vanhempiinsa tai sukulaisiinsa? Vai helliikö itse mielessä jotain aikuisuuden kuvaa, jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa? Olen kolmekymppinen ja pidän vappupalloista: Whatever works :D

ElinaPK
Sataman valot

Niin, kai jokainen haaveilee aikuisuudesta teininä ja miettii silloin, mitä minkäkin ikäisenä tapahtuu. Kumpuaisiko ne oletukset osittain sieltä? Ja osittain toki vanhemmilta sukupolvilta, joiden elämänkaaren tapahtumia ei leimaa samanlailla itsenäisyys kuin meillä nykyaikana, jolloin monella perheen perustamisen rinnalla esimerkiksi matkustaminen ja asioiden kokemuksellisuus tai omaan uraan panostaminen ovat aika tärkeitä juttuja. :)

Kommentoi