Ladataan...
Sataman valot

Odotan jo kovasti joululomaa. Olen yli kaksi viikkoa ihan oikealla lomalla, mikä on pätkätyöläisen mittapuulla paljon. Viimeksi olin kaksi viikkoa lomalla viime tammikuussa - palkattomalla lomalla, mutta sentään häämatkalla. Olen onnellinen, että työsopimuksia on nyt tehty kolme peräkkäin samassa työpaikassa ja nykyinen sopimus on peräti vuoden mittainen. Ja työtehtävätkin ovat monipuolistuneet koko ajan ja varsinkin vuodenvaihteen jälkeen astun ihan uusiin saappaisiin sijaistaessani työkaveriani. Silloin on paljon uutta ja innostavaa tiedossa työrintamalla.

Kun pätkä jatkuu toisensa perään, alkavat lomat kertyä aina nollasta. Siksi lomaa on aina minimimäärä ja esimerkiksi kesällä pidin palkallista lomaa kaksi päivää ja sen lisäksi otin palkattomana kolme päivää, jotta saisin viikon kesäloman heinäkuulle. Tämänhetkiset lomapäiväni rupesivat nimittäin rullaamaan kesäkuun alusta, jolloin nykyinen pätkä alkoi. Nyt olen säästänyt lomia koko syksyn, jotta voin vuodenvaihteessa lomailla hieman enemmän. Odotan lomaa ihan hirmuisesti. Vaikka tämäkin viikonloppu on ollut harvinaisen pitkä ja rentouttava, koska raaskin tuhlata perjantaina yhden lomapäivän koiramme maitohampaiden leikkausta varten ja koko viikonloppu on kulunut ihanasti ihan vain kotosalla, niin huomaan, ettei huominen työpäivä meinaa napata. Pidän työstäni ja työpaikastani, joten ainoa syy tähän fiilikseen täytyy olla, että nyt tauko tulisi hyvään saumaan. Ensi vuoden uusia työkuvioita ajatellen onkin hyvä olla vuodenvaihteessa pari viikkoa pois työpaikalta ja palata sinne sitten virkistäytyneenä ja motivoituneena.

Kännykkään ladattu sovellus kertoo, että joululomaan on 19 päivää. Aika säälittävää ladata kännykkään aamukampasovellus, mutta ehkä se kertoo saman kuin tämän tekstin otsikkokin. 

Share

Ladataan...
Sataman valot

Kun töissä väsyttää eikä keskittymisestä meinaa tulla mitään, klikkaan itseni lempiblogini Via Liivian sivulle. Olen seurannut Liivian blogia jo vuosia ja pidän valtavasti hänen valokuvistaan. Pidän siitä, miten hänen valokuvansa heijastavat arkea, kotona viihtymistä ja vuodenaikoja. Liivian ihastuttavat matkakertomukset sen sijaan nostavat matkakuumetta ja innostavat klikkaamaan Skycannerin sivuille tekemään näyteikkunaostoksia lentolipuista. Vyyhti on valmis ja pian tiedän, että Amsterdam olisi tosi kaunis kaupunki, johon voisi lentää suht edullisesti. Joskus. Näyteikkunaostokset ja haaveilu on ihanaa - ja sitten voi taas virkistyneenä jatkaa töitä.

Liivian blogin ansiota on myös se, että aikoinaan löysin Fatoumata Diawaran musiikin. Tein tuolloin ensimmäistä pätkää nykyisessä työpaikassani. Työ oli yksinkertaista luettelointityötä, oli luminen ja hiljainen talvi, päivänvaloa vain vähän ja kuuntelin Diawaraa työnteon taustalla. Edelleen Diawaran kappale Sowa tuo mieleeni nuo muutaman vuoden takaisen tammikuun päivät.

 

Share

Ladataan...
Sataman valot

- Ilmankin pärjää. Jostain jää paitsi, mutta paljolta myös säästyy.

Näin kertoi eräs yli 50-vuotias nainen, joka ei ole hankkinut lapsia miehensä kanssa. Olen kirjoittanut tästä aiheesta ennenkin, mutta taas mennään. Me elämme parhaillaan sitä vaihetta, kun tosi moni tuttavapiirin tyypeistä saa lapsia tai on jo perheellinen. Kun menimme naimisiin, ruvettiin meiltäkin luonnollisesti utelemaan, että no milloinkas? Ystäväni sanoi, että hänellä on sellainen tunne, ettei mene kauan, kun meidän suunnaltamme rupeaa kuulumaan vauvauutisia. Ystäväni oli tavallaan oikeassa, sillä koitti seuraava kesä ja meille muutti pikkuinen venäjäntoyn pentu. 

Eli sen kummempia vauvauutisia täältä ei heru ainakaan ihan hetkeen.

Nyt pari ystävääni odottaa lasta ja muutenkin vauvoja tuntuu tupsahtavan tuttavapiiriin kuin plussapalloja plop-plop-plop. Ajattelen aina, että hitsi, miten rohkeita ihmisiä nuo ovat! Ja vielä rohkeampia, jos julkaisevat asian sosiaalisessa mediassa suht aikaisessa vaiheessa raskautta. Ajattelen, että heillä on kova luotto siihen, että asiat menevät hyvin ja se on minusta hienoa, koska itse en varmaan osaisi ottaa yhtä rennosti. Ja juuri tuo rennosti ottaminen on se, mikä minun ja mieheni vauvakuumetta jarruttelee todella paljon. Meidän molempien historiaan liittyy raskas kokemus siitä, ettei kaikki mene aina niin kuin toivotaan. Minä vammauduin lievästi syntymäni yhteydessä ja mieheni pikkuveli kuoli parin vuoden ikäisenä. Jo nämä asiat karistavat ensimmäiset vaaleanpunaiset höyryt katseestamme. Seuraavat häviävät, kun olemme seuranneet vierestä ruuhkavuosien myllytyksessä väsyviä ystäviä. Tulee sellainen olo, että onko lapsi todella sen väärti, että laittaa onnellisen ja vakaan parisuhteen koetukselle? Toki täytyisi luottaa siihen, että oma parisuhde on niin vakaa, että se kestää tuosta noin vain pikkulapsiarjen, mutta uskon, että kaikki toivottua lasta odottavat ajattelevat asian juuri näin. Lisäksi viime aikoina on puhuttu paljon vanhempien väsymyksestä selkäpiitä karmivien esimerkkien kautta, joihin en edes mene tässä kirjoituksessa. Tai ainahan väsymyksestä on puhuttu, koska on suorastaan virhe mennä lapsettomana valittamaan jollekin pienten lasten äidille olevansa väsynyt, koska samalla hetkellä saa kuulla, ettei tiedä oikeasta väsymyksestä mitään. Enkä todellakaan ole varma haluanko sen perusteella edes tietää.

Vaikka tiedän, että meidän kotimme olisi hyvä paikka lapselle, niin onko tämä maailma? Jos yhtään seuraa uutisia, niin käsi ylös, kenelle tulee sellainen fiilis, että tänne minä haluan tuoda lisää ihmisiä? Lisäksi pelkään, että lapsen kautta kokisin koulukiusaamiset ja kaikki kasvukivut uudelleen nyt, kun elämän aallokko on asettunut ihanasti aloilleen ja lapsuuden ja nuoruuden murheet ovat jo oikeasti menneitä. Ja kun se vauva ei ole vain vauva söpöine pikkuvaatteineen, vaan kokonainen ihminen, jonka kaikki ilot ja surut kulkisivat vahvasti lävitsemme. Jos hänellä ei ole ystäviä, se on meidän murheemme. Jos hänestä tulee alkoholisoitunut työtön, sekin on meidän murheemme. Mikään ei takaa sitä, että juuri meidän lapsemme olisi jalkapalloa pelaava kaikkien kaveri, joka kantaa kevätjuhlista kotiin hymypatsaita ja stipendejä.

Ehkä tämä on nyt osa jotain kolmenkympin kriisiä, vaikka en ole koskaan ajatellut, että elämän suuret asiat täytyisi ajoittaa jotenkin saati että olisin äiti ennen kuin täytän kolmekymmentä. Ehkä pelkään eniten sitä, että kun biologinen kello ei tikitä nyt, niin sitten se perkele rupeaa raksuttamaan aivan liian myöhään. Ehkä yksinkertaisesti vain ajattelen liikaa (vaikka toisaalta tähän maailmaan kyllä syntyy riittävästi lapsia ilman, että asiaa ajatellaan sen kummemmin...).

- Mä olen niin onnellinen tästä meidän elämästä, huokaisi mies yhtäkkiä kiepsahtaessaan eilen illalla viereeni nukkumaan. Hymyilin ja sanoin olevani myös. Ja mietin, että juuri näin on hyvä. Meillä on hyvät työpaikat, ystäviä, kivoja harrastuksia, matkasuunnitelmia sekä kahden aikuisen koti, jossa viihdymme mainiosti ja jossa vauhdista ja järkäleenkokoisista hellyydenosoituksista pitää huolen pikkuinen koira. Ehkä on siis paras vain unohtaa vauvat toistaiseksi ja luottaa siihen, että luonto kyllä hoitaa tarvittavan fiiliksen, ajoittaa asiat kohdalleen ja pitää huolen, että häkkisänky kannetaan kynnyksen yli, jos niin on tarkoitettu tapahtuvaksi.

Share

Pages